On todella julmaa kertoa pienelle kuolemansairaalle lapselle lähestyvästä kuolemasta

Vierailija kirjoitti:

Lapseni kuoli onnettomuudessa. Kaikki tapahtui heti.

Jäljelle jäi tunne, että sanottiinhan riittävästi arjessa. Kun lapsen kuoleman jälkeen on puhunut muiden saman kokeneiden kanssa niin siinä on hyvä puoli myös että voisi jättää jäähyväiset.

Kuolema on osa elämää. Jotenkin jäätävää lukea näitä spekulaatioita miten "itse toimisi".

Lapsen kuolema on näyttänyt sen ettei siihen voi valmistautua ja luultavasti toimisi toisin kuin ajattelisi.

Osanottoni menetyksestänne.

Mutta kaikkien kuolema tulee yllätyksenä. Olkoon vanhus tai vakavaa sairautta sairastava niin aina se on yllätys. Hassua mutta näin se vaan menee.

T: Keskiviivan Mies.

No eipä tuo asia ole ihan niin yksioikoinen ja mustavalkoinen. Että kerrotaan tai ei kerrota.

Yleensä kuolemaan mahdollisesti johtavaa sairautta hoidetaan kaikin mahdollisin keinoin sairaalassa, pitkiäkin aikoja. Lapsi joutuu tuntemaan kipua ja epämukavuutta, hänen ulkomuotonsa voi muuttua, voimansa heiketä, perheen elämä mullistuu. Potilastovereita kuolee ympäriltä. Kuka lapsi ei silloin miettisi että voiko näin käydä minullekin? Entä jos käy? Mitä tapahtui sille potilastoverille joka kuoli, mitä minulle tapahtuu jos kuolen? Lapselle ei varmastikaan ole hyväksi, jos vanhemmat oman kuolemanpelkonsa vuoksi torjuvat nämä pohdinnat niin täysin että lapsi ei edes uskalla näitä ääneen pohtia (suojellakseen vanhempiaan).

Kuoleman hetkeä ei varmaksi voi ennalta tietää todellakaan kukaan. Mutta silloin kun ollaan jo lähellä, ei siitä puhumista pidä pelätä. Jos lapsi tarjoaa pienintäkin vinkkiä puhumisen suuntaan, on vanhemmuutta ja aikuisuutta ottaa vinkistä vaarin, auttaa lasta siinä hämmennyksessä, pelossa ja epävarmuudessa puhumalla asiasta ja jakamalla sitä.

Vierailija kirjoitti:

No eipä tuo asia ole ihan niin yksioikoinen ja mustavalkoinen. Että kerrotaan tai ei kerrota.

Yleensä kuolemaan mahdollisesti johtavaa sairautta hoidetaan kaikin mahdollisin keinoin sairaalassa, pitkiäkin aikoja. Lapsi joutuu tuntemaan kipua ja epämukavuutta, hänen ulkomuotonsa voi muuttua, voimansa heiketä, perheen elämä mullistuu. Potilastovereita kuolee ympäriltä. Kuka lapsi ei silloin miettisi että voiko näin käydä minullekin? Entä jos käy? Mitä tapahtui sille potilastoverille joka kuoli, mitä minulle tapahtuu jos kuolen? Lapselle ei varmastikaan ole hyväksi, jos vanhemmat oman kuolemanpelkonsa vuoksi torjuvat nämä pohdinnat niin täysin että lapsi ei edes uskalla näitä ääneen pohtia (suojellakseen vanhempiaan).

Kuoleman hetkeä ei varmaksi voi ennalta tietää todellakaan kukaan. Mutta silloin kun ollaan jo lähellä, ei siitä puhumista pidä pelätä. Jos lapsi tarjoaa pienintäkin vinkkiä puhumisen suuntaan, on vanhemmuutta ja aikuisuutta ottaa vinkistä vaarin, auttaa lasta siinä hämmennyksessä, pelossa ja epävarmuudessa puhumalla asiasta ja jakamalla sitä.

