Mitä tehdä, kun on muille näkymätön?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet olevasi ärsyttävä, jos olet äänekkäämpi? Kommentoi keskustelukumppanin juttuja ja kysele lisää. Ei kai se voi olla kovin ärsyttävää? Hymyile ja ole kiinnostunut. Osoita, että olet keskustelukumppanin puolella.Ei kukaan jaksa hiirulaista, joka ei kerro mielipiteitään eikä jaa omasta elämästä yhtään mitään.

Näin teenkin. Ja yritän ottaa jollain tavalla osaa keskusteluun jakamalla ajatuksiani.

Varmaankin tuo ärsyttävyysasia on jäänyt kouluajoista, sillä taustaani liittyy sekä henkistä että fyysistä kiusaamista.

Ja tuntuu myös, että kun lapsuudenkotonani avasin suuni, äitini mielestä mielipiteeni ja ajatukseni olivat hänen ajatusmaailmaansa nähden viallisia, joten hän alkoi huutaa, etten voi olla mieltä x. Tämän seurauksena aloin hyvin varovaiseksi, etten ole vuosikausiin paljastanut etenkään vanhemmilleni, mitä mieltä olen oikeasti asioista. Ap

Ap, tunnistan jotain samaa kotioloistani. Isäni oli vastaavanlainen huutaja, joka väheksyi muita ja lyttäsi perhettään. Raivokohtaus saattoi alkaa mistä vain. Isäni ei edes juonut, joten hän kuului enemmänkin luokkaan "raitis sekopää raivoaja".

Äitini oli useamman vuoden kotiäitinä. Opin kellon jo aika nuorena, koska tiesin, että viiden maissa iltapäivällä isä tulee töistä ja se raivoaminen, tukistelu tai luunapit taas alkaa.

Näkymätön minäkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet olevasi ärsyttävä, jos olet äänekkäämpi? Kommentoi keskustelukumppanin juttuja ja kysele lisää. Ei kai se voi olla kovin ärsyttävää? Hymyile ja ole kiinnostunut. Osoita, että olet keskustelukumppanin puolella.Ei kukaan jaksa hiirulaista, joka ei kerro mielipiteitään eikä jaa omasta elämästä yhtään mitään.

Näin teenkin. Ja yritän ottaa jollain tavalla osaa keskusteluun jakamalla ajatuksiani.

Varmaankin tuo ärsyttävyysasia on jäänyt kouluajoista, sillä taustaani liittyy sekä henkistä että fyysistä kiusaamista.

Ja tuntuu myös, että kun lapsuudenkotonani avasin suuni, äitini mielestä mielipiteeni ja ajatukseni olivat hänen ajatusmaailmaansa nähden viallisia, joten hän alkoi huutaa, etten voi olla mieltä x. Tämän seurauksena aloin hyvin varovaiseksi, etten ole vuosikausiin paljastanut etenkään vanhemmilleni, mitä mieltä olen oikeasti asioista. Ap

Ap, tunnistan jotain samaa kotioloistani. Isäni oli vastaavanlainen huutaja, joka väheksyi muita ja lyttäsi perhettään. Raivokohtaus saattoi alkaa mistä vain. Isäni ei edes juonut, joten hän kuului enemmänkin luokkaan "raitis sekopää raivoaja".

Äitini oli useamman vuoden kotiäitinä. Opin kellon jo aika nuorena, koska tiesin, että viiden maissa iltapäivällä isä tulee töistä ja se raivoaminen, tukistelu tai luunapit taas alkaa.

Näkymätön minäkin

Ikävä sanoa, että lähestulkoon samanlainen kokemus. Äitini oli myös selvinpäin, mutta sai ja saa edelleen raivareita odottamattomatta ja syyt saattoivat olla täysin naurettavia. Yleensä raivoaminen alkoi, kun äiti tuli töistä kotiin. Fyysistä väkivaltaa meillä ei ollut kuitenkaan paljoa.

