Argh, pää hajoaa huolesta teinin takia. Kaipaan vertaistukea masentuneiden nuorten vanhemmilta

Vaikuttaa sille että viettää liikaa aikaa tietokoneella sekä Älypuhelimella. Takavarikoit molemmat 2 viikoksi ja tilalle mummopuhelin.

Hirveästi voimia koko teidän perheelle! <3 pidä omasta jaksamisestasi huolta ja pitäkää miehesi kanssa parisuhteessanne huolta, puhukaa, puhukaa koko perhe, käsitelkää vaikeitakin asioita..antakaa teinin tuntea että rakastatte häntä juuri sellaisena kuin hän on -kolmonen

Jos teinisi käytös viittaa siihen, että terapian aiheutta olisi, niin hakekaa ihmeessä Kelan tukea siihen yksityiseltä puolelta. Teini ei välttämättä itse tiedosta avun tarvettaan, kokee vain nykyisen terapiansa olevan turhaa ajanhukkaa. Mitä se mahdollisesti onkin jos kemiat ei terapeutin kanssa natsaa, tai jos terapeutti ei osaa antaa teinille oikeita työkaluja.

Kävin itse teininä nuorisopsykiatrialla ja en itsekään kokenut silloin terapiaa tarvitsevani. Nyt sitten valitettavasti jatkan aikuisena siitä mihin silloin jäätiin. Kyseessä ei nimittäin ollut se, etten olisi tarvinnut terapiaa, vaan siitä, että se nuorisopsykiatrian minulle lykkäämä terapeutti/mikäliesairaanhoitaja ei ollut minulle se oikea. Aikuisenahan etsit ja valitset itse oman terapeuttisi. Terapiamuotojakin on useita. Olen itse melko analyyttinen ja pohdiskeleva, tämän vuoksi pelkkä dynaaminen keskustelu ei minulle sopinut. Korkeintaan se vain vahvisti joitain teini-iän vääriä mielikuviani asioista kun sain puhuttua niistä ääneen ja siten sementoin todellisuuteni sellaiseksi kuin se oli. Nyt aikuisena etsin nimenomaan työkaluja arjen tilanteista/ihmissuhteista selviämiseen ja vaadin terapeutilta kykyä haastaa omat mielikuvani maailmasta ja toiminnastani ja nähdä syy-seuraussuhteita. Mikään pelkkä höpinä ei minulle riitä.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni on maailman rakkain, lahjakas ja ihana.

Mutta olen hänestä huolissani. Hänelle tuli ahdistushäiriödg vuosi sitten ja puolisen vuotta terapiaa. Ny terapia on loppunut, koska lapsi on "toipunut", mutta onkohan vaan niinkään...

Hän on nyt useinmiten iloinen, mikä on hieno muutos - mutta poissaoloja koulusta tulee tosi paljon, kohta lentää ulos lukiosta niiden takia. Ei vaan saa nukuttua kunnolla, ei jaksa aamulla, ahdistaa osa tunneista ja opettajista.

Minulla on joka arkiaamu hirveä stressi siitä, saako hilattua itsensä kouluun vai ei, eikä äidin stressi tietenkään ainakaan vähennä paineita teiniltä.

Huokaus, miten tuon lapsen käy :-(

Miten te muut masentuneiden/ahdistushäiriöisten lasten vanhemmat jaksatte?

Vaikka varsinainen terapia on lopetettu niin varmaankin hän käy edelleen lääkeseurantakäynneillä polilla? Nukkumisongelmat kannattaisi siellä ottaa puheeksi. En kyllä ensisijaisesti varsinaisia nukahtamis/unilääkkeitä teinille suosittelisi mutta pienellä annoksella esim. Mirtazapin iltaisin voisi auttaa sekä nukkumiseen että mahdolliseen öiseen epämääräiseen ahdistuneeseen oloon. Toinen heti mieleen tuleva vaihtoehto on melatoniini joka on ihmisen itsekin tuottamaa "unihormonia". Lyhytvaikutteinen melatoniini auttaa tosin vain juuri nukahtamiseen eikä estä aamuöisiä heräämistä, mutta saatavilla on myös pitkävaikutteinen versio kauppanimellä circadin. Sitten vielä varsinaisista lääkkeistä voisi ajatella mm ahdistuneisuuteen käytettyä seroquel prolong lääkettä joka on pitkävaikutteinen ketiapiini. Keskustelkaa vaihtoehdoista. Tietysti kaikkein paras on jos ihan "luomu" keinoin saa unen laatua ja nukahtamista parannettua. Siis mahdolliset päikkärit pois tai ainakin lyhyiksi (kello herättämään ettei tule nukuttua tuntitolkulla). Ulkoilua illalla raittiissa ilmassa, tuuletettu ja pimeä huone jne. Varmaan olette jo kokeilleetkin monia keinoja. Nuoren aivot ovat vielä kehittymässä ja on ihan normaaliakin että vuorokausirytmin ylläpitäminen on vaikeampaa kuin aikuisella. Vireystilasta toiseen siirtyminen vie enemmän aikaa. Tsemppiä teille!

Varaa aika psykiatrille, joka voi anoa nuorelle Kelan tukemaa terapiaa, joka kestää 2-3 vuotta. Siitä saattaa olla iso apu jatkoa ajatellen. Meillä ainakin oli, vaikka tilanne oli alussa hyvin vaikea.

