Tunnetko ketään joka on syntynyt ns. "onnelisten tähtien alla"? Sellaista onnenpekkaa ja aidosti tasapainoista ihmistä?

Tiedän yhden tällaisen, työkaverini. Välillä tunnen kateutta ja ärsyttääkin, kun toinen ei tiedä elämän vaikeuksista mitään. Mutta nänä ovat vain hetkittäisiä tunteita, alhaisia ja raadollisia, tiedän.

Mieheni on juuri tuollainen. Hyvin herkkä, mutta hänellä on ollut viisaat vanhemmat ja hyvin turvallinen kasvuympäristö. On hän varmaan myös temperamentiltaan poikkeuksellisen positiivinen. Opin häneltä valoisaa elämänasennetta joka päivä lisää.

Lapsuuden ja teiniajan paras ystäväni.

Todella varakkaat ja fiksut vanhemmat, koulussa ei ollut kovin hyvä, mutta kaikessa muussa pärjäsi tosi hyvin. Tosi kaunis, kaikki pojat ja vanhempana miehetkin kuolasivat perään. Onnistuu kaikessa, miehensä kosi, menivät miehensä ja heillä upea koti ja lapset.. Ja mies on todella varakas.

En ole siltikään katkera, tosi rakas ystävä, vaikkei nykyään välimatkan ja monen muun asian takia nähdä.

Taidan tuntea yhden. Hänen 50-vuotispäivillään oli parisataa ihmistä. Hän kertoi siellä koko porukalle ylpeänä äidistään, miten loistotyyppi tämä on. Veli komppasi vieressä. Omille päivilleni tulisi ehkä kymmenen. Jos siis kehtaisin edes sellaiset järjestää.

Joku olisi saattanut kadehtia itseäni nuorena ja ajatellut minun sopivan kuvaukseen. Elämä on kuitenkin saanut minut kiinni ja suvun henkiset ongelmat ovat tulleet maksuun. Elämässä on ollut suuria vastoinkäymisiä, joihin olen kompuroinut. Nykyisin olen arka ihminen, joka hämmästyy jos joku suhtautuu myönteisesti. Vieläkin kuitenkin jaksan hämmästyä arkuuttani. Tulevaisuudessa ehkä sitten totun ja alan kuvitella aina olleeni tällainen.

Opiskeluaikainen ystäväni. On sitten tällä hetkellä semmoisessa suomen johtavassa virassa ja telkkarissa asiantuntijana jos ja kun jotain todella merkittävää asiassa tapahtuu.

Hänellä on fiksut vanhemmat, jotka itse koulutettuina tietysti tukivat lapsensa opiskelua. Heillä oikeesti ruokapöydässa keskusteltiin, ja lapset saivat sanoa mielipiteensä aiheesta ja heitä tosiaan kuunneltiin (!?) Arvaatte varmaan, millainen keskustelu-ruokaluilmapiiri meillä kodissa oli...

Ystävästäni kasvoi oikeudenmukainen, hyvin menstyvä, aika itsepäinenkin. Hän etenee jossain ylennyskilpailuissa siksi, koska osaa pitä puolensa eikä siedä mitään selkäänpuukottajia tai niskaanhuohottajia ja osaa sen myös sanoa.

Että sikäli mietityttää, kun ollaan molemmat samassa yliopistossa samoilla arvosanoilla opiskeltu, ja kyllä minustakin olisi ollut kiva päästä Vallan Ytimeen neuvomaan presidenttiä. Niin minä nykerrän jossain kunnantoimistossa, jos edes sielläkään. Ja ystävä eteni muihin maisemiin.

Perhe-elämäni on tasaisen tappavan tavallisen tyydyttävää. Kait.

En ikinä tule tästä kauemmaksi, muualle pääsemään.

Lapsuudessani meni energia siihen ettei suututettu isää, eikä saatu äitiä "surulliseksi": On siinä lapsella hommaa.

Ystäväni. Aina ollut hyvä koulussa, pärjäsi joka aineessa. Lukiosta kirjoitti kuuden ällän paperit. On myös taiteellinen ja liikunnallinen.

Mukava tyyppi sekä myös tosi kaunis. Aina saanut kaikki miehet pauloihinsa :) On myös erittäin fiksu ja sivistynyt. Matkaillut ympäri maailman ainakin 50 maassa. vanhemmat varakkaita ja toinen heistä yliopistotutkinnon suorittanut, tosi mukavia myös he ja fiksuja ihmisiä.