Jotenkin tuntuu, että eräällä tavalla omien mielipiteiden muodostaminen on todella vaikeaa ja tarvitsen "hyväksyntää", sillä epäröin toistuvasti teenkö oikean valinnan ja onko se "hyväksyttävä". Suoraan sanottuna välillä yllätyn, jos ihmiset eivät ala raivoamaan. Ap

Konkreettinen vinkki: puhutko liian hiljaisella äänellä? Mulla on tämä ongelmana ja se oikeasti vaikuttaa paljon. Olen tajunnut, että osa huomioimatta jättämisestä tulee siitä, että muut eivät kuule puhettani ja eivät huolmas tai vaivasntuvat siksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet olevasi ärsyttävä, jos olet äänekkäämpi? Kommentoi keskustelukumppanin juttuja ja kysele lisää. Ei kai se voi olla kovin ärsyttävää? Hymyile ja ole kiinnostunut. Osoita, että olet keskustelukumppanin puolella.Ei kukaan jaksa hiirulaista, joka ei kerro mielipiteitään eikä jaa omasta elämästä yhtään mitään.

Näin teenkin. Ja yritän ottaa jollain tavalla osaa keskusteluun jakamalla ajatuksiani.

Varmaankin tuo ärsyttävyysasia on jäänyt kouluajoista, sillä taustaani liittyy sekä henkistä että fyysistä kiusaamista.

Ja tuntuu myös, että kun lapsuudenkotonani avasin suuni, äitini mielestä mielipiteeni ja ajatukseni olivat hänen ajatusmaailmaansa nähden viallisia, joten hän alkoi huutaa, etten voi olla mieltä x. Tämän seurauksena aloin hyvin varovaiseksi, etten ole vuosikausiin paljastanut etenkään vanhemmilleni, mitä mieltä olen oikeasti asioista. Ap

Ehkä olet olemukseltasi sitten jotenkin anteeksipyytelevä? Kuten jo todettiin, niin monesti ne äänekkäät ja vähän räväkät tyypit vetävät muita ihmisiä puoleensa. Johtuu ehkä itsevarmuudesta ja siitä, että ovat ns. lauman johtaja ainesta ja kaikki tietysti haluavat, että tällainen ihminen pitää heistä, jotta kuuluvat joukkoon. Vaikea sanoa, kun ei todella tiedä miten sinä toimit ja käyttäydyt noisssa tilanteissa. Itse tahtoo olla joskus omalle käytökselleen vähän sokea. Olet varmasti kiva kaveri kun sinuun oikeasti tutustuu.

Vierailija kirjoitti:

Konkreettinen vinkki: puhutko liian hiljaisella äänellä? Mulla on tämä ongelmana ja se oikeasti vaikuttaa paljon. Olen tajunnut, että osa huomioimatta jättämisestä tulee siitä, että muut eivät kuule puhettani ja eivät huolmas tai vaivasntuvat siksi.

En. Hallitsen äänenkäytön, enkä yleensä puhu kovin hiljaa. Tämän hetkisestä olemuksestani tosin mitö luultavammin puuttuu karismaa. Ehkä se on tietynlaista itsevarmuuden puutetta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Konkreettinen vinkki: puhutko liian hiljaisella äänellä? Mulla on tämä ongelmana ja se oikeasti vaikuttaa paljon. Olen tajunnut, että osa huomioimatta jättämisestä tulee siitä, että muut eivät kuule puhettani ja eivät huolmas tai vaivasntuvat siksi.

En. Hallitsen äänenkäytön, enkä yleensä puhu kovin hiljaa. Tämän hetkisestä olemuksestani tosin mitö luultavammin puuttuu karismaa. Ehkä se on tietynlaista itsevarmuuden puutetta. Ap

Minä veikkaisin, että tuo itsevarmuuden ja karsiman puuttuminen voisi olla selityksenä miksi sinua ei huomata. Ei haittaa oikein pienessä porukassa, mutta isossa ryhmässä sellainen henkilö hukkuu niin selkeästi massaan. Sellaisissa ihmisissä ei ole oikein mitään, mistä tämä jäisi mieleen ja jos henkilö ei itse tuo esiin omaa persoonaansa, on vaikea löytää yhteistä säveltä tämän kanssa. Ei me kaikki vaan olla karismaattisia, puheliaita ja mielenkiintoisia tyyppejä isossa porukassa ja se on ihan ok. Toki on harmi, jos se haittaa itseä. Tällaiset herttaiset, vähän massaan hukkuvat ihmiset ovat parhaimillaan kahdestaan ja pienessä ystäväporukassa. 