Onko lukio varmasti oikea paikka teinille? En vittuile, vaan oma pääni hajosi aikanaan täysin kun vanhemmat pakottivat sinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1, tietävät he. Ja tähän asti teini on saanut tehtyä kotona tehtäviä, mutta toki se haittaa mukana pysyttelemistä, että on paljon poissa, 1-2 päivää viikossa. Lukiossa kumminkin aiemmin sallittiin max neljä poissaolotuntia per kurssi, tässä ei onneksi olla ihan yhtä tiukkoja nykyään.

On tutkittu veriarvot, niissä ei ole häikkää. Ongelmana on, että hänen on vaikea pitää unirytmiä, ja sitten menee liian myöhään arkena nukkumaan tai heräilee yöllä.

Harrastuksia on todella vaikea pitää yllä vuorotyön ohessa, mutta yritän. Olet oikeassa, ei auta minun tässä nyt uupua.

Kiitos tsempistä.

Ap

Nukkuuko hän päivällä koulun jälkeen? Varmasti väsyttää silloin kovasti jos on yön nukkunut huonosti mutta sitten ei taas saa seuraavana yönä unta ja oravanpyörä on valmis. Nuorilla on tosi yleistä tuo että vuorokausirytmistä on vaikea pitää kiinni. Toivottavasti aamuheräämiset helpottuvat nyt valon määrän lisääntyessä kun kevättä kohti mennään.

No juurikin noin. Asiasta on puhuttu noin tsiljoona kertaa hänen kanssaan, samoin siitä, että viikonloppuna ei saisi valvoa aamuneljään, mutta liki aikuista lasta ei ole kovin helppo saada unille väkisin. Hän itsekin tietää, että säännöllisyys olisi hänelle tärkeää, mutta se tieto ei johda toimenpiteisiin.

Ap

Ok. Tiedän että on vaikeaa, samat keskustelut käytiin meilläkin pari vuotta sitten ja oli kyllä tunne että oma pää hajoaa ennen kuin mikään muuttuu. Mutta hei, positiivistahan on sitten se että ehkä toipuminen alkaa olla tosiasia ja nyt onkin kyse vaan ihan "normaalista" teinien vuorokausirytmin säätelyn ongelmasta. Eli siitä että teininä oleminen nyt vaan on vähän hankalaa ja helpottaa sitten aikanaan.

En ole omia lapsia, mutta itselläni on ahdistuneisuushäiriö. Minulla on keskittymisvaikeuksia, pelkotiloja, jatkuva stressi, pahimmassa tapauksessa joskus hengenahdistusta ja myös univaikeuksia. Aloitettiin joku aika sitten lääkitys joka auttaa nukkumaan ja muutenkin helpottaa oloa. Terapiassa käyn myös. Ikää 27 vuotta. Minulle on sanottu, että ei todennäköisesti koskaan tule kokonaan paranemaan, mutta asian kanssa voi oppia elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni on maailman rakkain, lahjakas ja ihana.

Mutta olen hänestä huolissani. Hänelle tuli ahdistushäiriödg vuosi sitten ja puolisen vuotta terapiaa. Ny terapia on loppunut, koska lapsi on "toipunut", mutta onkohan vaan niinkään...

Hän on nyt useinmiten iloinen, mikä on hieno muutos - mutta poissaoloja koulusta tulee tosi paljon, kohta lentää ulos lukiosta niiden takia. Ei vaan saa nukuttua kunnolla, ei jaksa aamulla, ahdistaa osa tunneista ja opettajista.

Minulla on joka arkiaamu hirveä stressi siitä, saako hilattua itsensä kouluun vai ei, eikä äidin stressi tietenkään ainakaan vähennä paineita teiniltä.

Huokaus, miten tuon lapsen käy :-(

Miten te muut masentuneiden/ahdistushäiriöisten lasten vanhemmat jaksatte?

Vaikka varsinainen terapia on lopetettu niin varmaankin hän käy edelleen lääkeseurantakäynneillä polilla? Nukkumisongelmat kannattaisi siellä ottaa puheeksi. En kyllä ensisijaisesti varsinaisia nukahtamis/unilääkkeitä teinille suosittelisi mutta pienellä annoksella esim. Mirtazapin iltaisin voisi auttaa sekä nukkumiseen että mahdolliseen öiseen epämääräiseen ahdistuneeseen oloon. Toinen heti mieleen tuleva vaihtoehto on melatoniini joka on ihmisen itsekin tuottamaa "unihormonia". Lyhytvaikutteinen melatoniini auttaa tosin vain juuri nukahtamiseen eikä estä aamuöisiä heräämistä, mutta saatavilla on myös pitkävaikutteinen versio kauppanimellä circadin. Sitten vielä varsinaisista lääkkeistä voisi ajatella mm ahdistuneisuuteen käytettyä seroquel prolong lääkettä joka on pitkävaikutteinen ketiapiini. Keskustelkaa vaihtoehdoista. Tietysti kaikkein paras on jos ihan "luomu" keinoin saa unen laatua ja nukahtamista parannettua. Siis mahdolliset päikkärit pois tai ainakin lyhyiksi (kello herättämään ettei tule nukuttua tuntitolkulla). Ulkoilua illalla raittiissa ilmassa, tuuletettu ja pimeä huone jne. Varmaan olette jo kokeilleetkin monia keinoja. Nuoren aivot ovat vielä kehittymässä ja on ihan normaaliakin että vuorokausirytmin ylläpitäminen on vaikeampaa kuin aikuisella. Vireystilasta toiseen siirtyminen vie enemmän aikaa. Tsemppiä teille!

