Olen kohta 2v ikävöinyt ihan järjettömän paljon nuoruuden aikaisen rakkauden perään

Mäkin kaipaan yhtä ihastusta. Mutta ei koskaan oltu pari, flirttiä oli molemmin puolin tosi paljon. Oltiin molemmat aina sinkkuja/varattuja vääriin aikoihin niin meidän suhteesta ei tullut mitään.

Oltiin työkavereita semmoset viitisen vuotta. Ja nyt en ole edes nähnyt häntä kohta kuuteen vuoteen. Ajattelen häntä viikoittain ja mietin ajatteleeko hän koskaan mua.

Ihan typerää varsinkin kun molemmat ollaan tahoillamme jo naimisissakin. :/ Tunteilleen ei vaan voi mitään.

Minäkin ikävöin ensirakkauttani 30 vuoden takaa. Tänään ollut mielessä koko päivän. Näen usein unia joissa tunnustan rakkauteni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä tällaisista haaveista pääsee eroon, kun näkee ihastuksen kohteen elävänä edessään! Ei ole kohde enää nuori eikä vastaa haavekuvaa ollenkaan :D

Olen nähnyt hänestä ihan tuoreen kuvan ja vaikka ei enää se parikymppinen hoikka poika ollutkaan siinä, niin kyllä mulla itku pääsi, kun olisi niin tehnyt mieli halata... Ei se ulkonäkö kiinnosta. Ainut mikä voisi romuttaa kaiken haaveilun olisi se, että jos se olisikin ihan juoppo nykyisin. Valitettavasti ei kuitenkaan taida sitä olla...

ap.

Tiedät siis kuitenkin mistä hänet tavoittaisi, jos kerran onnistuit näkemään hänen kuvansa jossakin? Tiedätkö jotain muuta hänen tämänhetkisestä elämästään?

Tolle 21/23. Tunteilleen kyllä nimenomaan voi mitään. Tunteitaan voi säädellä, esim. järjellä. :) :)

Mä olen ikävöinyt puoli vuotta. Pariinkymmeneen vuoteen en edes muistanut koko ihmistä. Miksi äkkiä aloin muistamaan ja ikävöimään? Ja miten tästä tunteesta pääsisi eroon?

Oi, on ihanaa kaivata ja muistella entisiä rakkaitaan. Valitettavasti aika tekee tehtävänsä ja tavatessa voi huomata että eihän tämä ole sama ihminen enää ensinkään. Minunkin entisestä pitkästä, hoikasta ja hyvännäköisestä exästäni oli tullut vuosikymmenissä isomahainen röhisevä turaukko... joka sanoi kaipauksen olleen molemminpuolista.

Tämä taitaa naisilla olla yleistä. Kohteena on juurikin yleensä se ensimmäisen teinisuhteen kumppani. Tarkoitan teineillä nyt. kahta n. 16-23 ikäistä rakkausasioissa suht. kokematonta, niin että saadaan se suhde ihan kieroon ihan kokemattomuuttaan...Sit ihmetellään jälkeenpäin sitä mitä siitä ois voinu tulla jos...sitä ja tätä. Onhan se raivostuttavaa, kun oikeasti on ihan ollutta ja mennyttä, mutta mieli ei usko sitä koskaan.

Kaikille, joiden ensirakas/ihastus on vielä elossa: ottakaa yhteys ja kertokaa tunteistanne! Ette häviä mitään ja onhan se nyt sille ko. henkilölle vaan mukavaa kuulla siitä, jos ette stalkkaamaan ala. Minä en voi enää, koska “omani” kuoli kaksi vuotta sitten. Kadun ikuisesti, että odotin 10 vuotta ja en kertonut tunteistani ensirakkaudelleni sen jälkeen kun tiemme erosivat pitkän etäisyyden vuoksi. Antaisin mitä vain, että voisin kertoa hälle tunteistani!! Musertavan lopullista, että en koskaan pääse sitä tekemään, en edes ymmärrä sitä kunnolla…

