Millaista uskovaisten elämä on?

Samanaikaisesti ahdistavaa ja tylsää. Koko identiteetti määrittyy ulkopuolelta ja pienissäkin asioissa täytyy olla varovainen, ettei vaan näyttäytyisi epäkristillisenä. Samaan aikaan saa kadehtia muiden uskovaisten perheiden lapsia, joilla on lupa tehdä jotain itseltä kiellettyä, esimerkiksi käyttää värillistä kynsilakkaa.

Hmm.  Näkyy siinä, että yritän elää Raamatun hieman nykymaailman silmissä vanhoillisten ohjeiden mukaisesti. Jumalalta saan apua ja voimaa arkeeni. Koen,  että ilman Jumalan apua en jaksaisi tätä kaikkea ja olisin hyvin rikkinäinen ihminen. En saanut kristityn kasvatusta ja uskoon tulin ollessani 19. 

Vierailija kirjoitti:

Olen vanhoillislestadiolainen, en alunperin uskovaisesta kodista. Löysin vanhoillislestadiolaisuuden noin kaksitoista vuotta sitten ja samoista piireistä on miehenikin. Mies on uskovaisesta kodista ja suvusta.

Meillä on kahdeksan lasta, tällä hetkellä olen itse (mieluusti) kotona ja mies työelämässä, pyörittää yritystä. Asumme maalla.

Meidän roolijako on hyvin perinteinen, mutta en koe, että kummankaan kontolle jäisi liikaa. Lapset on otettu vastaan yhteisymmärryksessä ja ennen jokaista lasta on myös käyty keskustelua siitä, haluammeko, jaksammeko, mistä saataisiin lisää voimavaroja jos niitä tarvitaan. Tähän asti kaikkea on riittänyt, eikä ole ollut puutetta.

Viikoittain käydään 1-2 kertaa seuroissa, mihin lapset lähtevät myös mielellään. Viikottain (paitsi kesäaikana) on myös pyhäkoulu ja päiväkerho. Tähän mennessä lapset ovat lähteneet myös niihin mielellään. Ollaan itse muutamalla vastuualueella mukana oman rauhanyhdistyksen toiminnassa, mutta ei koeta tätä taakaksi. Tätä talkoona tehtävää työtä on lopulta aika harvakseltaan.

Kesäisin käydään Suviseuroissa ja opistoseuroissa, jos sinne vain päästään. Yleensä ollaan päästy. Ne on eräänlaisia kohokohtia niin lapsille kuin aikuisillekin.

Mies kulkee miestenilloissa, minä sisarilloissa. Ne on miesten ja naisten keskinäisiä illanviettoja, missä voi olla alustus jostain määrätystä aiheesta sekä keskustelua aiheen ympäriltä, tai jotain muuta ohjelmaa tai ihan vapaata juttelua ja oleilua. Tulevat tarpeeseen molemmille.

Mitähän muuta. Koen että eletään hyvin normaalia elämää, paitsi että meidän elämään ei kuulu esim. meikkaus, maallinen musiikki, alkoholi, korvakorut tai vaikka hiusten värjäys.

Lasten kanssa ollaan paljolti, ulkoillaan ja lueskellaan ja lauleskellaan. Osa on löytänyt mieleisen harrastuksen ja niitä koetetaan tukea. Loma-aikojen ulkopuolella osa tosiaan on koulussa.

Usko näkyy päivittäisessä elämässämme, mutta on luonteva osa sitä. Kun jotain asiaa mietitään uskon näkökulmasta, asiat pyritään selittämään lapsille niin, että he ymmärtävät, mistä on kysymys ja miksi tehdään tai ei tehdä näin. Meillä ei ketään pelotella, vaan nimenomaan haluamme uskon tuovan turvaa ja rauhaa ja olevan eräänlainen peruskallio.

Lapsilla on ystäviä myös oman uskonyhteisön ulkopuolelta, eikä tätä ole mielestäni syytä rajoittaa. Jos kuvioissa on ollut vaikka kynsien lakkailua niin asiasta on ihan nätisti keskusteltu lapsen kanssa, ja mietitty yhdessä, että onko oikeasti tarpeen lakata.

Paljolti ollaan tekemisissä toisten vl-perheiden kanssa ja siitä saa kyllä paljon voimavaroja, kun samassa tilanteessa ollaan :)

Mitäs sanoisin itsestäni. No, arki on tietysti säätöä monen lapsen kanssa ja joskus saattaa väsyttääkin, mutta en mä tätä mihinkään vaihtaisi. Perhe-elämän ohella tykkään liikkua, leipoa ja hoitaa pihaa. Syksyllä pitäisi myös aloittaa opinnot, mikä jännittää!

Lapsilleni toivon, että pysyisivät uskomassa. Mutta tiedän, että he voivat ja saavat valita toisinkin. Tärkeintä olisi että saisivat elää hyvää elämää onnellisina ja rakastettuina.

Vl-yhteisö muuttuu ja on muuttunut paljolti jo näissä kahdessatoista vuodessa. Kukapa tietää, mitä kymmenen vuoden päästä on.