Vierailija kirjoitti:

Tällainen sattumus eräältä virkistyspäivältä. Oltiin menossa erääseen saareen yhteysaluksella. Siis ei mikään laiva, mutta ehkä isoksi veneeksi luokiteltava.

Mentiin sisään jonossa järjestyksessä ja menin ensimmäisenä seuraavana olleeseen vapaaseen penkkiriviin, kuten tähänkin asti alusta oli täytetty. Takanani tulleet ohittivat minut eli jäin täysin yksin istumaan siihen penkkirivilleni, kun takanani tulleet alkoivatkin täyttää alusta lopusta päin.

Matka saareen kesti oikeasti ehkä puoli tuntia. Omassa mielessäni se puoli tuntia tuntui ikuisuudelta. Ympäriltä kuului työkavereiden iloista puheensorinaa. Jotenkin mua ei todellakaan ollut olemassa kenellekään.

Satutte vaan olemaan tosi epäkohteliaasti käyttäytyvien tyyppien seurassa. Tai, ehkä jotenkin vaikutatte siltä, että haluutte olla omissa oloissanne? Mulla on vähän päinvastoin kun haluisin olla rauhassa ja ehkä kohteliaisuudesta tai jotain mun ei anneta olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet olevasi ärsyttävä, jos olet äänekkäämpi? Kommentoi keskustelukumppanin juttuja ja kysele lisää. Ei kai se voi olla kovin ärsyttävää? Hymyile ja ole kiinnostunut. Osoita, että olet keskustelukumppanin puolella.Ei kukaan jaksa hiirulaista, joka ei kerro mielipiteitään eikä jaa omasta elämästä yhtään mitään.

Näin teenkin. Ja yritän ottaa jollain tavalla osaa keskusteluun jakamalla ajatuksiani.

Varmaankin tuo ärsyttävyysasia on jäänyt kouluajoista, sillä taustaani liittyy sekä henkistä että fyysistä kiusaamista.

Ja tuntuu myös, että kun lapsuudenkotonani avasin suuni, äitini mielestä mielipiteeni ja ajatukseni olivat hänen ajatusmaailmaansa nähden viallisia, joten hän alkoi huutaa, etten voi olla mieltä x. Tämän seurauksena aloin hyvin varovaiseksi, etten ole vuosikausiin paljastanut etenkään vanhemmilleni, mitä mieltä olen oikeasti asioista. Ap

Ap, tunnistan jotain samaa kotioloistani. Isäni oli vastaavanlainen huutaja, joka väheksyi muita ja lyttäsi perhettään. Raivokohtaus saattoi alkaa mistä vain. Isäni ei edes juonut, joten hän kuului enemmänkin luokkaan "raitis sekopää raivoaja".

Äitini oli useamman vuoden kotiäitinä. Opin kellon jo aika nuorena, koska tiesin, että viiden maissa iltapäivällä isä tulee töistä ja se raivoaminen, tukistelu tai luunapit taas alkaa.

Näkymätön minäkin

Ikävä sanoa, että lähestulkoon samanlainen kokemus. Äitini oli myös selvinpäin, mutta sai ja saa edelleen raivareita odottamattomatta ja syyt saattoivat olla täysin naurettavia. Yleensä raivoaminen alkoi, kun äiti tuli töistä kotiin. Fyysistä väkivaltaa meillä ei ollut kuitenkaan paljoa.

Jotenkin tuntuu, että eräällä tavalla omien mielipiteiden muodostaminen on todella vaikeaa ja tarvitsen "hyväksyntää", sillä epäröin toistuvasti teenkö oikean valinnan ja onko se "hyväksyttävä". Suoraan sanottuna välillä yllätyn, jos ihmiset eivät ala raivoamaan. Ap

Tutulta kuulostaa, sillä tunnistan olleeni miellyttämishaluinen. Olen tietoisesti yrittänyt opetella tästä piirteestäni eroon. Vaikeaa se on ollut ja sainkin kuraa silmilleni kun aloin kieltäytymään.

Olen usein ollut se, johon otetaaan yhteyttä, kun jotain tarvitaan (rahaa, yösijaa, muuttoapua, lastenhoitajaa, koiranhoitajaa, talkooapua, juhlien järjestäjää jne.). Kuitenkin tämän auttamiseni vuoksi olen muuttunut entistä näkymättömämmäksi ja itsestäänselvyydeksi. Mitään vastavuoroisuuttahan näissä ei ollut.

