Miksi vanhemmat eivät voi ikinä myöntää pahoittaneensa lapsensa mielen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei toisen mieltä voi pahoitaa, se mielin toisen, ei sinun. Ihan itse sinä mielesi pahoitat ja päätät, miksi milloinkin.

Ai niinkö? Ja kaunokaiseni, sinäkö siis päätät jatkaa ihmissuhteessa vaikka toinen pahoittaa mielesi, koska sehän olikin vain oma syysi ihan vain..? Oletpa jalo....

ap

Ymmärrätkö sitä, että sinä olet vastuussa tunteistasi, ei kukaan muu! Vain sinä voit tuntea omat tunteesi ja sinä voit päättää, mikä sinua satuttaa ja mikä ei.

Kukaan ei voi pahoittaa mieltäsi, jos ei siihen suostu. On aika törkeää siirtää vastuu omasta elämästään muille ja nyyhkyttää, että muut päättävät, miltä sinusta tuntuu.

Kasvat aikuiseksi! Tai sitten anna muiden päättää, että elämäsi on erittäin hyvä. Ai niin, siitähän pääätätkin sinä?

Nyt on kyse ihmissuhteen jatkamisesta. Siitä, kenen selkänahasta se otetaan vai voiko kumpikin ottaa ja saada. Vaikka kyse on äidistäni, se kertautuu mihin tahansa ihmissuhteeseen elämässäni. Ja minua ei ole tuettu tässä, vaan on pikemminkin vahingoitettu tässä.

ap

Koska sinä viimeksi pyysit anteeksi sitä, että pahoitit äitisi mielen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti sanoi tuon ihan äskettäin.

ap

Suoraa sanoen. En yhtään ihmettele miksi äidilläsi on mennyt hermot koska nalkutat AINA samasta. Tulet tänne joka kerta puhumaan tästä samasta aiheesta. En ihmettele äitisi ei ymmärrä mistä olet suuttunut, koska et selitä muuta kuin äidistäsi. Herää tähän päivää!

Ei, vaan jankutan tätä, koska minä vasta äskettäin olen alkanut tajuta asioita, jotka oikea äiti opettaa lapsilleen viimeistään 7-vuotiaana. Kuten että jos äiti syyttää lastaan sellaisesta, mikä ei ole lapsen syy, niin äiti pyytää anteeksi.

ap

No hyvä kun olet nyt tajunnut, voit sitten elää oikein omien lastesi kanssa. Äitisi toimintaa et voi enää muuttaa, joten anna nyt vaan sen olla.

Olen tajunnut sen aina. Toteuttaminen se kivi kengässä on.

Äidilleni se on jo se, ettei myönnä itsessään olevan ikinä mitään syytä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei toisen mieltä voi pahoitaa, se mielin toisen, ei sinun. Ihan itse sinä mielesi pahoitat ja päätät, miksi milloinkin.

Ai niinkö? Ja kaunokaiseni, sinäkö siis päätät jatkaa ihmissuhteessa vaikka toinen pahoittaa mielesi, koska sehän olikin vain oma syysi ihan vain..? Oletpa jalo....

ap

Ymmärrätkö sitä, että sinä olet vastuussa tunteistasi, ei kukaan muu! Vain sinä voit tuntea omat tunteesi ja sinä voit päättää, mikä sinua satuttaa ja mikä ei.

Kukaan ei voi pahoittaa mieltäsi, jos ei siihen suostu. On aika törkeää siirtää vastuu omasta elämästään muille ja nyyhkyttää, että muut päättävät, miltä sinusta tuntuu.

Kasvat aikuiseksi! Tai sitten anna muiden päättää, että elämäsi on erittäin hyvä. Ai niin, siitähän pääätätkin sinä?