Lääkitystä on takana jo tosiaan vuosi, joten ei ole enää lääkeseurannassa polilla, se siirrettiin koululääkärille.

Melatoniinia on käytössä 3-6 mg iltaisin, se auttaa kyllä nukahtamaan, muttei poista tosiaan yöheräilyjä.

Päikkärit pyritään pitämään max tunnissa. 

Mutta joo, tuota terapiaa harkitaan kyllä vakavasti, tämä kommenttina muillekin asiasta maininneille.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1, tietävät he. Ja tähän asti teini on saanut tehtyä kotona tehtäviä, mutta toki se haittaa mukana pysyttelemistä, että on paljon poissa, 1-2 päivää viikossa. Lukiossa kumminkin aiemmin sallittiin max neljä poissaolotuntia per kurssi, tässä ei onneksi olla ihan yhtä tiukkoja nykyään.

On tutkittu veriarvot, niissä ei ole häikkää. Ongelmana on, että hänen on vaikea pitää unirytmiä, ja sitten menee liian myöhään arkena nukkumaan tai heräilee yöllä.

Harrastuksia on todella vaikea pitää yllä vuorotyön ohessa, mutta yritän. Olet oikeassa, ei auta minun tässä nyt uupua.

Kiitos tsempistä.

Ap

Nukkuuko hän päivällä koulun jälkeen? Varmasti väsyttää silloin kovasti jos on yön nukkunut huonosti mutta sitten ei taas saa seuraavana yönä unta ja oravanpyörä on valmis. Nuorilla on tosi yleistä tuo että vuorokausirytmistä on vaikea pitää kiinni. Toivottavasti aamuheräämiset helpottuvat nyt valon määrän lisääntyessä kun kevättä kohti mennään.

No juurikin noin. Asiasta on puhuttu noin tsiljoona kertaa hänen kanssaan, samoin siitä, että viikonloppuna ei saisi valvoa aamuneljään, mutta liki aikuista lasta ei ole kovin helppo saada unille väkisin. Hän itsekin tietää, että säännöllisyys olisi hänelle tärkeää, mutta se tieto ei johda toimenpiteisiin.

Ap

Ok. Tiedän että on vaikeaa, samat keskustelut käytiin meilläkin pari vuotta sitten ja oli kyllä tunne että oma pää hajoaa ennen kuin mikään muuttuu. Mutta hei, positiivistahan on sitten se että ehkä toipuminen alkaa olla tosiasia ja nyt onkin kyse vaan ihan "normaalista" teinien vuorokausirytmin säätelyn ongelmasta. Eli siitä että teininä oleminen nyt vaan on vähän hankalaa ja helpottaa sitten aikanaan.

Hei kiitos, tuo oli lohduttava kommentti. 

Toki tässä koko ajan olla varuillaan tilanteen heikkenemisen suhteen eli terapiaa hommataan sitten tarvittaessa yksityiseltä.

Mutta kun jossakin vaiheessa siitäkin pitäisi pyrkiä eroon eli jos terapeutti ja teini itse katsovat, että siitä ei ole hyötyä, niin ainakin haluaisin yrittää sinnitellä hetken ilman, että nähdään, mistä "kana pissii" ja lähteekö tilanne oikenemaan. 

Tämä on nyt siirtymävaihetta tavallaan, ja pitäisi osata olla oikealla tavalla kannustava ilman, että stressaa lasta omalla stressillään. Vaikea pala ylihuolehtivalle äiteelle ;-)

ap

Vierailija kirjoitti:

Onko lukio varmasti oikea paikka teinille? En vittuile, vaan oma pääni hajosi aikanaan täysin kun vanhemmat pakottivat sinne.

Emme ole pakottaneet, lapsi itse halusi tuonne. On hänen rakkaimpaan harrastukseensa liittyvä erityislukio.

ap

Ahdistushäiriöstä itse kärsinävä olisi tärkeää että lapsi saisi kunnollisen terapeutin jonka kanssa pohtia mikä uupumusta aiheuttaa. Yksityinen puoli valitettavasti parmepi kuin julkinen. Itsella vaativapersoonallisuus häiriä ja olen perfektionisti, kaikki mikä ei suju kuten kuvitelmissa ja odotuksissa ahdistaa ja masentaa. On täytynyt opetella laskemaan omia odotuksia itseään kohtaan ja sietämään stressiä. Sekin voisi auttaa että sinä et stressaisi lapsen koulusta, jos koulusta lentää nii sit lentää, ei ole niin vakavaa. Aikaa on nuorella opiskella myöhemminkin. Mikään, ei yhtään mikään, ole maailmassa niin tärkeää kuin oma hyvinvointi ja jaksaminen, siitä pitää pitää huolta oikeasti. Itse käynnyt nyt kaksivuotta terapiaa ja kolmas alkamassa, olen 22v ja ei ole vielä koulua käytynä koska ahdistus on rajoittanut elämääni paljon. Silti koen että parempi niin, jos olisi väkisin suorittanut jonkun koulun loppuun olisin päätynyt itsemurhaan uupumuksesta. Koulua olen alottamassa syksyllä ja terapeutti on tukemassa asiassa ja koulu ymmärtäväinen, minulle tulee tunteja 25h viikossa. Tsemppiä teille ja ole lapsesi tukena ja koita ymmärtää että stressisi pahentaa lapsen oloa. Silloin tulee tunne että on ihan paska kun vanhempikin on niin huolissaan ja stressaa koulusta potkimisesta. Ota rennosti ja hoda lapsesi kuntoon, miettikää sitten koulua myöhemmin, ihan oikeasti, parempi katsoa kuin katua. Itsellä kun ainakin ahdistushäiriöön kuuluu, ahdistuksen aiheuttama kuoleman toive joka melko yleinen oire. Sen kanssa ei ole leikkiminen. 