Oletettavasti olet minua nuorempi (olen 44). Lähetän täältä AV-mammana sinulle kaiken toivoni, että saat voimaa muuttaa elämääsi ja tulet niin vahvaksi, että kykenet pitämään puolesi ja asettamaan muille rajoja.

Tsemppiä työn ja / tai opiskelupaikan hakuihisi!

(Itsekin toivon löytäväni uuden työn kuluvan vuoden aikana.)

-3-

Vierailija kirjoitti:

Tällainen sattumus eräältä virkistyspäivältä. Oltiin menossa erääseen saareen yhteysaluksella. Siis ei mikään laiva, mutta ehkä isoksi veneeksi luokiteltava.

Mentiin sisään jonossa järjestyksessä ja menin ensimmäisenä seuraavana olleeseen vapaaseen penkkiriviin, kuten tähänkin asti alusta oli täytetty. Takanani tulleet ohittivat minut eli jäin täysin yksin istumaan siihen penkkirivilleni, kun takanani tulleet alkoivatkin täyttää alusta lopusta päin.

Matka saareen kesti oikeasti ehkä puoli tuntia. Omassa mielessäni se puoli tuntia tuntui ikuisuudelta. Ympäriltä kuului työkavereiden iloista puheensorinaa. Jotenkin mua ei todellakaan ollut olemassa kenellekään.

Näin on käynyt minullekin :(

Minä olin nuorena näkymätön. Kuuluin uskonnolliseen yhteisoon, ja minua ahdisti mennä tilaisuuksiin yksin ja istua tuntemattomien viereen. Muut nuoret menivät aina porukalla. Kerran  menin vähän myöhässä tilaisuuteen, jossa oli todella paljon porukkaa. Nuorisoporukoita seisoi eteisessä, kun salissa ei ollut heille tilaa. Minulle yksinäiselle riitti pieni pätkä tyhjää penkin päätä tai yksi tyhjä tuoli. Minulle siis löytyi tilaa, mutta ei niille, joilla oli kaveri. Minä nosti pääni pystyyn ja istuin jonkun mummon viereen.

Jatkossa minua ei enää pelottanut mennä yksin vieraiden ihmisten viereen. Tajusin, että minun kuuluukin olla yksin. Ei mennyt kuin viikko tai pari, kun yksi tyttö tuli yliopistolla kysymään, kuka olin, ja kertoi nähneensä seurakunnassa. Hän esitteli minut myös ystävilleen. Meistä tuli kavereita. Siitä huolimatta menin seurakunnassa usein yksin istumaan, ihan vapaaehtoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet olevasi ärsyttävä, jos olet äänekkäämpi? Kommentoi keskustelukumppanin juttuja ja kysele lisää. Ei kai se voi olla kovin ärsyttävää? Hymyile ja ole kiinnostunut. Osoita, että olet keskustelukumppanin puolella.Ei kukaan jaksa hiirulaista, joka ei kerro mielipiteitään eikä jaa omasta elämästä yhtään mitään.

Näin teenkin. Ja yritän ottaa jollain tavalla osaa keskusteluun jakamalla ajatuksiani.

Varmaankin tuo ärsyttävyysasia on jäänyt kouluajoista, sillä taustaani liittyy sekä henkistä että fyysistä kiusaamista.

Ja tuntuu myös, että kun lapsuudenkotonani avasin suuni, äitini mielestä mielipiteeni ja ajatukseni olivat hänen ajatusmaailmaansa nähden viallisia, joten hän alkoi huutaa, etten voi olla mieltä x. Tämän seurauksena aloin hyvin varovaiseksi, etten ole vuosikausiin paljastanut etenkään vanhemmilleni, mitä mieltä olen oikeasti asioista. Ap

Ap, tunnistan jotain samaa kotioloistani. Isäni oli vastaavanlainen huutaja, joka väheksyi muita ja lyttäsi perhettään. Raivokohtaus saattoi alkaa mistä vain. Isäni ei edes juonut, joten hän kuului enemmänkin luokkaan "raitis sekopää raivoaja".

Äitini oli useamman vuoden kotiäitinä. Opin kellon jo aika nuorena, koska tiesin, että viiden maissa iltapäivällä isä tulee töistä ja se raivoaminen, tukistelu tai luunapit taas alkaa.

