Mitä tehdä, kun on muille näkymätön?

Lakkaa olemasta ystävällinen. Jos et omalla toimintatavallasi ole saanut ystäviä ja hyvää kohtelua, niin sitten tapasi toimia on ollut väärä. Ota oma tilasi. Sano mielipiteesi ääneen, ja kuuluvasti. Älä välitä vaikka sinulle tuhahdellaan, nostellaan olkapäitä, käännetään selkää, pöyhäistää tukkaa ja katsellaan muita silmiin ("Can you believe her???").

Muiden huono käytös ei johdu sinusta. Suuri osa ihmisistä on idioottilampaita, jotka kopioivat käytöksensä alfanaaraalta tai -urokselta. Omaa ajattelua ei ole. Samalla nämä lampaat kuitenkin ovat katkeria siitä, etteivät "saa" olla omia itsejään.

Olisihan se kiva, että voisi olla mukava muille, ja sitten kaikki sujuisi, mutta valitettavasi sillä ei tässä maailmassa pärjää. Ole itsekäs, aseta itsesi etusijalle, tee itsestäsi ainakin oman maailmasi tärkein tyyppi.

Musta on ihanaa olla muille näkymätön. Ei tarvitse jutella  diipadaapaa eikä kertoa omia yksityisasioita.

Vierailija kirjoitti:

Tällainen sattumus eräältä virkistyspäivältä. Oltiin menossa erääseen saareen yhteysaluksella. Siis ei mikään laiva, mutta ehkä isoksi veneeksi luokiteltava.

Mentiin sisään jonossa järjestyksessä ja menin ensimmäisenä seuraavana olleeseen vapaaseen penkkiriviin, kuten tähänkin asti alusta oli täytetty. Takanani tulleet ohittivat minut eli jäin täysin yksin istumaan siihen penkkirivilleni, kun takanani tulleet alkoivatkin täyttää alusta lopusta päin.

Matka saareen kesti oikeasti ehkä puoli tuntia. Omassa mielessäni se puoli tuntia tuntui ikuisuudelta. Ympäriltä kuului työkavereiden iloista puheensorinaa. Jotenkin mua ei todellakaan ollut olemassa kenellekään.

Kuulostaa tutulta. Yliopistolla oli alkamassa pienryhmäharjoitus ja tulin ensimmäisenä paikalle hieman etukäteen ja istuuduin alas. Pöydät oli järjestelty "ryhmämuotoon" ja paikkoja oli 4 per pöytä. No vähitellen muut valuivat sisään ja muut pöydät täyttyivät, mutta kukaan ei tullut mun pöytääni. Yksi kävi hakemassa mun pöydästä tuolin ja vei sen omaan pöytäänsä. Kiitti vitusti tästäkin. Opiskelumotivaatio nousi huippulukemiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällainen sattumus eräältä virkistyspäivältä. Oltiin menossa erääseen saareen yhteysaluksella. Siis ei mikään laiva, mutta ehkä isoksi veneeksi luokiteltava.

Mentiin sisään jonossa järjestyksessä ja menin ensimmäisenä seuraavana olleeseen vapaaseen penkkiriviin, kuten tähänkin asti alusta oli täytetty. Takanani tulleet ohittivat minut eli jäin täysin yksin istumaan siihen penkkirivilleni, kun takanani tulleet alkoivatkin täyttää alusta lopusta päin.

Matka saareen kesti oikeasti ehkä puoli tuntia. Omassa mielessäni se puoli tuntia tuntui ikuisuudelta. Ympäriltä kuului työkavereiden iloista puheensorinaa. Jotenkin mua ei todellakaan ollut olemassa kenellekään.

Kuulostaa tutulta. Yliopistolla oli alkamassa pienryhmäharjoitus ja tulin ensimmäisenä paikalle hieman etukäteen ja istuuduin alas. Pöydät oli järjestelty "ryhmämuotoon" ja paikkoja oli 4 per pöytä. No vähitellen muut valuivat sisään ja muut pöydät täyttyivät, mutta kukaan ei tullut mun pöytääni. Yksi kävi hakemassa mun pöydästä tuolin ja vei sen omaan pöytäänsä. Kiitti vitusti tästäkin. Opiskelumotivaatio nousi huippulukemiin

Aika kummaa käytöstä opiskeluryhmältäsi - varsinkin kun pienryhmäharjoituksesta kyse. Mielenkiintoista, että sinunkin tapauksessa kyseessä oli koulutetusta väestä kyse.

Tässä omassakin "virkistyspäivässäkokemuksessa" työkaverit olivat pääosin yliopistotaustaisia, joukossa myös tohtoreita. Eli ainakaan koulutus ei takaa sitä, että ihmiset huomioisivat kaikkia porukassa olevia.

Kyllähän nuo tilanteet jälkikäteen mietityttävät ja osittain huvittavatkin.

