Lue keskustelun säännöt.
Oletteko unohtaneet jonkun kaverin sen takia että tunnette itsenne hänen seurassaan alempiarvoiseksi?
07.04.2017 |
Yksi pitkäaikaisimmista kavereistani väittelee kohta tohtoriksi ja koko hänen jatko-opintojensa ajan olen tuntenut itseni huonommaksi. Siis minulle tulee aina hänen näkemisensä jälkeen sellainen tunne että pitäisi väitellä itsekin, jotta olisi samanarvoinen ja voisi olla tekemisissä. Kuitenkaan oikeasti en haluaisi väitellä, sillä en ole ollenkaan tutkijatyyppiä enkä halua työskennellä tutkijana. Tämä tunne että pitäisi väitellä, jotta olisi samanarvoinen, tekee minusta onnettoman. Eli jokaisen näkemisemme aikana jälkeen olen pitkän aikaa allapäin. Eikä se johdu kai varsinaisesti henkilöstä itsestään, vaan vain minun huonosta itsetunnosta ja ehkä siitä että ollaan samanikäisiä ja aina aiemmin oltu samanarvoisen koulutuksen käyneitä. Olen miettinyt että olisiko minun siis parempi vain olla olematta hänen kanssaan tekemisissä enää, jotta säilyttäisin elämäniloni. Onko kenestäkään muusta tuntunut koskaan tältä ja miten olette toimineet?
Kommentit (4)
Outo asenne. Tutkijuus vaatii vaan perslihaksia ja pitkää pinnaa. Ei siinä mitään yli-ihmistä tarvita, vaan kiinnostusta johonkin. En pidä väitelleitä mitenkään ihmeellisinä ainakaan itse, siinä mielessä että olisivat tehneet jotain mitä ei sinä tai minä pystyisi tekemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tämä tunne ei liity mitenkään koulutukseen tai ammattiin. Joidenkin seurassa vaan jostakin syystä tulee ihan hiirulainen olo. Se liittyy jotenkin koko olemukseen. Ehkä se on karismaa. Ainakin yksi ihminen on sellainen. Jännitän hänen seurassaan aina hieman. Hän on jotenkin tosi hillitty ja tyylikäs, mutta samalla äärimmäisen kohtelias ja mukava kaikkia kohtaan. Sosiialisesti taitava ja älykäs, huumorintajuinen. Puhuu aina kunnioittavasti toisista ihmisistä. Mielestäni hän on jotenkin täydellinen. Mutta en halua olla hänen seurassaan, koska tunnen itseni aina niin tumpeloksi.
Eksäni varasti aina kaikkialla huomion herttaisella käytöksellään ja komealla ulkonäöllään. Hän oli kaikkien mielestä oikea unelmavävy, vaikka minua kohtaan saatoi olla myös tosi inhottava. Tunsin aina omissa valmistujaisjuhlissanikin että hän on se jota kaikki ihailee sillä useasti ihmiset kehuivat vain häntä ja hänen hyvää luonnettaan. Ei siinä mitään sinäänsä, ainakin tiesin että hyvän miehen olin saanut mutta se jatkuva huomion minusta pois vieminen tilaisuuksissa missä minun olisi edes vähän kuulunut saada sitä tuntui tosi pahalta.
En, mutta muuten vaan olen melankolinen.