Nyt on kyse ihmissuhteen jatkamisesta. Siitä, kenen selkänahasta se otetaan vai voiko kumpikin ottaa ja saada. Vaikka kyse on äidistäni, se kertautuu mihin tahansa ihmissuhteeseen elämässäni. Ja minua ei ole tuettu tässä, vaan on pikemminkin vahingoitettu tässä.

ap

Koska sinä haluat nähdä asian niin, että sinua on vahingoitettu! Todellisuudessa kukaan ei voi luoda kanssasi ihmissuhdetta, koska sinä päätät, mitä toinen saa sanoa tai kokea. Sinä puolestasi syytät muita omista tunteistasi aivan kuin ulkopuoliset voisivat päättää ne.

Oikeastiko olet sitä mieltä, että muut omistavat sinun tunteesi ja muut tekevät niillä mitä haluavat?

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samanlaista. Yhtäkkiä tajusin, että olen jäänyt lapsena vailla hänen rakkauttaan ja huomiota, ja kerjään ja kerjään sitä alitajuisesti aikuisena. Mutta ei sitä voi saada enää! Se aika on ikuisesti mennyttä. Ja roikkuminen ja inttäminen ei tekisi äitiini koskaan mitään muutosta.

Päätin katkaista välit. Vieläpä tavalla, joka tuotti paljon tyydytystä: lähettelen hänelle viestejä, joissa toivon hänen kuolemaansa oikein ikävästi ja graafisesti. Ei hän minua koskaan tule rakastamaan, joten voin ainakin aiheuttaa hänelle vähän sitä samaa, kuin hän on aiheuttanut minulle: riittämättömyyden tunteita ja pahaa mieltä.

Hän ei sure siksi, että rakastaisi minua, hän suree oman kuvansa murenemista: hän on niin hirveä äiti, että oma lapsi toivoo kuolemaa.

Taidanpa etsiä jonkun arkun kuvan hälle lähetettäväksi äitienpäiväksi... :)

miksi tää ei nyt kelpaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti sanoi tuon ihan äskettäin.

ap

Suoraa sanoen. En yhtään ihmettele miksi äidilläsi on mennyt hermot koska nalkutat AINA samasta. Tulet tänne joka kerta puhumaan tästä samasta aiheesta. En ihmettele äitisi ei ymmärrä mistä olet suuttunut, koska et selitä muuta kuin äidistäsi. Herää tähän päivää!

Ei, vaan jankutan tätä, koska minä vasta äskettäin olen alkanut tajuta asioita, jotka oikea äiti opettaa lapsilleen viimeistään 7-vuotiaana. Kuten että jos äiti syyttää lastaan sellaisesta, mikä ei ole lapsen syy, niin äiti pyytää anteeksi.

ap

No hyvä kun olet nyt tajunnut, voit sitten elää oikein omien lastesi kanssa. Äitisi toimintaa et voi enää muuttaa, joten anna nyt vaan sen olla.

Olen tajunnut sen aina. Toteuttaminen se kivi kengässä on.

Äidilleni se on jo se, ettei myönnä itsessään olevan ikinä mitään syytä.

ap

Lopeta asian vatvominen. Et voi muuttaa menneisyyttä. Et voi muuttaa äitisi käytöstä. Sinun ei ole pakko olla tekemisissä äitisi kanssa. Haluatko jatkaa tuota kärsimystä loppuikäsi? Valinta on sun.

Vierailija kirjoitti:

Koska sinä viimeksi pyysit anteeksi sitä, että pahoitit äitisi mielen?

En ikinä. En ole oikeasti koskaan pahoittanut hänen mieltään ilman, että hän olisi itse syyllinen siihen. Hän ei ole ihminen, joka ymmärtää lapsia, esimerkiksi. Olen siis aikoinaan alkanut pahoittaa hänen mieltään olemalla lapsi. Keskeneräinen ja vajavainen, kuten lapset ovat. Hän aloitti loukkauksensa minua kohtaan sieltä, siksi, etten ollut aikuisempi, osaavampi, kypsempi jne kun olin hänen opetettavanaan oleva lapsi.