Oletteko te muut näkymättömät kenties pienikokoisia ja hoikkia? Naiselle se menettelee vain nuorena ja nättinä. Kun ikää alkaa tulla, muutut miehille näkymättömäksi koska et ole seksuaalisesti kiinnostava, ja aikuisille naisille siksi, että et ole yhtä isokokoinen kuin he. Naiset eivät ikäänkuin ota sinua ammatillisesti tosissaan, koska et ole kerännyt uran ja aseman edellyttämää massaa. Tässä tilanteessa pieni keski-ikäinen nainen voi heittäytyä enää vain tyrkyksi pukeutumalla horahtavasti, tai alkaa ilmentää habituksellaan jotain ideologiaa, jonka piiristä voisi löytyä kavereita. Esim. hipahtava luomufanaatikko tai siilitukkafeministi.

No, vähän kärjistettyä, mutta hypoteesini on, että jos pienikokoinen ei erikseen hakemalla hae habituksellaan ja käytöksellään huomiota, niin huomio jää kokonaan saamatta. Se normaali ja hyviin käytöstapoihinkin kuuluva.

Täällä joku kirjoitti yksin menemisestä tilaisuuksiin. Olen alkanut nauttia yksin olemisesta ja menemisestä. En olisi itsestäni uskonut aiemmin. Yksin voi mennä ja olla omien aikataulujen ja tarpeiden mukaan ja yhdelle löytyy tavallisesti tilaa täydessäkin paikassa kun on sinnikäs ja ottaa tarjotun tilan vastaan. On ollut hauskoja mutta myös pelottavia hetkiä kun liikkuu yksin. Riskejä on kuitenkin pakko ottaa jos ei halua jäädä yksin kotiin. Ei ole hyötyä katkeroitua, se karkottaa viimeisetkin ihmiset ympäriltä.

Ap ja -3-, vaihtakaa sähköpostiosoitteita :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäyksenä vielä 33 jatkaa, yks masentavimmista jutuista oli, kun näin alkuvuodesta kavereideni viettävän porukan tapaamisen vuosipäivä, hashtag parhaat ja ihanat ja niin edelleen. Mua ei ollut kutsuttu. Keräsin rohkeuteni ja viestillä kysyin heistä mulle läheisimmältä, että miksi näin. Eivät kuulemma olleet hoksanneet lainkaan ajatella mua. Ei se ainakaan asiaa parantanut :(

Luoja, miten säälittävältä ja selkeeltä tapaukselta tää koko homma kuulostaa kirjotettuna.

Kivoja kavereita. Mitä odotat saavasi heiltä?

Mitä nyt ystäviltä yleensäkin odotetaan. Toveruutta, kokemusten jakamista, asioiden yhdessä tekemistä, hauskanpitoa, vaikeiden asioiden kantamista yhdessä, yhteenkuuluvuutta, molemminpuolista luottamusta. Porukka on ollut koossa jo vuosia. Viime aikoina on vain tullut paljon näitä, että mut unohdetaan joukosta pois. Pahinta on, etten tiedä miksi, mitä olen tehnyt väärin. Olen jopa kysynyt kohteliaasti suoraan, että on tullut tällainen fiilis, olenko loukannut jotenkin jne. Kuulemma en ole. Ok... Välillä pidän etäisyyttä, mutta jonkun ajan päästä sorrun kyselemään kuulumisia tai kahviseuraa, kun yksinäisyys käy raskaaksi.

Nuorena mulla oli paljon kavereita ja aina löytyi seuraa ja tekemistä. Valmistuttuani muutin töihin toiseen kaupunkiin. Työpaikallani oli paljon samanikäisiä ja samanhenkisiä naisia, joilla oli paljon yhteisiä juttuja vapaa-ajallakin. Jäin aina ulkopuolelle. Pahinta oli, että minun jälkeenkin tulleet huomioitiin, mutta minä en saanut koskaan kutsua mihinkään. En ole äänekäs enkä hiljainen, vaan ihan tavallinen. No, sitten muutaman vuoden päästä muutin taas töiden perässä uuteen kaupunkiin ja nyt vaikuttaa, että täsmälleen sama on toistumassa täälläkin. Olen kyllä ollut aktiivinen ja pyydellyt ihmisiä syömään, jne. Kukaan ei lähde eikä pyydä minua mukaan mihinkään. Uudet tulojat saavat heti pyyntöjä lähteä teatteriin ja urheilemaan. Minusta tuntuu, että minusta ei jostakin syystä pidetä. En tiedä, mikä siihen on syynä.

Työelämässä ratkaisee sekin, että keiden kanssa tekee töitä ja että onko samanhenkinen muiden kanssa. Jos vain ilmestyy työpaikalle eikä edes osaa esittäytyä jää aika etäiseksi ja antaa huonotapaisen vaikutuksen. Jos ei ole yhdistäviä tekijöitä ja esim. ihan eri ikäinen ja äärihiljainen niin liian raskasta yrittää tutustua jos ei ole välttämätöntä.