Yhdessä viestissä on vaikea kertoa kaikesta, mutta kysy lisää, jos joku jäi kiinnostamaan :)

T. Vl-äiti

Vaikutat onnelliselta ja kivalta ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usko ei näy mitenkään konkreettisesti elämässäni ja arjessani, vain ajatuksissani. Toki myös hieman ehkä käyttäytymisessäni. Pyrin kohtelemaan muita hyvin, mutta niin varmasti moni uskonnotonkin. - Kristitty

Minä olen ymmärtänyt niin, että sen pitäisi juurikin konkreettisesti näkyä, että sillä on merkitystä. Minulla se kai tulee myös esiin toivottavasri juurikin tuona, että koittaa miettiä vähän toistenkin etua joskus, eikä lähinnä omaa, kuten aiemmin tein.

En usko, että olette oikeita uskovaisia.

"Mä oon enemmän ja parempi uskovainen ku sä" XD

Minä tulin lastenleirillä uskoon 11-vuotiaana. Ensin olin mukana ev.lut kirkon toiminnassa ja riparinkin kävin. Paikkakunnallani oli hellareissa aktiivisempaa, joten liityin 17-vuotiaana sinne. Hyvin tavallista elämää tämä on. Tottakai Raamatun opetukset ovat ohjanneet elämääni siinä, että menin naimisiin ennen seksin aloittamista ja saman miehen kanssa olen edelleen. Mutta ihan riippuu myös omasta luonteesta miten asiat ottaa. Olen tehnyt paljon päätöksiä elämässäni ihan omilla aivoillani, kuten päättänyt että en halua lapsia (koska en vain halua). Elämme kahdestaan ja olemme ihan tyytyväisiä tähän valintaamme. Kukaan ei ole ihmeeksi tätä ottanut puheeksi eikä udellut lapsista koskaan mitään.

Elämässäni on ollut paljon erilaisia vaiheita. Olen ollut lähempänä Jumalaa ja elänyt Pyhän Hengen täyttämää elämää ja ollut tiiviisti mukana seurakunnan toiminnassa. Ja monen Alfakurssin yhtenä vetäjänäkin olen toiminut. Tällä hetkellä elän tavallista typerää arkea, käyn töissä, olen rättiväsynyt eikä minua kiinnosta yhtään mikään. Haluaisin ihan mielelläni päästä täältä pois. Jos olen syvällä masennuksen syövereissä, niin en mieti oman päivän päättämistä, mutta halu päästä pois on silloin kova.

Uskovana huomaan ettei se perusluottamus Jumalaan häviä, mutta sitä kyllä kyseenalaistaa elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä kun sairastaa ja olo on aina vain huono. Kun minä olen perheessä se, jolla on työtä ja siinä työssä pitäisi jaksaa aina vain ja puoliso on se, jolla ei koskaan mikään onnistu, ei ole työtä tai tulot ovat nollasta pariin sataan, niin kyllä sitä haluaa yhä enemmän täältä pois. Ei vain jaksa porskuttaa. Herran päivä saisi tulla jo omalta osaltani. En jaksa olla iloinen ja kannustava enkä rukoilla toisten puolesta. Ei jaksa mennä seurakuntaan katsomaan miten muilla menee. Ei jaksa. Aina väsyttää ja yhä vain kasvavassa määrin.

Sain parannuksen armon teininä. Sisäinen rauha. En vaihtaisi sitä mihinkään. Ilo, valo.

Elämässäni on tällä hetkellä raskaista koettelemuksia koska olen vakavasti sairas. Rehellisesti sanottuna tunnen kuitenkin olevani onnellinen ihminen. Ei se hyvä fiilis silti mikään uskon tae ole. Kun uskoo syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, se riittää. Enempää ei tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Sain parannuksen armon teininä. Sisäinen rauha. En vaihtaisi sitä mihinkään. Ilo, valo.

Elämässäni on tällä hetkellä raskaista koettelemuksia koska olen vakavasti sairas. Rehellisesti sanottuna tunnen kuitenkin olevani onnellinen ihminen. Ei se hyvä fiilis silti mikään uskon tae ole. Kun uskoo syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, se riittää. Enempää ei tarvitse.

T. Vanhoillislestadiolainen

Hienoa ja mukavaa elämää! Syödään, juodaan ja rakastellaan! ;)

T: Kirstitty (Ortodoksi)

Tuntuuko teistä koskaan pahalta jos sanotte jotain vaikka perheenjäsenestä tällä palstalla, anonyymisti.

Voiko uskis olla niin ankara, tarkoitan kun joku on ollut hyvä sinua kohtaan ja arvioit silti jotain epämukavaa?

Aika tavallista arkea, usko on läsnä arjessa esim iltahartauden muodossa ja käyn seurakunnan tapahtumissa, luen Raamattua ja rukoilen. Vaikeuksissa voi turvata Jumalaan ja on rauha Jumalan kanssa mikä välittyy arkeenkin.