Lue keskustelun säännöt.
Miten eroon absurdista ulkonäköpakkomielteestä?
15.03.2017 |
Pakko päästä avautumaan jonnekin, kenellekään tutulle ei voi koska ongelma on näin naurettava, typerä ja aivan suhteettomat mittasuhteet saanut.
Olen väkivaltaisen alkoholistiäidin tytär. Äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani yhtä painajaista ja jouduin käymään vuosia terapiassa ja syömään masennuslääkkeitä lapsuuteni takia. Äitiini en ole ollut missään yhteydessä viiteentoista vuoteen ja luulin päässeeni irti siitä henkisestä painolastista. Kunnes noin vuosi sitten huomasin, että ikääntyessäni kasvoni ovat alkaneet muistuttaa äitini piirteitä. Tiedostan, että se on täysin normaalia ja jopa odotettavissa, ihotyyppi ja kasvojen luusto periytyvät vahvasti. Olen kuitenkin kehittänyt itselleni tästä ihan sairaaloiset mittasuhteet saaneen ahdistuksen. Minun on jotenkin mahdotonta hyväksyä tätä, näen peilistä nykyään äitini kasvot ja se aiheuttaa ihan suunnatonta ahdistuneisuutta. Olen oikeasti saanut spontaaneja, hysteerisiä itkukohtauksia katsoessani itseäni peilistä kun en kestä kasvojani suoraan edestä päin (sivuprofiilissa ei ole äitini piirteitä, se ei ahdista lainkaan). Tiedän, kuinka naurettavaa tämä on mutta en voi sille mitään. En enää tunnista edestä päin itseäni, näen vain äitini ja se jotenkin laukaisee välittömästi lapsuuteni ja nuoruuteni ahdistuneisuuden niin, että tunnen tulevani hulluksi. Olen yrittänyt sekä vältellä itseni katsomista että päinvastaisesti tuijottanut kuvajaista ja hokenut sekä ääneen että mielessäni että kyllä se olen edelleen minä eikä tässä ole mitään syytä ahdistua. Silti, ahdistus on suunnatonta. Siis oikeasti ihan älytöntä ja hallitsematonta. Mieleni tekisi oikeasti ottaa keittiöveitsi ja viillellä kasvoni tunnistamattomiksi. Ihan sama vaikka ne olisivat rumat, äitini piirteet ovat silti vastenmielisemmät. En sentään oikeasti ole toteuttanut näin äärimmäisiä epätoivontekoja, mutta tämä on mennyt niinkin pitkälle että jopa yksin ollessani minun on pakko laittaa meikkivoidetta ja varjostaa sekä korostaa kasvojani niin, että niiden muoto näyttää peilistä edes vähän erilaiselta. Olen erittäin vakavissani harkinnut pieniä ja suurempia kauneuskirurgisia toimenpiteitä jotta en näyttäisi äidiltäni.
Tästä on asteittain kehittynyt neuroosi, joka ei voi olla millään tavalla normaalia. Aluksi siedin ahdistusta ja ajattelin tottuvani kasvojeni ikämuutoksiin ja hyväksyväni ajan kanssa jopa ne piirteet jotka muistuttavat elämästäni helvettiä tehneestä ihmisestä. Mutta nyt se tuntuu kertakaikkiaan mahdottomalta. En haluaisi lähteä uudelleen mihinkään terapiaralliin, varsinkin kun muutoin elämässäni menee hyvin eikä minulla ole muita mielenterveysongelmia. Ja pihallehan minut terapiastakin naurettaisiin jos menisin sinne itkemään kuinka ainoa ongelmani on etten kestä omaa naamaani...
Auttakaa! Tai edes todetkaa kuinka naurettavaa tämä on että saisin itsenikin jotenkin ymmärtämään sen.
Kommentit (5)
Ymmärrän tunteesi: kyse ei ole pelkästään ulkonäöstä, vaan sinusta tuntuu kuin kantaisit äitiäsi koko ajan mukanasi tai hän katsoisi peilistä vastaan sinun silmilläsi.
Mietin, auttaisiko jokin sellainen keino, joka ei olisi varsinaisesti kauneuskirurgiaa. Hiustyyli, kulmakarvojen väri ja muotoilu, piilolinssit, jokin tällainen ihan pienikin asia voisi saada tuon tuntemuksen hälvenemään. Mutta jos et sellaisesta saa apua, niin pidän sekä terapiaa että kirurgiaakin ihan varteenotettavina vaihtoehtoina. Jotkut käyvät kymmenissä leikkauksissa näyttääkseen barbienukelta, kyllä sinäkin saat minun mielestäni mennä leikkaukseen, jos se helpottaa ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä, äitini pyöreän pallomaiset kasvot ja pienet, pistävän terävän katseen omaavat silmät olen perinyt, ja joka ikinen kerta kun katson peiliin, näen palan äitiä itsessäni ja se kaikki ne inhottavat lapsuudenmuistot alkavat tulvia mieleeni.
Se on helvetillistä henkistä tuskaa, muistan kuinka hän aina tahallaan kiusasi, ja provosoi minua sellainen ilkikurinen ilme kasvoillaan, omahyväisyyttä uhkuen, ja kun minä huomautin hänelle, että hän tekee oloni epämukavaksi, hän suuttui siitä verisesti, heittäytyen täysin pienen uhmaikäisen lapsen tasolle ja leikki marttyyriä.