Näkymätön minäkin

Ikävä sanoa, että lähestulkoon samanlainen kokemus. Äitini oli myös selvinpäin, mutta sai ja saa edelleen raivareita odottamattomatta ja syyt saattoivat olla täysin naurettavia. Yleensä raivoaminen alkoi, kun äiti tuli töistä kotiin. Fyysistä väkivaltaa meillä ei ollut kuitenkaan paljoa.

Jotenkin tuntuu, että eräällä tavalla omien mielipiteiden muodostaminen on todella vaikeaa ja tarvitsen "hyväksyntää", sillä epäröin toistuvasti teenkö oikean valinnan ja onko se "hyväksyttävä". Suoraan sanottuna välillä yllätyn, jos ihmiset eivät ala raivoamaan. Ap

Tutulta kuulostaa, sillä tunnistan olleeni miellyttämishaluinen. Olen tietoisesti yrittänyt opetella tästä piirteestäni eroon. Vaikeaa se on ollut ja sainkin kuraa silmilleni kun aloin kieltäytymään.

Olen usein ollut se, johon otetaaan yhteyttä, kun jotain tarvitaan (rahaa, yösijaa, muuttoapua, lastenhoitajaa, koiranhoitajaa, talkooapua, juhlien järjestäjää jne.). Kuitenkin tämän auttamiseni vuoksi olen muuttunut entistä näkymättömämmäksi ja itsestäänselvyydeksi. Mitään vastavuoroisuuttahan näissä ei ollut.

Oletettavasti olet minua nuorempi (olen 44). Lähetän täältä AV-mammana sinulle kaiken toivoni, että saat voimaa muuttaa elämääsi ja tulet niin vahvaksi, että kykenet pitämään puolesi ja asettamaan muille rajoja.

Tsemppiä työn ja / tai opiskelupaikan hakuihisi!

(Itsekin toivon löytäväni uuden työn kuluvan vuoden aikana.)

-3-

Sinua nuorempi olen ja varmaan kova työ edessä noiden rajojen asettamisen kanssa. Minulle rajojen asettaminen sosiaalisissa suhteissa on usein epäselvää, joten tuollaista samaa palveluksien pyytämistä tms. on havaittu. On vaikea sanoa vastaan kenelle tahansa, että jokin käytös ei ole sopivaa, kun ei ole varma, missä vaiheessa mennään liiallisuuksiin, etenkin jos toinen osapuoli alkaa väittää vastaan, ettei hän tee mitään väärää ja ongelma on lähinnä oman pääni sisällä, asenteessani tai sitten muistan tai käsitän asian väärin. En monestikaan osaa perustella henkilölle, miksi jokin tuntuu väärältä tai siltä, että minua ja hyväuskoisuuttani yritetään vain hyväksikäyttää. Jos tähän keksit mitään, joka on sinua itseäsi auttanut, ottaisin sen kiitollisena vastaan. Asiat on toki oivallettava syvällisellä tasolla itse ja niiden työstäminen vaatii aikaa.

Kiitän kovasti sanoistasi. Toivotan sinulle myös hyvää jatkoa ja toivon, että saisit sellaisiakin ihmisiä lähellesi, jotka eivät ota yhteyttä ainoastaan hyötymistarkoituksessa. Uskon, että osaat tukea oman lapsesi kasvua siten, että hän saa paremmat eväät jo kättelyssä ihmisten kohtaamiseen. Ap

Valojen sammuttaminen oli vahinko. Jokaisella meillä on hajamieliset hetkemme.

Kuulostaa niiiin tutulta...

Mua ei koskaan ajatella oikein tarkoituksella, että kutsuttaisiin juuri mut kahville, iltaa istumaan tms. Mulla on muutaman hengen opiskeluajoilta jäänyn kaveriporukka, jotka on ainoat oikeat kaverit, mitä mulla on. Mielestäni en heitä ahdistele, silloin tällöin ehdotan yhteistä tekemistä, mutta erittäin harvoin kukaan innostuu mun ehdotuksista. Olen perheellinen, he eivät. Joskus pystyn osallistumaan heidän ehdottamiinsa rientoihin ja joskus en. Olen introvertti, enkä sosiaalisesti ihan superlahjakas, mutta siis asiakaspalveluyössä, harrastusyhdistyksen hallituksessa jne., etten mikään surkea tuppisuu reppanakaan. Usein olen sitten katellut kotona yksin jostain instasta, että jaa, se muu kaveriporukka on nyt yhdessä ulkona ja mua ei ole kutsuttu. Eilen selvis, että yhdellä tavallaan porukkaan kuuluvalla on isot synttärijuhlat, kutsutut on jo kutsuttu. Arvatkaa onko mua kutsuttu... ei. Muut toki.