Kuka oikeasti suostuu aloittaa mielialalääkityksen ,varsinkaan alaikäiselle ,jonka aivojen kehitys on vielä kesken ja isä kuollut syöpään?

Eikö ole normaalia olla ahdistunut ja masentunut näiden kertomiesi asioiden perusteella? näillä lääkkeillä tuhotaan se aivojen tasapaino sitten loppuiäksi.

Ja ei ole mikään ihme , että jos viikonloppuna valvoo jatkuvasti aamuneljään ,niin vuorokausirytmi alkaa mennä ihan päälaelleen.

Kun on univelkaa ,niin ahdistaa ja masentaa jo ihan senkin takia.

Ja "perus kotiruoalla" voi ihan taatusti olla ravintoainepuutoksia ,varsinkin kun pääasiassa se suomalainen peruskotiruoka on sitä viljat-maito -liha -linjaa.

Stressi ja univelka ja lisäksi ravintoainepuutokset (omega3 , rauta, b-vitamiinit ,d-vit. Seleeni ,sinkki ,jodi yms.)

sotkevat hormonitoiminnan ja oireet pahentuvat. Tulee ahdistusta ja masennusta.

Siihen kun sitten lisätään vielä ssri-sontaa niin ollaan ongelmissa myöhemmin. Ei nämä mitään uskomusasioita olekaan, vaan perusbiologiaa. mutta se on varma ,että lääkitys ei lastasi paranna ,terapia , uni ja ravitsemus kyllä voivat.

Olen itse oppinut tämän "kantapään kautta".

Lääkkeistä oli vain haittaa , pysyvää sellaista.

Kannattaa tutustua mielialalääkkeiden ongelmiin ,eikä pitää niitä ihmepillerinä.

Varsinkin, kun niitä määrätään lapselle.

Täällä toinen samanlaisessa tilanteessa oleva vanhempi. Nuori masentui pahasti yläasteen loppupuolella ja päästiin nuorisopoliklinikalle asikkaiksi, nuori perheineen. Meillä oli kolmenlaisia tapaamisia: lapsi + hoitaja, vanhemmat + oma työntekijä ja kaikkien (lääkäri, omat työntekijät, nuori ja vanhemmat) yhteisiä tapaamisia. Nuori sai valita haluamansa opiskelupaikan (ei painostettu suuntaan eikä toiseen, oltiin tukena, kerrottiin että kaikki on mahdollista jne.) ja aloitti lukiossa. Tätä ennen nuori oli katsottu tervehtyneeksi ja hoitosuhde päätettiin, vaikka tosiaan reilu puoli vuotta aiemmin hoitava lääkäri oli vahvasti tarjonnut mielialalääkityksen aloittamista. Minusta tämä oli virhe ja toivoin, että olisi varattu syksylle -16 valmiiksi yhteinen kokoontuminen, jossa oltaisiin voitu katsoa miten lukio lähtee käyntiin. Lopputulos oli se, että "voidaan ottaa yhteyttä sitten jos on tarve".

No, nyt tilanne on se, että periaatteessa lukio on mieluinen paikka, siellä on hyvä ilmapiiri ja kavereita ja nuori suhtautuu positiivisesti koulunkäyntiin. Vanhat ongelmat nostivat silti päätään nopeasti, eli se kuntoon saatu unirytmi (kännykkä/läppäri pois klo 21 mennessä, melatoniini apuna jne.) alkoi murentua käsiin, koska nuori valvoi ties miten myöhään. Masennuksen kärjistyessä yläasteella tuli poissaoloja ihan järkyttävä määrä ja toki lukion jaksollisuuden tuntien tiesin, että samoilla poissaolomäärillä lukion suorittaminen edes neljässä vuodessa voi tehdä tosi tiukkaa. Ongelma siis vain siirtyy jakso jaksolta eteenpäin. Olen tuntenut oloni todella voimattomaksi, sillä vaikka olen tukenut nuorta ja pyrkinyt löytämään hyviä asioita ja välttänyt typerää motkottamista, ei tilanne ole tällä tavalla ihan vain eteenpäin vellomalla parantunut. Harmittaa nuoren kannalta ihan vietävästi, ettei syksylle ollut valmiiksi varattua keskusteluaikaa, jonne olisi voinut tulla myös lukion kuraattori. Nyt nuori on lopultakin menossa tällä viikolla tapaamaan lukion kuraattoria, mutta tämäkin on viivästynyt todella paljon, sillä vaikka nuori oli itsekin sitä mieltä että olisi hyvä idea ottaa koulun tukeen kontaktia, niin asian toteuttaminen on ollut vaikeaa. Asiaa ei auta se, että toinen vanhempi haluaisi mielellään ulkoistaa "kaikki vaikeat asiat" työntekijöille, muttei kuitenkaan halua tehdä mitään sen eteen ja lisäksi lähinnä vain hokee nuorelle, että "pitäisköhän tehdä jotain". Pää hajoaa molempien kanssa. Pelkään, että lukion kerääntyvät tekemättömät työt ja kesken jäävät kurssit muodostavat liian painavan taakan.