Tämä.

Siis mitä te oikein jauhatte miten lapset ovat "älykkäämpiä" kuin ajatellaankaan!!!!1 miten se liittyy tähän? Oletteko ihan sekaisin? Meinaatteko että kuolemansairas lapsi pystyy jotenkin älyn kautta järkeilemään pelon pois ja ikäänkuin tosta vaan hyväksymään kuoleman ja viettämään onnellisen loppuelämän? Ei se kuulkaa niin mene vaikka kuinka uskottelisitte itsellenne. Ei ihme että tämä maailma on niin kamala ja kylmä paikka, kun tuollaiset ankaran rakkauden yltiörehelliset ihmiset saavat lapsia kasvattaa. Ihan hirveää. Ei olisi mikään pakko lähestyvästä kuolemasta kertoa lapselle vaan panostaa täysillä siihen pelottomaan ja miellyttävään loppuelämään. Eikä olisi mikään pakko antaa lapsen nähdä toisia kuolevia lapsia. Mutta kun täytyy olla niiiiiiin rehellinen, lapsihan ANSAITSEE sen teidän mielestänne... ansaitsee pelon ja kauhun? Ok.

http://www.dailymail.co.uk/health/article-1303641/Would-tell-YOUR-child…

Siinä esimerkki oikein pitkälle kehittyneen empaattisesta ja aidosti rakastavasta ihmisestä ja äidistä. Kyllä maailmalla on toivoa niin kauan kuin tuollaisia ihmisiä on, jotka ymmärtävät, että toisinaan onni ja hyvyys tulee siitä että ihmistä suojellaan elämän raaoilta realiteeteilta eikä rummuteta suu vaahdossa jotain rehellisyyttä.

Ehkä se lasten älykkyys tarkoitti vaistoja. Lapsi vaistoaa vanhempien huolen, vaikka ei osaisi edes sanoittaa sitä.

itsek

Vierailija kirjoitti:

Siis mitä te oikein jauhatte miten lapset ovat "älykkäämpiä" kuin ajatellaankaan!!!!1 miten se liittyy tähän? Oletteko ihan sekaisin? Meinaatteko että kuolemansairas lapsi pystyy jotenkin älyn kautta järkeilemään pelon pois ja ikäänkuin tosta vaan hyväksymään kuoleman ja viettämään onnellisen loppuelämän? Ei se kuulkaa niin mene vaikka kuinka uskottelisitte itsellenne. Ei ihme että tämä maailma on niin kamala ja kylmä paikka, kun tuollaiset ankaran rakkauden yltiörehelliset ihmiset saavat lapsia kasvattaa. Ihan hirveää. Ei olisi mikään pakko lähestyvästä kuolemasta kertoa lapselle vaan panostaa täysillä siihen pelottomaan ja miellyttävään loppuelämään. Eikä olisi mikään pakko antaa lapsen nähdä toisia kuolevia lapsia. Mutta kun täytyy olla niiiiiiin rehellinen, lapsihan ANSAITSEE sen teidän mielestänne... ansaitsee pelon ja kauhun? Ok.

Joskus parempi valehdella kuin kertoa totuus. Nämä totuuden puhujat haluavat vain terapisoida itseään kertomalla lapselle jota totuus ei auta millaan lailla vaan vain pahentaa asioita.