Olen ihan peruskiva ja joskus hauskakin tyyppi, mutta epävarma ja huono luottamaan siihen, että kukaan haluaisi olla mun kaveri. Tosi ison yön takana on ollut luoda luottamus tuohonkaan kaveriporukkaan. Syy tähän epävarmuuteen löytynee mm. lapsuuden ja nuoruuden kiusaamisesta, parhaiden ystävieni totaalisesta maton vetämisestä mun jalkojen alta julmalla tavalla teininä ja ylipainostani. Ihan paskaa, että itsetunto paranisi sillä, että saisi mukavia kokemuksia kaveruussuhteista, mutta huono itsetunto estää niiden suhteiden synymisen.

Ehkä en anna itsestäni tarpeeksi? Etenkin vaikeista asioista on hankala puhua kavereillekaan. Parisuhteeni on tällä hetkellä aika solmussa, mutten pysty puhumaan siitä kavereille, koska en halua muiden pitävän mua epäonnistujana, joka ei osaa tehdä mitään oikein. Enkä halua ottaa sitäkään riskiä, että ketään ei oikeasti kiinnostakaan mun ongelmat.

En tiedä... mistä sitä aikuinen ihminen sais uusia kavereita, ja miten lähteä niitä kaveruussuhteita rakentamaan. Ihan oikeasta ystävästä en uskalla edes haaveilla.

Lisäyksenä vielä 33 jatkaa, yks masentavimmista jutuista oli, kun näin alkuvuodesta kavereideni viettävän porukan tapaamisen vuosipäivä, hashtag parhaat ja ihanat ja niin edelleen. Mua ei ollut kutsuttu. Keräsin rohkeuteni ja viestillä kysyin heistä mulle läheisimmältä, että miksi näin. Eivät kuulemma olleet hoksanneet lainkaan ajatella mua. Ei se ainakaan asiaa parantanut :(

Luoja, miten säälittävältä ja selkeeltä tapaukselta tää koko homma kuulostaa kirjotettuna.

Todella kamalaa luettavaa, sekä apen että muiden. *myötätuntoa*

Miten osa ihmisistä voi olla noin mulkkuja ja tunnevikaisia että tietoisesti sortavat?!

Vierailija kirjoitti:

Ei ole töitä, ei edes tuttavia, eikä koulutuspaikkaa.

Mitenhän tässä pääsisi elämässään eteenpäin?

Tuossa se syy on. Et merkitse mitään. Työn kautta tulet merkittäväksi ja silloin alat kiinnostaa toisia. Mitä annettavaa sulla nyt edes olisi jos joku kiinnostuisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi luulet olevasi ärsyttävä, jos olet äänekkäämpi? Kommentoi keskustelukumppanin juttuja ja kysele lisää. Ei kai se voi olla kovin ärsyttävää? Hymyile ja ole kiinnostunut. Osoita, että olet keskustelukumppanin puolella.Ei kukaan jaksa hiirulaista, joka ei kerro mielipiteitään eikä jaa omasta elämästä yhtään mitään.

Näin teenkin. Ja yritän ottaa jollain tavalla osaa keskusteluun jakamalla ajatuksiani.

Varmaankin tuo ärsyttävyysasia on jäänyt kouluajoista, sillä taustaani liittyy sekä henkistä että fyysistä kiusaamista.

Ja tuntuu myös, että kun lapsuudenkotonani avasin suuni, äitini mielestä mielipiteeni ja ajatukseni olivat hänen ajatusmaailmaansa nähden viallisia, joten hän alkoi huutaa, etten voi olla mieltä x. Tämän seurauksena aloin hyvin varovaiseksi, etten ole vuosikausiin paljastanut etenkään vanhemmilleni, mitä mieltä olen oikeasti asioista. Ap

Ap, tunnistan jotain samaa kotioloistani. Isäni oli vastaavanlainen huutaja, joka väheksyi muita ja lyttäsi perhettään. Raivokohtaus saattoi alkaa mistä vain. Isäni ei edes juonut, joten hän kuului enemmänkin luokkaan "raitis sekopää raivoaja".