Täytyy sanoa, että nuorella tuntuu olevan pikkaisen liikaa päätäntövaltaa, eli jos hän ei halua terapiaa, käydä kuraattorilla, sitoutua järkevään nukkumis- ja työntekorytmiin jne., niin ainakin vanhemmat saavat vain turhautua keskenään. :/ Jotenkin voisi kuvitella, että juuri tällaisessa tilanteessa se nopeampi reagoiminen ja tuen piiriin saaminen oikeaan aikaan nimenomaan estäisi tilannetta liukumasta kymmenen kertaa pahemmaksi. Ja sille joka kokee halua huutaa, että olen epäkelpo vanhempi ja pitäisi vain käskeä nuorta tekemään oikein, niin tervetuloa meille toteuttamaan sitä tekniikkaa ja katsomaan miten hyvin se vaikuttaa...

Anteeksi ,oletin isän kuolleen syöpään ,aikaisemmin kommentissani.

Onko koulutyötä mukautettu niin, että työmäärä vastaa voimavaroja? Olisiko tarpeen vähentää ja alkaa jopa suunnitella lukiota neljävuotiseksi kolmen vuoden sijaan? Ja jos uniongelmia kerran on, niin aikaisista aamuista kannattaa ihan järjestelmällisesti yrittää pyrkiä eroon jos se vaan on mahdollista. Ainahan se ei onnistu, mutta jos sattuu onnistumaan, niin ei valitse sitä kurssiryhmää joka alkaa kahdeksalta vaan menee toiseen, iltapäivällä olevaan ryhmään.

Itse masennuin ensimmäisen kerran pahemmin 17-vuotiaana (luultavasti olin sairastanut lievempänä jo pidempään mutta en ollut tunnistanut sitä). Sitä "hoidettiin" koulupsykologilla ja ajan kulumisella. Sairastuin uudestaan 21-vuotiaana. Se tiesi useamman kuukauden sairaslomaa korkeakouluopinnoista. Sitä hoidettiin silloin lääkityksellä ja kävin sairaanhoitajalla sekä kolme kertaa psykologilla. Terapiasta oli puhetta, mutta se jäi kun vaihdoin kaupunkia. Sairastuin jälleen uudelleen, tällä kertaa enemmänkin yleistyneeseen ahdistushäiriöön kuin masennukseen, 24-vuotiaana, ja tässä vaiheessa 25-vuotiaana kyllä vituttaa niin älyttömästi, että en saanut, vaatinut ja toisaalta viitsinyt hankkia kunnalla apua noihin ensimmäisiin pahempiin sairausjaksoihin. Hoitamattoman masennuksen uusimisprosentti on kaiketi jopa 75, toisen masennusjakson jälkeen hoitamattomana se uusii jopa 90% todennäköisyydellä. Yritä teroittaa teinillesi tätä, kerro kuinka tärkeää olisi hoitaa mielenterveyden ongelmat kerralla kunnolla. Hoidon saaminen on rankkaa, aina ei huvittaisi keskustella siitä miltä tuntuu ja tavoitteellisesti hoitaa itseään esimerkiksi liikunnalla, päivärytmillä tai lääkkeillä, joten houkutus jättää se tekemättä jos olo tuntuu vähänkään siedettävältä on suuri. Mutta se ei kannata, kukaan ei halua kantaa sitä hoitamattomien mielenterveyshäiriöiden painolastia tulevaisuuteen. Ne tulevat liian usein vain moninkertaisina takaisin vainoamaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuka oikeasti suostuu aloittaa mielialalääkityksen ,varsinkaan alaikäiselle ,jonka aivojen kehitys on vielä kesken ja isä kuollut syöpään?

Eikö ole normaalia olla ahdistunut ja masentunut näiden kertomiesi asioiden perusteella? näillä lääkkeillä tuhotaan se aivojen tasapaino sitten loppuiäksi.

Ja ei ole mikään ihme , että jos viikonloppuna valvoo jatkuvasti aamuneljään ,niin vuorokausirytmi alkaa mennä ihan päälaelleen.

Kun on univelkaa ,niin ahdistaa ja masentaa jo ihan senkin takia.

Ja "perus kotiruoalla" voi ihan taatusti olla ravintoainepuutoksia ,varsinkin kun pääasiassa se suomalainen peruskotiruoka on sitä viljat-maito -liha -linjaa.