Hän siis on aina loukannut minua täydestä vilpittömyydestäni käsin toimittuani, ja jo se on täysin järkyttävää.

Jos mä sitten olen tavallaan kostoksi loukannut häntä sen jälkeen, niin sitä en pyytele anteeksi. Miksi pyytäisin? Ei se mitään muutosta tuo siihen, pyytääkö hän minulta.

Haluaisin hänen tajuavan, että hän on loukannut minua, ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla? Syytti minua sellaisesta, joka on hänen vastuullaan. Loukkaannuin ja nyt kerroin sen hänelle, ei tartte edes itse hoksata. Luulisi, että haluaisi sopiakseen pahoitella?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei toisen mieltä voi pahoitaa, se mielin toisen, ei sinun. Ihan itse sinä mielesi pahoitat ja päätät, miksi milloinkin.

Ai niinkö? Ja kaunokaiseni, sinäkö siis päätät jatkaa ihmissuhteessa vaikka toinen pahoittaa mielesi, koska sehän olikin vain oma syysi ihan vain..? Oletpa jalo....

ap

Ymmärrätkö sitä, että sinä olet vastuussa tunteistasi, ei kukaan muu! Vain sinä voit tuntea omat tunteesi ja sinä voit päättää, mikä sinua satuttaa ja mikä ei.

Kukaan ei voi pahoittaa mieltäsi, jos ei siihen suostu. On aika törkeää siirtää vastuu omasta elämästään muille ja nyyhkyttää, että muut päättävät, miltä sinusta tuntuu.

Kasvat aikuiseksi! Tai sitten anna muiden päättää, että elämäsi on erittäin hyvä. Ai niin, siitähän pääätätkin sinä?

Nyt on kyse ihmissuhteen jatkamisesta. Siitä, kenen selkänahasta se otetaan vai voiko kumpikin ottaa ja saada. Vaikka kyse on äidistäni, se kertautuu mihin tahansa ihmissuhteeseen elämässäni. Ja minua ei ole tuettu tässä, vaan on pikemminkin vahingoitettu tässä.

ap

Koska sinä haluat nähdä asian niin, että sinua on vahingoitettu! Todellisuudessa kukaan ei voi luoda kanssasi ihmissuhdetta, koska sinä päätät, mitä toinen saa sanoa tai kokea. Sinä puolestasi syytät muita omista tunteistasi aivan kuin ulkopuoliset voisivat päättää ne.

Oikeastiko olet sitä mieltä, että muut omistavat sinun tunteesi ja muut tekevät niillä mitä haluavat?

Minua on vahingoitettu. Se on ihan fakta. Äitini ei luonut kanssani ihmissuhdetta vauvana. ap

Sä oot ihan vauva :) luulet että äiti yhtäkkiä vaan tajuaa pahat tekonsa ja ottaa syliin... awww <3

Vierailija kirjoitti:

Sä oot ihan vauva :) luulet että äiti yhtäkkiä vaan tajuaa pahat tekonsa ja ottaa syliin... awww <3

Silkkaa tukholman syndroomaa. Äiti ei tule koskaan, ei koskaan antamaan tälle ihmiselle murustakaan sitä, mitä se haluaa. Ikinä. Ja vaikka antaisi, niin lapsuus on mennyt. Se on mennyttä, ja ehjää hänestä ei tule millään.