Äitini oli useamman vuoden kotiäitinä. Opin kellon jo aika nuorena, koska tiesin, että viiden maissa iltapäivällä isä tulee töistä ja se raivoaminen, tukistelu tai luunapit taas alkaa.

Näkymätön minäkin

Ikävä sanoa, että lähestulkoon samanlainen kokemus. Äitini oli myös selvinpäin, mutta sai ja saa edelleen raivareita odottamattomatta ja syyt saattoivat olla täysin naurettavia. Yleensä raivoaminen alkoi, kun äiti tuli töistä kotiin. Fyysistä väkivaltaa meillä ei ollut kuitenkaan paljoa.

Jotenkin tuntuu, että eräällä tavalla omien mielipiteiden muodostaminen on todella vaikeaa ja tarvitsen "hyväksyntää", sillä epäröin toistuvasti teenkö oikean valinnan ja onko se "hyväksyttävä". Suoraan sanottuna välillä yllätyn, jos ihmiset eivät ala raivoamaan. Ap

Tutulta kuulostaa, sillä tunnistan olleeni miellyttämishaluinen. Olen tietoisesti yrittänyt opetella tästä piirteestäni eroon. Vaikeaa se on ollut ja sainkin kuraa silmilleni kun aloin kieltäytymään.

Olen usein ollut se, johon otetaaan yhteyttä, kun jotain tarvitaan (rahaa, yösijaa, muuttoapua, lastenhoitajaa, koiranhoitajaa, talkooapua, juhlien järjestäjää jne.). Kuitenkin tämän auttamiseni vuoksi olen muuttunut entistä näkymättömämmäksi ja itsestäänselvyydeksi. Mitään vastavuoroisuuttahan näissä ei ollut.

Oletettavasti olet minua nuorempi (olen 44). Lähetän täältä AV-mammana sinulle kaiken toivoni, että saat voimaa muuttaa elämääsi ja tulet niin vahvaksi, että kykenet pitämään puolesi ja asettamaan muille rajoja.

Tsemppiä työn ja / tai opiskelupaikan hakuihisi!

(Itsekin toivon löytäväni uuden työn kuluvan vuoden aikana.)

-3-

Sinua nuorempi olen ja varmaan kova työ edessä noiden rajojen asettamisen kanssa. Minulle rajojen asettaminen sosiaalisissa suhteissa on usein epäselvää, joten tuollaista samaa palveluksien pyytämistä tms. on havaittu. On vaikea sanoa vastaan kenelle tahansa, että jokin käytös ei ole sopivaa, kun ei ole varma, missä vaiheessa mennään liiallisuuksiin, etenkin jos toinen osapuoli alkaa väittää vastaan, ettei hän tee mitään väärää ja ongelma on lähinnä oman pääni sisällä, asenteessani tai sitten muistan tai käsitän asian väärin. En monestikaan osaa perustella henkilölle, miksi jokin tuntuu väärältä tai siltä, että minua ja hyväuskoisuuttani yritetään vain hyväksikäyttää. Jos tähän keksit mitään, joka on sinua itseäsi auttanut, ottaisin sen kiitollisena vastaan. Asiat on toki oivallettava syvällisellä tasolla itse ja niiden työstäminen vaatii aikaa.

Kiitän kovasti sanoistasi. Toivotan sinulle myös hyvää jatkoa ja toivon, että saisit sellaisiakin ihmisiä lähellesi, jotka eivät ota yhteyttä ainoastaan hyötymistarkoituksessa. Uskon, että osaat tukea oman lapsesi kasvua siten, että hän saa paremmat eväät jo kättelyssä ihmisten kohtaamiseen. Ap

Kiitos sinulle kommenteistasi! Ne piristivät alkanutta sunnuntai-aamua mukavasti!

Omia lapsia ei ole, mutta siskoni lapsien kasvua olen seurannut. Optimistisesti ajattelen, että jo omien kotiolojensa kautta siskoni lapsille tulee paremmat lähtökohdat. Kannustan heitä silloin kun he opettelevat uusia asioita ja muutenkin tuntuu kivalta, kun siskonikin tuo heistä esille positiivisia asioita.