Hänellä on vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, joita hän ei tiedosta kunnolla itsekään, ja hänessä on myös jonkin verran narsistisia piirteitä. Olen pelännyt häntä jo vuosia, ja nyt kun vihdoin viimein omilleni muutettuani olen alkanut ottamaan häneen etäisyyttä, on hän taas alkanut luikerrella elämääni kuin käärme. Hän on todella kaksinaamainen, kiero, ja ihan äärimmäisen manipulatiivinen ihminen, hän myös syyttää omista ongelmistaan muita ihmisiä kantamatta ollenkaan vastuuta omasta käyttäytymisestään.
Välien katkaisu häneen lopullisesti käy lähes päivittäin mielessä, mutta minusta tuntuu etten pysty siihen, ja että en pärjäisi ilman häntä. Hän on kasvattanut minut, ja sisarukseni siten, että olisimme hänestä edes jollakin tasolla riippuvaisia. Minulle onkin kehittynyt pahanlaatuinen läheisriippuvuus, josta on äärimmäisen vaikeaa päästä irti.
Olen tämän tilanteen suhteen täysin neuvoton, jos katkaisen välini häneen niin myös välini isääni -ja sisaruksiini katkeavat kokonaan. Jään ilman läheisiä koska ketään muuta ei minulla elämässäni tällä hetkellä ole. Minulla ei ole sosiaalista turvaverkkoa, putoaisin ihan tyhjän päälle. Satunnaiset nettituttavat, joiden kanssa vaihdan muutaman sanan silloin tällöin, eivät korvaa ihmissuhteiden puutetta reaalimaailmassa. Olen niin ahdistunut -ja pelokas äitini takia, että tunnen oikeasti tukehtuvani, tuntuu siltä kuin en saisi kunnolla happea. Olen ihan lamaantunut, toivoton, ja todella surullinen
Ok, ensiapuna, peität kaikki kämppäsi peilit. Vilkaiset niihin vain jos on aivan pakko (esim. aamulla meikatessa, jos meikkaat). Jos otat itsestäsi obsessiivisesti valokuvia "vertaillaksesi" itseäsi eri kuvakulmista jne., lopeta. Pidä ainakin viikko tai pari, jolloin välttelet itsesi katselemista kokonaan.
Onko elämässäsi tapahtunut viime aikoina mitään muuta mikä olisi voinut laukaista tuon, esim. stressireaktiona? Tai onko joku kommentoinut yhdennäköisyyttäsi äitisi kanssa lähiaikoina? Oletko tyypillisessä "30-kriisi" tai "40-kriisi"-iässä? Todennäköisesti elämässäsi tapahtuu tällä hetkellä jotain muuta, mitä ikään kuin pakenet piirteidesi analysoinnin pariin. Jos vietät tällä hetkellä paljon aikaa vertaillen piirteitäsi äitisi piirteisiin, näet ne sitä selvemmin mitä enemmän niihin keskityt. Lopulta voi hyvinkin tuntua, että äitisi katselee sinua peilistä. Kyseessä on kuitenkin sinä itse jonka sieltä näet, ei äitisi. Siksi minusta vaikuttaa että sinulla on tällä hetkellä jonkinlainen identiteettikriisi menossa. Jos äidilläsi oli tapana nöyryyttää sinua, voi olla että koet samanaikaisesti ahdistusta sekä identiteetistäsi, että kamppailet noita traumoja vastaan.
Olisiko sinun mahdollista mennä johonkin juttelemaan? Joskus traumataustaisilla ihmisillä tuollaiset äkilliset obsessiot ym. voivat olla merkki jostain tukahdetusta kriisistä. Se, että olet aikasi saanut terapiaa mikä on auttanut sinua selviytymään sen aikaisista haasteistasi, ei tarkoita sitä ettetkö voisi tarvita uudestaan apua nykyisen elämäsi ja identiteettisi kanssa. Jo se, että kirjoitit tänne oli jonkinlainen hätähuuto, tiedät itsekin että tuo ei ole normaalia ja tervettä käytöstä. Jos elämäsi todella menisi tosi hyvin juuri nyt, tuota oireiluakaan tuskin sinulla olisi. Olen taipuvainen uskomaan että piirteidesi muokkautuminen iän myötä ei ole se todellinen ongelma,vaan jotain muuta siellä on taustalla.
Ja tuli vielä mieleen, oletko nyt samassa iässä kuin äitisi oli sinun nuoruudessasi? Voi olla että identiteettikriisisi on liittynyt vaikeuteen hyväksyä itsessäsi jotain, minkä liität vahvasti äitiisi juuri tuon ikäisenä. Ehkäpä näet itsesi nyt ensi kertaa samanikäisenä ja siten myös samankaltaisena kuin äitisi, sellaisella tavalla mitä et aiemmin ole kokenut? Sinähän et ole tuntenut äitiäsi hänen nuoruudessaan, eli mielikuva hänestä on varmaan piintynyt tiettyyn ikään.
Musta toi ei kuulosta yhtään naurettavalta. Ehkä kuitenkin vähän siltä, että tarvitset tilanteeseen apua joltain ammatti-ihmiseltä. Varsinkin nuo aggressiiviset tunteet; itselläni aggression purkaukset ovat liittyneet lopulta solmuihin omassa päässä eivätkä niinkään aiheuttajiinsa, vaikka kuinka niissäkin olisi ollut vika. Ratkaisukin on siten löytynyt itsen kanssa neuvottelemalla.
Toisaalta, jos ahdistusta aiheuttavat yksinomaan kasvot, auttaisiko hiustyylin vaihto? Otsatukka, värjäys? Varsinkin näin pika-apuna, ettet tekisi mitään äkkipikaista kasvoillesi. (Tiedän, että yhdennäköisyys voi olla hämmentävä: oma äitini näyttää lähes täsmälleen samalta kuin isoäitini näytti hänen ikäisenään.)