Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä h******? Blogistin parhaan ystävän aviomies kuoli, mutta silti on pakko kuvata "päivän asu" leveän hymyn kanssa.
14.03.2017 |
http://go4itvol2.indiedays.com/2017/03/13/maanantain-asu-ja-pari-sanaa-…
Kirjoittaja kirjoittaa asioiden tärkeysjärjestyksestä ja siitä, miten tekee tiukkaa hymyillä kuvassa, kun parhaan ystävän aviomies on juuri kuollut. Kuka pakottaa hymyilemään kuvassa ja esittelemään päivän asua huiveineen? Jos oikeasti olisi ymmärtänyt jotain asioiden tärkeysjärjestyksestä, olisi voinut jättää sen päivän asun kokonaan kuvaamatta ja hymyt siltä päivältä väliin. Tyylikästä olisi ollut kirjoittaa tuo sama tarina ilman kuvia ja ilman mainintaa jostain Kenzon kivasta huivista.
Kun minun parhaan ystäväni aviomies kuoli, minä itkin ja lamaannuin. Olin ystäväni tukena. Kerroin töissä, mitä on tapahtunut ja etten vielä halua puhua asiasta, sillä en pysty muuten töihini. Haluan aikaa käsitellä asiaa ja työkaverit ottivat asian todella hyvin - asiasta ei puhuttu viikkoon, jotta sain pahimman järkytyksen aallon pyyhkäistä rauhassa yli. Sen jälkeen puhuminen alkoi auttaa ja työkavereillakin oli paljon puhuttavaa omista suruistaan.
Vaikka kyse oli minun ystäväni aviomiehestä, työkaverit ottivat osaa ja surivat omia menetyksiään. Jotenkin luulisi, että jonkun blogistin lukijat olisivat yhtä myötätuntoisia ja ymmärtäisivät äärettömän hyvin, ettei kuolemaa seuraavana päivänä nyt vain kuvattu sitä täysin toisarvoista "päivän asua".
Kommentit (60)
Tulee mieleen se 50-luvun Amerikassa otettu dokumenttivalokuva uimarannalta, missä kaunis nuori nainen oli ollut viettämässä aikaa poikakaverinsa kanssa. Valokuvaaja osui paikalle juuri silloin, kun mereen hukkumaisillaan ollutta poikakaveria yritettiin elvyttää. Maassa makaavan miehen ympärillä oli iso joukko huolestuneen näköisiä ihmisiä. Ainoa, joka poikkesi joukosta, oli tyttöystävä, joka hymyili säteilevästi kameralle.
Naisparka oli ehdollistunut aina hymyilemään kameralle, oli tilanne mikä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös blogi ole kirjoittajan työ, ainakin sivutoiminen? Jättäisitkö itse tekemättä työsi, jos läheisesi menettäisi ystävänsä?
Tässä tapauksessa bloggaaja olisi toki voinut julkaista postauksen jostain muustakin kuin päivän asusta, mutta jos kuvat oli otettu etukäteen, en ymmärrä, miksei hän saisi jatkaa normaalisti elämäänsä. Ei se tarkoita, ettei hän ottaisi vapaa-ajallaan osaa ystävänsä suruun.
23 lisää nyt äkkiä vielä, että minun ikäpolveni ihmiset käyttävät ystävää synonyyminä kumppanille, miehelle.
- Täti
Mielestäni blogeissa ei kuulu mainita ystävien suruista. Jokainen normaali ihminen ottaa osaa, kun ystävän puoliso on kuollut, mutta sitä ei tarvitse mainostaa blogissa.
En piruuttanikaan mene tuonne blogiin katsomaan millaisesta tyypistä on kyse, eikä minua kiinnosta hänen asut tänään eikä muulloinkaan. Mutta jos blogi on hänen työnsä, todennäköisesti hänen työhönsä kuuluu esitellä kuvia asuista. Ne kuvathan otetaan samalla kertaa koko viikolle, ei ne mitään juuri sen päivän asuja ole (nykyäänhän blogistit jopa myöntävät sen).
Olisi voinut jättää mainitsematta sen ystävän miehen kuolemisen jos kuitenkin aikoo tehdä päivän asu-postauksen. Minusta jompi kumpi. Joko pelkkä postaus surusta tai sitten asupostaus. Minusta suru ei sovi yhteen hömpän kanssa, jos surusta kuitenkin haluaa kertoa.