Stressi ja univelka ja lisäksi ravintoainepuutokset (omega3 , rauta, b-vitamiinit ,d-vit. Seleeni ,sinkki ,jodi yms.)

sotkevat hormonitoiminnan ja oireet pahentuvat. Tulee ahdistusta ja masennusta.

Siihen kun sitten lisätään vielä ssri-sontaa niin ollaan ongelmissa myöhemmin. Ei nämä mitään uskomusasioita olekaan, vaan perusbiologiaa. mutta se on varma ,että lääkitys ei lastasi paranna ,terapia , uni ja ravitsemus kyllä voivat.

Olen itse oppinut tämän "kantapään kautta".

Lääkkeistä oli vain haittaa , pysyvää sellaista.

Kannattaa tutustua mielialalääkkeiden ongelmiin ,eikä pitää niitä ihmepillerinä.

Varsinkin, kun niitä määrätään lapselle.

Huokaus. Lapsen isä ei ole kuollut, parani syövästä jo liki kaksi vuotta sitten. Luitko ollenkaan ketjua?

Olen eri mieltä SSRI-lääkityksestä. Ennen lääkitystä tilanne oli selvästi huonompi. Lapsi kuuli ääniäkin, ja ne ovat nyt loppuneet. Minään ihmelääkkeenä en SSRI:tä toki pidä, se on tarkoitus lopettaa hallitusti kesällä. Mutta lapselleni siitä on ollut hyötyä.

Se, mikä sinulle toimi, ei ole välttämättä universaali kikka kolmonen kaikille. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Onko koulutyötä mukautettu niin, että työmäärä vastaa voimavaroja? Olisiko tarpeen vähentää ja alkaa jopa suunnitella lukiota neljävuotiseksi kolmen vuoden sijaan? Ja jos uniongelmia kerran on, niin aikaisista aamuista kannattaa ihan järjestelmällisesti yrittää pyrkiä eroon jos se vaan on mahdollista. Ainahan se ei onnistu, mutta jos sattuu onnistumaan, niin ei valitse sitä kurssiryhmää joka alkaa kahdeksalta vaan menee toiseen, iltapäivällä olevaan ryhmään.

Itse masennuin ensimmäisen kerran pahemmin 17-vuotiaana (luultavasti olin sairastanut lievempänä jo pidempään mutta en ollut tunnistanut sitä). Sitä "hoidettiin" koulupsykologilla ja ajan kulumisella. Sairastuin uudestaan 21-vuotiaana. Se tiesi useamman kuukauden sairaslomaa korkeakouluopinnoista. Sitä hoidettiin silloin lääkityksellä ja kävin sairaanhoitajalla sekä kolme kertaa psykologilla. Terapiasta oli puhetta, mutta se jäi kun vaihdoin kaupunkia. Sairastuin jälleen uudelleen, tällä kertaa enemmänkin yleistyneeseen ahdistushäiriöön kuin masennukseen, 24-vuotiaana, ja tässä vaiheessa 25-vuotiaana kyllä vituttaa niin älyttömästi, että en saanut, vaatinut ja toisaalta viitsinyt hankkia kunnalla apua noihin ensimmäisiin pahempiin sairausjaksoihin. Hoitamattoman masennuksen uusimisprosentti on kaiketi jopa 75, toisen masennusjakson jälkeen hoitamattomana se uusii jopa 90% todennäköisyydellä. Yritä teroittaa teinillesi tätä, kerro kuinka tärkeää olisi hoitaa mielenterveyden ongelmat kerralla kunnolla. Hoidon saaminen on rankkaa, aina ei huvittaisi keskustella siitä miltä tuntuu ja tavoitteellisesti hoitaa itseään esimerkiksi liikunnalla, päivärytmillä tai lääkkeillä, joten houkutus jättää se tekemättä jos olo tuntuu vähänkään siedettävältä on suuri. Mutta se ei kannata, kukaan ei halua kantaa sitä hoitamattomien mielenterveyshäiriöiden painolastia tulevaisuuteen. Ne tulevat liian usein vain moninkertaisina takaisin vainoamaan.

On mukautettu jo, 3,5 vuodessa on nyt tähtäin ja siitäkin voi jatkaa.

Ilman muuta terapiaa voi tulla hankittavaksi. Täytyy taas jutella asiasta lapsen kanssa.

Hän siis kumminkin kävi kerran vikossa terapeutilla yli puoli vuotta, ja lopettamispäätös oli heillä yhteinen joten ehkä tilanne kumminkin vähän eri kuin sinulla.

Mutta point taken, kiitos!

ap

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen samanlaisessa tilanteessa oleva vanhempi. Nuori masentui pahasti yläasteen loppupuolella ja päästiin nuorisopoliklinikalle asikkaiksi, nuori perheineen. Meillä oli kolmenlaisia tapaamisia: lapsi + hoitaja, vanhemmat + oma työntekijä ja kaikkien (lääkäri, omat työntekijät, nuori ja vanhemmat) yhteisiä tapaamisia. Nuori sai valita haluamansa opiskelupaikan (ei painostettu suuntaan eikä toiseen, oltiin tukena, kerrottiin että kaikki on mahdollista jne.) ja aloitti lukiossa. Tätä ennen nuori oli katsottu tervehtyneeksi ja hoitosuhde päätettiin, vaikka tosiaan reilu puoli vuotta aiemmin hoitava lääkäri oli vahvasti tarjonnut mielialalääkityksen aloittamista. Minusta tämä oli virhe ja toivoin, että olisi varattu syksylle -16 valmiiksi yhteinen kokoontuminen, jossa oltaisiin voitu katsoa miten lukio lähtee käyntiin. Lopputulos oli se, että "voidaan ottaa yhteyttä sitten jos on tarve".