Tämä ei ole ohje eikä neuvo eikä kannanotto mihinkään suuntaan vaan minun tarinani.. Lapsemme sairastui vakavasti -95 ollessaan 7v. Kuvioon tuli heti pitkät sairaalajaksot ja ennuste oli alusta lähtien huono. Mieheni kanssa päätimme pitää tiedon itsellämme ja elää kuin mitään hätää ei olisi. Kuvittelimme suojelevamme lasta kaikelta pahalta. Kuinka väärässä olimmekaan, hyvin pian alkoi kysely ja ihmettely että mihin osa uusista kavereista katosi yhtäkkiä. Joku jäljellä olevista sitten kertoi lapselle totuuden että kadonneet olivat kuolleet. Tieto oli tietenkin lapselle järkytys ja seuraava kysymys olikin "kuolenko minäkin?" minä purskahdin itkuun ja ryntäsin ulos huoneesta, mutta mies päätti olla rehellinen ja kertoi totuuden. Siitä lähtien lapselta ei pimitetty tietoa vaan kerrottiin kuinka hoito edistyi (ei edistynyt lainkaan) ja lopulta siinä kävi niin että lapsi lohdutti ja rauhoitteli meitä. Kyseli usein että mitä kuoleman jälkeen tapahtuu jne? Hoitokeino toisensa jälkeen osoittautui tehottomaksi ja kulutti vain lapsen vähäisiä voimia. Lopulta hoitokeinoja ei enää ollut ja uskalsin viimein tunnustaa itselleni ettei lapseni näkisi 8v syntymäpäiväänsä. Tuska oli valtava ja on vieläkin, mutta urhea pikkumies opetti meille kuitenkin paljon elämästä ja kuolemasta. Päivääkään ei silti mene etteikö lapsi käväise ajatuksissa. Hyvää viikonloppua kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole ohje eikä neuvo eikä kannanotto mihinkään suuntaan vaan minun tarinani.. Lapsemme sairastui vakavasti -95 ollessaan 7v. Kuvioon tuli heti pitkät sairaalajaksot ja ennuste oli alusta lähtien huono. Mieheni kanssa päätimme pitää tiedon itsellämme ja elää kuin mitään hätää ei olisi. Kuvittelimme suojelevamme lasta kaikelta pahalta. Kuinka väärässä olimmekaan, hyvin pian alkoi kysely ja ihmettely että mihin osa uusista kavereista katosi yhtäkkiä. Joku jäljellä olevista sitten kertoi lapselle totuuden että kadonneet olivat kuolleet. Tieto oli tietenkin lapselle järkytys ja seuraava kysymys olikin "kuolenko minäkin?" minä purskahdin itkuun ja ryntäsin ulos huoneesta, mutta mies päätti olla rehellinen ja kertoi totuuden. Siitä lähtien lapselta ei pimitetty tietoa vaan kerrottiin kuinka hoito edistyi (ei edistynyt lainkaan) ja lopulta siinä kävi niin että lapsi lohdutti ja rauhoitteli meitä. Kyseli usein että mitä kuoleman jälkeen tapahtuu jne? Hoitokeino toisensa jälkeen osoittautui tehottomaksi ja kulutti vain lapsen vähäisiä voimia. Lopulta hoitokeinoja ei enää ollut ja uskalsin viimein tunnustaa itselleni ettei lapseni näkisi 8v syntymäpäiväänsä. Tuska oli valtava ja on vieläkin, mutta urhea pikkumies opetti meille kuitenkin paljon elämästä ja kuolemasta. Päivääkään ei silti mene etteikö lapsi käväise ajatuksissa. Hyvää viikonloppua kaikille.

Miks mun piti lukea tämä vaikka järki sanoi et älä...

Uo

Mielestäni on lapsen törkeää aliarvioimista salata häneltä asioita. Te puolustelette sitä sillä,että lapsi joutuu elämään kauhun ja pelon vallassa loppuelämänsä mutta miettikäähän nyt.. Teille selvästi kuolema on hirvittävä ja kammottava asia, mutta lapsi on erillinen ihminen. Lapselle kuolema ei välttämättä ole pelottava asia. Kumpikohan aiheuttaa enemmän kauhua, se että kaverit kuolee ympäriltä ja lapsi vaistoaa ja tajuaa että sama voi käydä minullekin eikä kukaan halua puhua asiasta kanssani vai se että lapselle kerrotaan ikätasonsa mukaisesti miten asiat on ja tuetaan häntä siinä. Toivoa kannattaa ylläpitää aina,mutta valehdella ei saa.