Itse sanoisin äidille hymyilevin kasvoin: Haista v*tt u vanha visvavagina :)

Mutta tää vaavi itkee mamin perään :')

Vierailija kirjoitti:

Minä oikeasti ymmärrän sinua ja ajattelutapaasi aika paljon. Minun on tosi vaikea päästää irti muiden tekemistä vääristä asioista, varsinkin jos ne kohdistuvat minuun ja tekijä ei pyydä anteeksi. Se vihan ja vääryyden tunne on niin voimakas, että sen kanssa on vaikea olla. Minulla on Asperger. Siihen liittyy usein sellaista että epäoikeudenmukaisuudesta kärsii paljon enemmän kuin muut. Ja paljon voimakkaampi tunne-elämä kuin muilla. Voisiko sinullakin olla? En aidosti sano tätä loukatakseni. Sinulla on usein hyvin samankaltaiset ajatuskulut kuin minulla ja tuntemillani muilla AS-ihmisillä. Juuri se, että joku ajatus jää junnaamaan koska sitä ei voi yksin ratkaista. Tavallisten ihmisten on tosi vaikea ymmärtää, miksi ei vain "mene eteenpäin", koska he eivät ymmärrä miten Aspergerina kokee eri asiat.

Saattaa minulla olla siitä tässä kohtaa piirteitä, mutta muilla elämän osa-alueilla sitä ei esiinny. Tai sitten on tosi lievää. En saisi diagnoosia. En loukkaantunut, minusta assit on mukavia :) Suurin osa on niin selkeitä ja loogisia, minusta :)

ap

Vierailija kirjoitti:

Sä oot ihan vauva :) luulet että äiti yhtäkkiä vaan tajuaa pahat tekonsa ja ottaa syliin... awww <3

Niin? Sä olet minusta pahemmin vahingoittunut, kun sulle toi on mahdotonta. En mä ajattele että sen henkilön on pakko olla äitini, se voi olla joku muukin ihminen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Sä oot ihan vauva :) luulet että äiti yhtäkkiä vaan tajuaa pahat tekonsa ja ottaa syliin... awww <3

Eikä se oikeastaan ole sekään, että toinen myöntäisi mulle mitään (pahat tai ajattelemattomat tekonsa), vaan että ymmärtäisi tehneensä mulle pahaa ja ymmärtäisi miten hirveälle se minusta on tuntunut ja sen raivon, joka siitä on noussut. Eikä moittisi siitä. Sen ei todellakaan tarvitse olla äitini.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ap: jos isäsi olisi toistuvasti raiskannut sut lapsena, kokisitko silti velvollisuudeksesi luoda häneen hyvän isäsuhteen? Jos et, miksi siis haluat väen väkisin luoda suhdetta äitiin, joka pahoinpiteli sinua henkisesti?

En tiedä. Ehkä siksi, että se on reflektio kaikkiin muihin ihmissuhteisiin. Siis äitini syytti, ettei kukaan tule minua ymmärtämään, no, ei tietenkään, kun äitini myrkytti minut jo ennen kuin tutustuin muihin niin luotettavasti, että voin luoda turvallisen ihmissuhteen.

ap

Ja siis en minä enää väkisin äidin kanssa yhteyksissä halua olla. Mutta ehkä koitan "päättää" kyseisen ihmissuhteen niin, että hän ei sanele sen ehtoja, että se päättyi, koska mä olin niin hankala jne. Koska se ei päättynyt tai tule päättymään siksi.

ap

Koska jos mun äiti henkisesti kulkee mun mielessä ympäriinsä kertomassa minusta paskaa, että tytärkään ei enää pidä yhteyttä, ja tytär tässä on se paska, niin mä en kestä sitä. Mutta hän on saattanut koittaa luoda mun päähäni tuollaisen ajatuksen, jolloin en uskalla irrottaa hänestä, koska hän on saanut minut uskomaan, että vika oli minussa.

Näkemällä hänen reaktioitaan tänä päivänä voin pyrkiä ymmärtämään niitä mekanismeja (ja purkaa niitä terapian tuella) joilla hän on aikoinaan uskotellut minulle riitojemme olevan mun syy. Hän itse oli siinä väärässä, mutta koen henkisesti edelleen, että ei ollut.

ap

On väärin, että raivosta, jonka äiti on minussa synnyttänyt syyttämällä minua asioista, joihin en ole syypää, syytetään minua. Mutta ihmiset on niin tekopyhiä. Oikeasti yksikään ei ole täällä ystävä yhdellekään. Mun raivo on mun raivoani, mutta ihmiset triggeröityy siitä, ja suuttuu mulle siitä, miettimättä yhtään, onko mulle kenties tehty pahaa.