No, nyt tilanne on se, että periaatteessa lukio on mieluinen paikka, siellä on hyvä ilmapiiri ja kavereita ja nuori suhtautuu positiivisesti koulunkäyntiin. Vanhat ongelmat nostivat silti päätään nopeasti, eli se kuntoon saatu unirytmi (kännykkä/läppäri pois klo 21 mennessä, melatoniini apuna jne.) alkoi murentua käsiin, koska nuori valvoi ties miten myöhään. Masennuksen kärjistyessä yläasteella tuli poissaoloja ihan järkyttävä määrä ja toki lukion jaksollisuuden tuntien tiesin, että samoilla poissaolomäärillä lukion suorittaminen edes neljässä vuodessa voi tehdä tosi tiukkaa. Ongelma siis vain siirtyy jakso jaksolta eteenpäin. Olen tuntenut oloni todella voimattomaksi, sillä vaikka olen tukenut nuorta ja pyrkinyt löytämään hyviä asioita ja välttänyt typerää motkottamista, ei tilanne ole tällä tavalla ihan vain eteenpäin vellomalla parantunut. Harmittaa nuoren kannalta ihan vietävästi, ettei syksylle ollut valmiiksi varattua keskusteluaikaa, jonne olisi voinut tulla myös lukion kuraattori. Nyt nuori on lopultakin menossa tällä viikolla tapaamaan lukion kuraattoria, mutta tämäkin on viivästynyt todella paljon, sillä vaikka nuori oli itsekin sitä mieltä että olisi hyvä idea ottaa koulun tukeen kontaktia, niin asian toteuttaminen on ollut vaikeaa. Asiaa ei auta se, että toinen vanhempi haluaisi mielellään ulkoistaa "kaikki vaikeat asiat" työntekijöille, muttei kuitenkaan halua tehdä mitään sen eteen ja lisäksi lähinnä vain hokee nuorelle, että "pitäisköhän tehdä jotain". Pää hajoaa molempien kanssa. Pelkään, että lukion kerääntyvät tekemättömät työt ja kesken jäävät kurssit muodostavat liian painavan taakan.

Täytyy sanoa, että nuorella tuntuu olevan pikkaisen liikaa päätäntövaltaa, eli jos hän ei halua terapiaa, käydä kuraattorilla, sitoutua järkevään nukkumis- ja työntekorytmiin jne., niin ainakin vanhemmat saavat vain turhautua keskenään. :/ Jotenkin voisi kuvitella, että juuri tällaisessa tilanteessa se nopeampi reagoiminen ja tuen piiriin saaminen oikeaan aikaan nimenomaan estäisi tilannetta liukumasta kymmenen kertaa pahemmaksi. Ja sille joka kokee halua huutaa, että olen epäkelpo vanhempi ja pitäisi vain käskeä nuorta tekemään oikein, niin tervetuloa meille toteuttamaan sitä tekniikkaa ja katsomaan miten hyvin se vaikuttaa...

Huh!

Joo, tutulta kuulostaa tuo teidän tilanteenne. Meillä tosin tuo nuorisopsykiatrian terapia alkoikin vasta elokuussa, ja oli hyvä, että se oli päällä syksyllä. Lapsella oli kahdeksannella tapahtuneen koulukiusaamisen takia todella iso ahdistus uuden koulun aloittamisesta, mutta onneksi sopeutui porukkaan hyvin. 

Tuokin on niin tuttua, että hommat alkavat helposti kasaantua. Meillä on kurssit saatu suoritettua, osa nipin napin tosin. Ja opinnot on jo venytetty 3,5 vuodelle, mistä on apua.

Mutta ne aamut ja nukkumiset... herätätkö sinä lapsesi ja hoidat aamupalat, vai edellytätkö omatoimisuutta? Olen sitäkin kysynyt lapseltani, vähentäisikö aamuahdistusta, jos äiti ei ollenkaan puuttuisi aamulähtemisiin. Kuulemma on kumminkin ok, että minä herättelen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen samanlaisessa tilanteessa oleva vanhempi. Nuori masentui pahasti yläasteen loppupuolella ja päästiin nuorisopoliklinikalle asikkaiksi, nuori perheineen. Meillä oli kolmenlaisia tapaamisia: lapsi + hoitaja, vanhemmat + oma työntekijä ja kaikkien (lääkäri, omat työntekijät, nuori ja vanhemmat) yhteisiä tapaamisia. Nuori sai valita haluamansa opiskelupaikan (ei painostettu suuntaan eikä toiseen, oltiin tukena, kerrottiin että kaikki on mahdollista jne.) ja aloitti lukiossa. Tätä ennen nuori oli katsottu tervehtyneeksi ja hoitosuhde päätettiin, vaikka tosiaan reilu puoli vuotta aiemmin hoitava lääkäri oli vahvasti tarjonnut mielialalääkityksen aloittamista. Minusta tämä oli virhe ja toivoin, että olisi varattu syksylle -16 valmiiksi yhteinen kokoontuminen, jossa oltaisiin voitu katsoa miten lukio lähtee käyntiin. Lopputulos oli se, että "voidaan ottaa yhteyttä sitten jos on tarve".