Päässyt aina kaikkiin työpaikkoihin mihin ikinäkään hakenut ja edennyt töissään. Hänen miehensä myös tosi hyvässä virassa.

On aina ollut kaikinpuolin terve, ei koskaan mitään terveysongelmia eikä menettänyt (vielä) ketään läheisiäänkään.

Olen aina miettinyt että hän on kyllä onnellisten tähtien alla syntynyt :)

Joo, kyllä. Erittäin hyväsydäminen, positiviininen ihminen, joka itsekin myöntää, että on säästynyt elämän kolhuilta. Hän on eirttäin hyvä muistutus kaikesta siitä hyvästä, jota useimmat jäävät paitsi, ja aikamoinen kontrasti omaan vastoinkäymisten muovaamaan luonteenlaatuuni. 

Minusta on joku sanonut niin. Kukaan ei taida kuitenkaan ihan kolhuitta tästä elämästä selvitä... Vaikka minulla on mennyt kaikki elämässä hienosti, murehdin nyt omien vanhempieni terveysongelmien vuoksi.

Taidan itse olla vähän tuollainen.... Onnellinen lapsuus ehjässä,vakavaraisessa perheessä,sukulaisiin lämpimät välit,kaikissa elämäntilanteissa ystäviä,pärjäsin koulussa, pääsin heti unelmieni opiskelupaikkaan,siitä suoraan vakituiseen työhön,sama ihana mies ollut parikymppisestä lähtien,olen saanut matkustella.... Kertakaikkiaan onnellista elämää olen saanut elää tähän asti,täytyy toivoa että elämä ei joskus ota takaisin kaikkia vastoinkäymisiä.

Olen itse hieman erilaisella tavalla onnellisten tähtien alla syntynyt. Elämässäni on ollut vastoinkäymisiä: aloholistivanhempien kasvattina lapsuus ja nuoruus, sairastanut syövän, kihlattu petti ja jätti ja monia muita juttuja. Mutta aina kaikki on lopulta kääntynyt hyväksi. Olen suorastaan hannu hanhi, kun ottaa huomioon, mitä on tapahtunut ja kaikki mennyt hyvin lopulta. Olen menestynyt, taloudellisesti asiat kunnossa, koen elämän valtavaa riemua, paljon ystäviä, kaunis oma koti, parisuhde, rakkautta... On helppo luottaa huomiseen, kun tietää, että tuli mitä tahansa vastaan, selviän ja kaikki menee kuten kuuluukin :)

Totta kai tunnen. Auttaa muuten tosi paljon elämässä menestymistä. Vaikutuksen näkee vielä varhaiskeski-iässä ihan selvästi. Sellainen luottamus itseensä ja elämään.

Onhan näitä, mutta silti väitän, että se ulkoinen menestys ei silti tarkoita, että ihminen olisi onnellinen, saati onnellisempi kuin ns. vähäonninen. Itse asiassa ihminen, joka joutuu enemmän ponnistelemaan asioiden eteen yleensä arvostaa niitä enemmän ja luultavasti kokee elämänsä mielekkäämmäksi.

Monet jonkin vakavan sairauden, kuoleman tms. kokeneet hyvin usein kertovat elämän arvojensa muuttuneen ja oppineensa arvostamaan elämää entistä enemmän. Asioilla on aina toinenkin puolensa, eikä se mitä näkyy ulos päin ole sama asia kuin mitä kukin itse kokee elämästään.

Mutta joo tuon puolustuspuheen jälkeen täytyy myös todeta, että elämä on toisinaan hyvinkin epäreilua, siinä

missä joku porskuttaa elämässään eteen päin ilman sairauksia, eroja ja suruja, niin toinen saattaa olla valtavassa sairastelu- ja työttömyyskierteessä.. joskus joillekin niitä vastoinkäymisiä myös kertyy liikaa ja tuntuuhan se kohtuuttomalta ja epäoikeudenmukaiseltakin. Joskus luin jostakin jotain sellaista, että Jumala koettelee eniten niitä, joita rakastaa..ja tältä kantilta ajatellen kärsimys olisi hyväksi, sillä se jalostaisi ihmistä..