Kysyit rajojen asettamisesta. Sanoisin, että luota omiin tuntemuksiisi. Jos jokin asia ei tunnu olevan sinusta ok, on se riittävä syy kieltäytyä. Toisaalta tulet ehkä menettämään näitä ihmissuhteita, kun et olekaan itsestäänselvyys joillekin.

Uusissa ihmissuhteissa taas ei kannata olla alkuun liian ystävällinen. Eli esimerkiksi jos tapaat uuden ihmisen, joka jo alkuun surkuttelee omaa raha- tms. tilannettaan, niin miellyttämishaluinen ihminen kokee ehkä ratkaisuksi rahan lainaamista tai avun tarjoamista. Ikävä kyllä kuvio voi alkaa sitten toistua. Tähän sudenkuoppaan olen siis itse langennut ja nyt opettelen tästä kuviosta pois.

Ainakin itse toivoisin, että tuttavuus alkaisi ennemminkin siitä, että on kiva tavata molemminpuolisesti eikä siitä, kuinka toista voi hyödyntää.

Tuttavapiirissäni aloin ottaa etäisyyttä ihmisiin, joiden kanssa tuttavuus ei ollut vastavuoroista. Toki siinä ihmissuhteet vähenivät, mutta eipä aiempikaan tilanne ollut hyvä.

Eli rajojen asettamisessa tässä on itselläkin opeteltavaa. Sekä myös siinä näkyväksi tulemisessa.

-3-

Vierailija kirjoitti:

Lisäyksenä vielä 33 jatkaa, yks masentavimmista jutuista oli, kun näin alkuvuodesta kavereideni viettävän porukan tapaamisen vuosipäivä, hashtag parhaat ja ihanat ja niin edelleen. Mua ei ollut kutsuttu. Keräsin rohkeuteni ja viestillä kysyin heistä mulle läheisimmältä, että miksi näin. Eivät kuulemma olleet hoksanneet lainkaan ajatella mua. Ei se ainakaan asiaa parantanut :(

Luoja, miten säälittävältä ja selkeeltä tapaukselta tää koko homma kuulostaa kirjotettuna.

Kivoja kavereita. Mitä odotat saavasi heiltä?

Vierailija kirjoitti:

Ala järjestelmällisesti harjoitella, että tervehdit itse ihmisiä ja puhut heille ainakin yhden iloisen lauseen. Koeta antaa muille sellainen hyväksytty olo, jota itse kaipaat. Kiitä ja kehu aina tilaisuuden tullen. Kuuntele muita hiljaisia ja huomaa heidän hyvät puolensa.  

Hae töitä tai kouluun. Yksinäisen ja huomiota herättämättömän ihmisen ei tarvitse olla luuseri työelämässä, vaan hiljaa puurtajille on aina tarvetta. Koeta olla niin hyvä kuin suinkin ja ota vastuuta aina kun saat, epäonnistumisia pelkäämättä. Moni päätyy esimerkiksi asiantuntijaksi tai esimieheksi, koska ei kuulu peruspirkkojen joukkoon. 

Minulle sattuu myös samoin että välillä minua ei huomata ja se on noloa kun tervehdin jotakin tuttuani hän kävelee ilmeettömästi ohi. Suosittelen opiskelua mutta en allekirjoittaisi tuota väitettä että esimieheksi päätyvät hiljaiset ja huomaamattomat henkilöt. Opiskeluissa korostetaan verkostoitumista ja suhteiden luomista ja ne auttavat työpaikan löytämisessä ja uralla etenemisessä. Suupaltit seuramiehet valitaan usein johtotehtäviin.

Vaihda ystäväpiiriä ja harrastusporukkaa. Koin itse samoin kun minulta ensin tiedusteltiin työpaikastani lähtien kaikki asiat ja kun ei persoonani miellyttänyt eikä minusta ollut hyötyä muutenkaan niin en voinut osallistua edes keskuteluihin koska minun puheenvuoroni katkaistiin eikä kukaan kuunnellut mitä minulla oli sanottavaa joten vaihdoin seuraa. Uusia ihmisiä tavatessa on täysin erilaista ja voin keskustella heidän kanssaan.