Tää yksikin selittää MULLE, että mun tunteet on vain mun vastuulla, nooh, helvetti, jos mä olen vihainen jostain asiasta, niin miksi ihmiset pahoittaa mielensä??? Yhtäkkiä heidän ei tarttekaan olla ihan cool, kun mä en vain peitä sitä, mille musta tuntuu!

Oishan se toki kohteliasta peittää, mutta niin ois kohteliasta olla vaikka ihan hiljaa, jos jollain menee hermo! Mutta ei, sitten alkaa apinalaumatökkiminen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ja siis en minä enää väkisin äidin kanssa yhteyksissä halua olla. Mutta ehkä koitan "päättää" kyseisen ihmissuhteen niin, että hän ei sanele sen ehtoja, että se päättyi, koska mä olin niin hankala jne. Koska se ei päättynyt tai tule päättymään siksi.

ap

Miksi se olisi niin kamalaa? Ole askelen edellä ja YLPEÄ siitä, että pistit välit poikki. Kerro kaikille etukäteen, että nyt loppuu sen vanhan haahkan kanssa. Nauti, hymyile.

Mutta sain sanottua nyt äidille, että loukkaannuin hänen sanoistaan (hän saattaa yleensä nauraa tälle, siis nauraa? Miksi ihmeessä kukaan nauraa loukattuaan toista?) ja etten halua siksi pitää äitiin yhteyttä.

Minusta on äärettömän surullista joutua sanomaan tällaista kellekään läheiselle. Joka siis ei halua ymmärtää että hän loukkasi minua ei sen vakavampaa, mutta että ei sille kuulu nauraa. En ymmärrä, miten se ei mene jakeluun, että saatana säkin voit loukata jotakuta saatanan hirviö! Se loukkaa paljon enemmän, miten hän on käsitellyt tietoa, kuin yksikään loukkaus sinänsä ikinä. Nauraa, sairas bitch. Ja toisaalta niin hädissään, ilmeisesti, kun luulee, että mä olen jotenkin ihme niskan päällä, jos saan hänet "kiinni" loukkaamasta mua. Aivan kuin sitä, että loukkaa jotakuta ei sattuisi kelle vaan. Mutta jos et tarkoittanut loukata, pahoittele, jos kyseinen ihminen merkitsee sinulle. En halua olla enää äidin kanssa tekemisissä jos mä en todellakaan merkitse hänelle sen vertaa, että jos pahoittaa mun mielen, niin nauraa ja loukkaa vaan lisää. Nauraa sille, että mä haluaisin tuntea hänen piittaavan minusta. Sairas. Ei tajua ilmeisesti, että mä haluaisin tuntea hänen piittaavan minusta. Tai mikä vielä pahempaa, luulee mun kokevan hänen piittavan minusta.

ap

Hän tosiaan luuli (tai halusi väkisinkin uskoa) koko mun lapsuuteni, että mä koen hänen piittaavan minusta. En kokenut. Se viesti ei millään mennyt perille sille perkeleeelle. En tajua, miksei. Ehkei hän oikeasti vain välittänyt, mutta oliko hänen egonsa tai muu vastaava jotenkin riippuvainen kuvitelmasta, että hän välittää minusta suuresti? En tiedä.

Ja sitten minä opin sen kuvitelman, että hän välittää minusta suuresti, mutta en silti kokenut välittämistä kokemuksena. Mutta siinä oli silti sitä välittämistä. Kaaaikkien muiden paitsi minun mielestäni, niin minun piti uskoa, että mun kokemus on väärässä.