Mä en usko että sillä on niin paljon merkitystä millaiseen perheeseen syntyy. Itse synnyin rakastavaan perheeseen, mulla oli hyvä lapsuus. Silti olen jotenkin onneton, itsetuntoni on surkea. Mieheni sitten on vastakohtani eli syntyi köyhään perheeseen (en väitä että meilläkään perhe rikas olisi ollut mutta ei kuitenkaan köyhä), asuivat ahtaasti kaupungin pahimmassa lähiössä, äitinsä kuoli yllättäen kun oli vielä teini jne. Silti miehessäni on uskomatonta elämäniloa, hänellä on paljon harrastuksia ja ystäviä, hän jaksaa touhuta lasten kanssa, on hyvässä työssä jne.

Uskon että enemmän on kiinni ihmistyypistä kuin siitä millaisten tähtien alla syntyy...

Eräs ystäväni on tällainen. Hän on kasvanut välittävien, fiksujen, koulutettujen ja kannustavien vanhempien silmäteränä. Saanut myös rahallisesti kaiken, mitä on halunnut. Kun hän lähti opiskelemaan, vanhemmat ostivat hänelle opiskelukaupungista asunnon. On pärjännyt todella hyvin elämässään, on naimisissa nuoruudenrakkautensa kanssa ja heillä on kaksi lasta. Myönnän olevani kateellinen siitä, kuinka tasapainoinen ja itsetunnoltaan terve hän on.

Itse olen kasvanut väkivaltaisen alkoholistivanhemman pelossa, sairastunut aikuisena vakavasti, kärsinyt masennuksesta ja tehnyt pätkätöitä koko elämäni. Olen kotona oppinut, etten ole oikein mitään, enkä saa kuvitella itsestäni liikoja. Kun keskiarvoni yläasteella oli reilusti päälle yhdeksän, äitini ehdotti että menisin lukion sijaan ammattikouluun, että pääsisin äkkiä töihin. Hänen mielestään ammatillisen elämäni huipentuma olisi voinut olla työ esimerkiksi laitoskeittäjänä. Pääsin lopulta lukioon ja yliopistoonkin, mutta mitään huikeaa uraa en ole koskaan saanut luotua. 

Lapsuudessa kohdatut asenteet ja kannustaminen (tai sen puute) ovat ihan älyttömän merkityksellisiä koko elämän kannalta. Vaikkette muuta pystyisi lapsillenne tarjoamaan, niin antakaa edes tukenne.

Joku kirjoitti "Jumala koettelee eniten niitä, joita rakastaa..ja tältä kantilta ajatellen kärsimys olisi hyväksi, sillä se jalostaisi ihmistä.." Minustapa jalostui Jumalan vihaaja.

Tottakai olen tuntenut moniakin hannuhanhia. Heille ei vaan tapahdu koskaan mitään kamalaa. Päinvastoin kaikki pienintä piirtoa myöten onnistuu - aina. He kulkevat läpi koko elämän aivan kuin jossain riemusaatossa!!! Minä taas taistelen kaikesta siitä, joka näille onnekkaille kannetaan suoraan nenän eteen. Enkä välttämättä saa mitään tai onnistu, vaikka kuinka yrittäisin. Jatkuvat vastoinkäymiset ilman ilon, onnen ja onnistumisen tunteita kuluttavat ja tekevät katkeraksi.

Muistan ajan ennen koulua, kun minulla oli yksi ihminen, joka tuki minua ja oli lempeä. Hänet Jumala otti pikapikaa pois. Eli elämäni

suunta muuttui heti peruskoulun alkaessa ja siinä se on pysynyt jo 40 vuotta mutta muistan kyllä varhaislapsuuden ilon ja optimismin.

Nyt olen tullut siihen tulokseen, että Jumala on kieltänyt minulta lähestulkoon kaiken: terveyden, perheen, lapset, elämänkumppanin, toimeentulon, rakastavan lapsuuskodin, sisarukset, isovanhemmat jne. (Meillä oli juurikin tuo varo ärsyttämästä isää ja pahoittamasta äidin mieltä -koti, jossa ei istuttu yhdessä rupattelemassa niitä näitä. Ei halattu eikä kysytty kuulumisia.)

Olin ainut syvästi uskovainen oppilas koko koulussa, ja sen vuoksi koulukiusattu. Kun vertaan omaa elämääni kiusaajieni elämään, niin ero on huomattava. He ovat menestyneet elämässään ja saaneet sen, mitä hyvään elämään on aina katsottu kuuluvan. Eipä jää arvailujen varaan se, kenen naamaan Jumala löi tiskirätin... ja nyrkillä. Hallelujah!