Keskivaikea, vaikea vai pitkittynyt/toistuva masennus
Osaako joku kertoa tai onko jollakin kokemusta, onko merkitystä diagnoosin koodilla tulevaisuuteen ja jatkohoitoon siinä mielessä, että jos sairaslomasta todetaan, ettei A-lausunnot ja 2 kk lomaa riitä palauttamaan työkykyä. Olen hoidossa, mutta diagnoosini ei ole pysyvä vaan on vaihdellut parin kuukauden aikana. Kun itseltä kysyn noita diagnoosia määrittäviä asioita, saan helposti täyteen vaikeaan masennukseen "vaadittavat" kohdat, mutta sillä diagnoosilla ei ole tehty yhtäkään lääkärintodistusta. Vaikea on kuitenkin yksityisellä diagnosoitu, kun saamani hoito muualla ei ollut kanssaeläjieni mielestä riittävää, vaan patistivat lähtemään käymään muualla (en olisi halunnut). Toistuvaa ainakin on, pitkittynyttä myös. Tuntuu vaan siltä, että jos todetaan, että masentuneisuus on osa persoonaa ja kuuluu vaan asiaan olla ikuisesti epätoivoinen ja onneton, niin työhön ja opiskeluun liian nopeasti palatessa satutan muita tai tapan itseni ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa eteen.
Turha kait tätä on pohtia, kun en minä tai minun tilanteeni miksikään sormia napsauttamalla tästä muutu. Paperisota vaan kauhistuttaa, samoin kuin kaikki sosiaaliset tilanteet. Ja kun tuntuu, että aika on vain itseä vastaan.
Itse olen kärsinyt masennuksesta monta vuotta. Olin sairaslomalla viime keväänä 2kk ja töissä ei kyllä kovin iloisesti asiaa otettu. Avun hakemisen kynnys on suuri minulla. Pelottaa, että miten töissä reagoidaan asiaan. Jaksot vaihtelee, stressi voi laukaista pitkän ja pahan masennusjakson. Välillä on lyhyempiä jaksoja. Kannattaa kuitenkin ihan rohkeasti käydä psykiatrilla ja hommata itselleen apua, vaikka totta kai työkuviot mietityttää...
Itse tajusin että en mieti enää työtä vaan omia lapsiani, mietin että millaisena he tulevat muistamaan lapsuuden.. Että äiti on aina väsynyt ja kiukkuinen eikä jaksa puuhata, vai että äiti tekee kaikkensa lastensa vuoksi eikä ajattele vain itseään? Ainoastaan lääkityksellä sain itseni työkykyiseen kuntoon ja jaksan nyt olla ja touhuta lasten kanssa. Olla läsnä.
Mulla ei oikeastaan ole paljon ystäviä/läheisiä ihmisiä, joten lapset on elämäni sisältö. Sen vuoksi lääkitys on ihan ehdoton, että voin olla tasapainoinen ja rakastava vanhempi lapsille. Itse en huomaa aina omaa huonompaa tilannetta, tai jos stressi ja masennus valtaa minut. Läheiset on kuitenkin hyvä tuki ja turva, auttavat ja kertovat että nyt ei ole kaikki kunnossa ja lääkitys olisi saatava kohdilleen.