Lue keskustelun säännöt.
Entä jos on aina ollut masentunut? Lapsuudesta saakka
19.03.2017 |
Lapsena en tietenkään tunnistanut omaa olotilaani masennukseksi, tai mitä tämä nyt sitten onkaan.
Muistan lapsuudesta varsinkin sunnuntait. Olotila oli kaamea, ahdisti, eikä mistään tullut minkäänlaista mielihyvää. Tunnetila tuli ja meni vaihtelevasti. Vasta nyt aikuisena olen havahtunut tähän tilanteeseeni. Minulle tulee usein kausia, jolloin olen masentunut(??) Mikään ei tunnu miltään ja joskus jopa ahdistaa tosi paljon kaikki. Silloin mielessä pyörii kuoleminen, kuoleman pelko ja jopa itsemurha-ajatukset, koska tuntuu siltä, että mikään ei auta.
Lapsuudessa äiti paistoi aina sunnuntaisin lettuja. En kykene omille lapsilleni paistamaan lettuja kovinkaan usein, koska tulee niin voimakas mielleyhtymä siihen ahdistukseen, mitä lapsuudessani koin.
Sama juttu erilaisten urheiluohjelmien. Vanhempani ovat hyvin voimakkaasti urheilullisia ihmisiä ja kaikenlaiset hiiihdot ja yleisurheilut on olleet vankasti lapsuuden muistoissa mukana. Nyt kun kuulen jotain selostusta, iskee voimakas ahdistus.
Olenko täysin toivoton tapaus? Voinko oppia olemaan iloinen onnistumisista ja jättämään ahdistuksen ja masennuksen taka-alalle? Terapia?
Kommentit (6)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epäilisin jotain b-tyypin persoonallisuushäiriötä, johon liittyy voimakas ahdistus.
Mikäli tunteeseen liittyy pakkoajatuksia, esim. jatkuva pelko, että tekee jotain pahaa tai hyppää ikkunasta alas tms. järjetöntä,
se voi olla astetta vaikeampi, a-tyypin persoonallisuushäiriö.
Todellisuudentajun jatkuva säilyminen ja harhojen ja pelkotilojen tunnistaminen kuvitelluiksi
liittyy persoonallisuuden häiriöihin,
vain mielisairauksissa todellisuudentaju ja sairaudentunto katoaa.
Vierailija kirjoitti:
Miten terapiaan pääsee?
-ap
Soita paikalliseen mielenterveystoimistoon.
Itse hain nuorena diagnoosia käymällä työterveyslääkärillä, mielenterveystoimistossa, sekä yksityispsykiatrilla (kalliilla).
Rahat eivät mene hukkaan, ei ole typerää hoitaa omaa mielenterveyttään.
Itse en tykännyt sunnuntaipäivistä lapsena, enkä vielä nuorena tai varhaisaikuisuudessakaan. Lapsena olin usein yökylässä perjantaina tai sunnuntaina olin kotona. Meillä oli jotenkin ahdistava koti-ilmapiiri ja odotan vain arkea. Oman perheen kesken ei koskaan tehty mitään yhdessä. Nuorena sunnuntai liittyi siihen, että piti matkustaa opiskelupaikkakunnalle tai jos olin opiskelupaikkakunnalla sunnuntaina ei ollut mitään tekemistä. Ja myöhemmin siihen, että piti matkustaa poikaystävän luota työpaikkakunnalle. Lasten saamisen myötä olen oppinut nauttimaan sunnuntaipäivistä. Nyt mies ja lapset leikkipuistossa, lounas valmistumassa, pesukone ja astianpesukone päällä. Lounaan jälkeen ulkoilemaan koko perhe. Eli voisitko itse luoda itsellesi positiivisen assosaation masentavan sinnuntain tilalle?
Mekään ei tehdä perheenä koskaan mitään. Onko se vahingollista lapsille? Ei vain jaksa, kadun koko lasten hankintaa ja kaikki mitä joutuu tekemään miehen JA lasten kanssa on pahempaa kuin aikuisten kanssa.
Vähän paremmin sujuu jos menen ilman miestä lasten kanssa ja kivointa on jos otan vain yhden lapsen ja mennään jonnekin.
Mene toki terapiaan, se voi auttaa ainakin vähän. Itse opin terapiassa erottamaan masennuksen ja ahdistuksen muista tunteista - sitä ennen olin luullut, että olen ihan terve ja että olon paranemiseksi minun vain pitää ensin ratkaista kaikki eteen tulevat ongelmat. Terapian aluksi olo huononi merkittävästi, kun tajusin, mitä kaikkea en ollut tajunnut ennen. Siitä sitten pikku hiljaa parempaan päin.