Parisuhde harmittaa usein

Tuntuu, että kun sanon haluavani enemmän läheisyyttä, seksiä ja yhteistä tekemistä, miestä ei pääosin kiinnosta. Mikään ei oikeastaan muutu ja puolustaa vain oikeuksiaan tehdä mitä tykkää. Samaan aikaan ei tykännyt, jos näen yhtä lähellä asuvaa tuttavaa, kun ei hänestä pidä. Ei siis halunnut olla kanssani, mutta ei pitänyt siitä jos olin muiden seurassa poissa kotoa.

Tulee yleensä vain selittelyä siitä miten saa olla omia harrastuksia ja sitä sun tätä. Sanoo omaavansa oikeuden olla ja harrastaa miten tykkää ilman selittelyä, järjestää elämänsä harrastuksen mukaan ja minulle ei halua monesti antaa aika-arviota siitä, miten kauan harrastuskerta kestää. Ettei vaan tarvitse luvata minulle mitään. Harrastuskavereille monesti sanoo että milloin voisi aloittaa, ja minulle sitten kertoo että ei voi harrastaa seksiä/ katsoa telkkaria/olla vaan lähellä kun lupasin kato kavereille. Eikä voi sanoa meneekö tunti vai kolme.

Nämä oikeudet hänellä onkin, ehdottomasti. Hän on vapaa tekemään mitä tahtoo. Mutta kun on huonompi kausi joka kestää ja kestää, koen kovaa ikävää. Ja ahdistusta. Ja tunnen, että yksin voisi olla helpompaa, kun en lopulta kaipaisi miestä joka on niin usein saavuttamaton vaikka asumme yhdessä.

Jossain kohtaa aloin miettiä eroa. En kuitenkaan halua puhua erosta ellen ole todellakin valmis eroamaan, sillä ei sitä voi käyttää tyhjänä uhkauksena. Otin henkisesti etäisyyttä ihan itsestään kun kyllästyin olemaan viimeinen vaihtoehto kaikessa ja tunsin miestä kohtaan lähinnä välinpitämättömyyttä. Sitten mies ehdotti oma-aloitteisesti harrastuksen rajoittamista. Aloin pikkuhiljaa tottumaan yhteiseen aikaan, kaikki oli suhteessa paremmin. Kuukausien välinpitämättömyys kuitenkin oli takaraivossa ja mietin, kuinka kauan tämä kestää. Olisiko mies mieluummin tekemässä kaikkea muuta. Ja olishan se luultavasti. Ei ne hänen rajoitukset monesti pitäneet jonkun ajan jälkeen. Alkoi taas mennä huonommin ja romahdin joku päivä ihan täysin. Sanoin että ei tässä taida olla järkeä. Kerroin että olen ihan loppu tähän pelleilyyn.

Tää kuvio on toistunut monta monta kertaa. Sanon mikä harmittaa, tuntuu kuin kukaan ei kuuntelisi. Annan olla ja vetäydyn, etten hakkaa päätäni seinään ihan jatkuvasti, mies huomaa sen ja tekee myönnytyksiä pyytämättä. Menee pitkään, kunnes osaan taas luottaa siihen että mies välittää minusta. Kun alan luottaa ja kohdella häntä entisenlaisella lämmöllä ja välittävästi, ollaan kohta lähtöpisteessä. Nyt on meneillään se vaihe kun mies on ihana ja minua pelottaa nauttia tästä käytöksestä, joka menee luultavasti ohi ja toiseen ääripäästä piakkoin. Vain eron mahdollisuus ja "kylmä" suhtautuminen, jollaista en edes osaisi feikata, saavat aikaan muutosta. Olen kai kiinnostava vaihtoehto vain kun minut voi menettää. Vaadinko liikaa? Tää on rakasta henkisesti enkä moista pelailua suhteelta haluaisi. Olen miehelle kertonut, miten tämä kaava näyttäisi menevän, mutta se ei ole mitään vaikuttanut. Vaadinko liikaa? Kun oltiin molemmat töissä mulle jäi päivässä vähemmän aikaa kuin harrastukselle. Seksiä oli vapaapäivänä eikä silloinkaan aina. Miestä ei kiinnostanut kommentoida sanallakaan, vaikka olisin siivonnut monta tuntia pinttynyttä likaa kylppäristä, joka olisi ollut hyvää ennen- matskua siivousohjelmaan.

Mun ruuat ei kelvanneet, suihinotto ei kelvannut ja ehdottamani aktiviteetit oli huonoja kaikki. Kun kysyin voinko ees ilahduttaa sua mitenkään sanoi anna harrastaa rauhassa. Oli kuulemma vitsi, mutta jostain syystä mua ei naurattanut.

On vaan niin yhdentekevä olo.