No, nyt tilanne on se, että periaatteessa lukio on mieluinen paikka, siellä on hyvä ilmapiiri ja kavereita ja nuori suhtautuu positiivisesti koulunkäyntiin. Vanhat ongelmat nostivat silti päätään nopeasti, eli se kuntoon saatu unirytmi (kännykkä/läppäri pois klo 21 mennessä, melatoniini apuna jne.) alkoi murentua käsiin, koska nuori valvoi ties miten myöhään. Masennuksen kärjistyessä yläasteella tuli poissaoloja ihan järkyttävä määrä ja toki lukion jaksollisuuden tuntien tiesin, että samoilla poissaolomäärillä lukion suorittaminen edes neljässä vuodessa voi tehdä tosi tiukkaa. Ongelma siis vain siirtyy jakso jaksolta eteenpäin. Olen tuntenut oloni todella voimattomaksi, sillä vaikka olen tukenut nuorta ja pyrkinyt löytämään hyviä asioita ja välttänyt typerää motkottamista, ei tilanne ole tällä tavalla ihan vain eteenpäin vellomalla parantunut. Harmittaa nuoren kannalta ihan vietävästi, ettei syksylle ollut valmiiksi varattua keskusteluaikaa, jonne olisi voinut tulla myös lukion kuraattori. Nyt nuori on lopultakin menossa tällä viikolla tapaamaan lukion kuraattoria, mutta tämäkin on viivästynyt todella paljon, sillä vaikka nuori oli itsekin sitä mieltä että olisi hyvä idea ottaa koulun tukeen kontaktia, niin asian toteuttaminen on ollut vaikeaa. Asiaa ei auta se, että toinen vanhempi haluaisi mielellään ulkoistaa "kaikki vaikeat asiat" työntekijöille, muttei kuitenkaan halua tehdä mitään sen eteen ja lisäksi lähinnä vain hokee nuorelle, että "pitäisköhän tehdä jotain". Pää hajoaa molempien kanssa. Pelkään, että lukion kerääntyvät tekemättömät työt ja kesken jäävät kurssit muodostavat liian painavan taakan.

Täytyy sanoa, että nuorella tuntuu olevan pikkaisen liikaa päätäntövaltaa, eli jos hän ei halua terapiaa, käydä kuraattorilla, sitoutua järkevään nukkumis- ja työntekorytmiin jne., niin ainakin vanhemmat saavat vain turhautua keskenään. :/ Jotenkin voisi kuvitella, että juuri tällaisessa tilanteessa se nopeampi reagoiminen ja tuen piiriin saaminen oikeaan aikaan nimenomaan estäisi tilannetta liukumasta kymmenen kertaa pahemmaksi. Ja sille joka kokee halua huutaa, että olen epäkelpo vanhempi ja pitäisi vain käskeä nuorta tekemään oikein, niin tervetuloa meille toteuttamaan sitä tekniikkaa ja katsomaan miten hyvin se vaikuttaa...

Huh!

Joo, tutulta kuulostaa tuo teidän tilanteenne. Meillä tosin tuo nuorisopsykiatrian terapia alkoikin vasta elokuussa, ja oli hyvä, että se oli päällä syksyllä. Lapsella oli kahdeksannella tapahtuneen koulukiusaamisen takia todella iso ahdistus uuden koulun aloittamisesta, mutta onneksi sopeutui porukkaan hyvin. 

Tuokin on niin tuttua, että hommat alkavat helposti kasaantua. Meillä on kurssit saatu suoritettua, osa nipin napin tosin. Ja opinnot on jo venytetty 3,5 vuodelle, mistä on apua.

Mutta ne aamut ja nukkumiset... herätätkö sinä lapsesi ja hoidat aamupalat, vai edellytätkö omatoimisuutta? Olen sitäkin kysynyt lapseltani, vähentäisikö aamuahdistusta, jos äiti ei ollenkaan puuttuisi aamulähtemisiin. Kuulemma on kumminkin ok, että minä herättelen.

ap

Meillä on ns. eroperhe ja nuori on asunut molemmissa osoitteissa, mutta nyt lukion alettua sovimme, että on pääsääntöisesti kouluviikot yhdessä osoiteessa, eli sen toisen vanhemman luona. Meillä minä olen herätellyt ja koittanut huolehtia aamupalan, henk. hygienian jne., mutta oletettavasti sen toisen vanhemman luona ei ole niin strukturoitua, vaan enemmän sellaista "pitäisköhän sun jo nousta" -kyselyä ennen kuin vanhempi itsekin jo lähtee töihin ja nuori saattaa jäädä kotiin nukkumaan. Ihan pikkaisen sapettaa, mutta tilanne on nyt tämä. Nuoren kanssa kyllä kannattaa keskustella ja miettiä, että miten se aamu parhaiten lähtee käyntiin ja miten parhaiten pysyisi päivärytmi kohdillaan, vaikka tosiaan ihan "normaaleissakin" teiniperheissä saattaa aamuisin olla hyvin ärtynyttä ja vetelää nuorisoa. :)