Kun minun entinen ihastus ja nuoruuden poikaystävä sanoi kaipaavansa, oli se lähinnä kiusallista ja puistattavaa. Säälittikin, että kuvitteli minun olevan yhä sama ihminen kuin 20 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Kaikille, joiden ensirakas/ihastus on vielä elossa: ottakaa yhteys ja kertokaa tunteistanne! Ette häviä mitään ja onhan se nyt sille ko. henkilölle vaan mukavaa kuulla siitä, jos ette stalkkaamaan ala. Minä en voi enää, koska “omani” kuoli kaksi vuotta sitten. Kadun ikuisesti, että odotin 10 vuotta ja en kertonut tunteistani ensirakkaudelleni sen jälkeen kun tiemme erosivat pitkän etäisyyden vuoksi. Antaisin mitä vain, että voisin kertoa hälle tunteistani!! Musertavan lopullista, että en koskaan pääse sitä tekemään, en edes ymmärrä sitä kunnolla…

Just, pitäisikö ottaa yhteys vaikkei olisi ollut tekemisissä vuosiin eikä ole mitään tietoa, vaikka sillä ihmisellä olisi jo vieressä maailman tärkein ihminen. Luultavasti onkin, jos aikaa on kulunut. Sanoisin että ei kannata.

No kai sitä voi kysyä kuulumisia vuosienkin jälkeen. Ensirakkaudella on kuitenkin aina oma paikka sydämessä.

Varaudu sitten siihen, ettei vastausta kuulu, koska hän on ehkä hukannut Facebookin tai Instagramin salasanaa, eikä enää pyöri siellä.

Onkohan tämä korona-aika tuonut uinuvia tunteita pintaan?

Kai sitä nyt voi vanhalta kaverilta kysyä miten menee? Ilman, että siinä on mitään sen kummempaa taka-ajatusta.

Minulle kävi näin. Moikkasin Facebookissa, mutta ilmeisesti hän ei enää käytä sitä.

Jokainen käsittelee asioita eri tavalla, mutta täällä yksi esimerkki joka on kaivannut jo 32 vuotta nuoruuden rakkauttaan. Ikävintä oli se että kun viimeksi kunnolla nähtiin ja juteltiin v-96 tiesimme molemmat että kaipaamme edelleen toisiamme. No tiet veivät kuitenkin erilleen ja kamala kaipaus vain jäi.

Välillä oli aikoja kun itse seurustelin ja työ / harrastukset vei mennessään etten häntä niin kovasti ajatellut, mutta aina kun olen ollut sinkkuna, niin kaipaan häntä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän taas ajattelen  häntä koska olen yksin. Ihan järjetöntä.

20 vuoden jälkeen olemme taas somen kautta useinkin yhteyksissä, mutta en aio ikinä kertoa hänelle että olin kerran häneen ihastunut. Toivon ettei hän osaa lukea rivien välistä.

Minulle kävi sama. Tajusin että olen rakastanut häntä kaikkien vuosien ajan. Elämä erotti meidät ennenkuin se edes kunnolla alkoikaan. Yritin ottaa häneen kerran yhteyttä, mutta jokin meni mönkään enkä edes tiedä mikä.

Tuska kasvoi lopulta niin suureksi että oli pakko kirjoittaa kirja. Se tulee ehkä joskus vielä julkaistua.

Best damn thing I ever wrote.

Tiedän tunteen. Vuosia olen koettanut saada ensirakkauden pois mielestäni, mutta kun ei onnistu, niin ei onnistu. Olen koettanut löytää samankaltaista, tai parempaa miestä tilalle, mutten ole löytänyt ja toisten kumppanien kanssa onkin ollut vaikeita parisuhteita. Haaveillut olen jälleen-näkemisestä ja että palaisimme vielä joskus yhteen ja vaikka perheellisinä se ei ole kovin helppoa toteuttaa.

Voimia sinulle ja muille samassa tilanteessa oleville!

Luulen, että tärkeintä on pitää huolta itsestään ja oppia rakastamaan itseään ennen kaikkea!

Aviomiestä kohtaan väärin haikailla toisen perään.

Kymmenessä vuodessa mies ehtii lihoa, kaljuuntua, avioitua, saada monta lasta, stressaantua ja muutenkin muuttua tosi paljon. 20 vuodessa vielä enemmän.

Auttoiko?