Mä en olisi kyllä tuommosta asiaa edes maininnut jos mulla oli tuommonen asublogi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen se 50-luvun Amerikassa otettu dokumenttivalokuva uimarannalta, missä kaunis nuori nainen oli ollut viettämässä aikaa poikakaverinsa kanssa. Valokuvaaja osui paikalle juuri silloin, kun mereen hukkumaisillaan ollutta poikakaveria yritettiin elvyttää. Maassa makaavan miehen ympärillä oli iso joukko huolestuneen näköisiä ihmisiä. Ainoa, joka poikkesi joukosta, oli tyttöystävä, joka hymyili säteilevästi kameralle.
Naisparka oli ehdollistunut aina hymyilemään kameralle, oli tilanne mikä tahansa.
Eiköhän se ollut shokki eikä mikään ehdollistuminen kameralle :D Voi helevetti.
Vähän ehkä liian tarkasti kyllä kertoi kaikesta, kuolintavasta ja paikasta jne. Tuskin se sureva puoliso halusi asiaa tonne blogiin, ainakaan tuollaisen pinnallisen asukuvapostauksen kylkeen. Ymmärrän, että ystävän puolison kuolema laittaa miettimään, mutta olisi ehkä kannattanut postata aiheesta ilman asukuvia ja yleisemmällä tasolla, enemmänkin siis vaan omaa pohdintaa. Tulee outo olo, kun on noin tarkkaan ihan vieaiden asioita kuvailtu, kun eihän tosta varmaan oo edes mitään uutisoitu. Jotenkin tosta koko postauksesta tulee vaan olo, että bloggaaja vaan pyörii siinä oman navan ympärillä. Vaikea asia varmasti kohdata, mutta enenmmin sitten muutaman päivän tauko blogiin ja tarvittaessa ystävän luo häntä tukemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No olipa kyllä tahditon postaus. Olisi kirjoittanut JOKO kenzon huivista hymyillen TAI ystävän miehen kuolemasta. Sinällään paska blogi muutenkin.
Ihmiset reagoi ja suree eri tavoilla. Monet jatkavat elämää kuun mitään ei olisi tapahtunutkaan vaikka olisi ollut kuinka läheinen ihminen. Olen kuullut monta tarinaa ihmisistä jotka ovat vasta jälkikäteen tajunneet ettei kaikkia niitä arkiasioita olisi tarvinnut tehdä surun keskellä, mutta silti jostain syystä vain toimivat niin. Jollekin tulee se shokki ja/tai käsitys tapahtuneesta viiveellä.
Jotkut pysähtyvät viikkokausiksi suremaan niin, etteivät muuta pysty, toiset jatkavat ulkoisesti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kyllä hekin silti surevat, mutta eri tavalla. Ei siinä ole mitään väärää. Eikä tässä julkaisussa ole mitään väärää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea ap:n sössötystä, mutta kyllä toi blogisti vaikuttaa idiootilta. Yök.
Samaa mieltä kuin ap, että aika mautonta tuoda kaverin miehen kuolema esille asupostauksessa. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että on todella kummallista alkaa töissä selittämään miten traumatisoitunut on kaverin miehen kuoleman jälkeen (ellei kyseessä ollut todella läheinen ystävyys myös miehen kanssa, jolloin kyse on pikemminkin kaverin kuolemasta kuin kaverin miehen kuolemasta). Jopa silloin harkitsisin kahdesti. Toisaalta olen huomannut että jotkut ihmiset pystyvät avautumaan ja ottamaan vastaan huomiota todella intiimeistäkin asioista. Itse menin ihan normaalisti kouluun ja töihin ja nielin sekavat tunteeni isäni kuoltua (satuin vielä itse löytämään hänen ruumiinsa). Olisin pitänyt todella kiusallisena joutua avaamaan puoltuntemattomille ihmisille tuntojani tästä. Toisaalta olen muutenkin melko salaileva ihminen. Monet muut eivät ole, ja itse aina mietin jopa hiukan kateellisena heidän taitoaan avautua milloin mistäkin lähes vieraille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Vaikka tykkään kyllä tosi kovasti tuosta H&M:n Kenzo-malliston muhkeasta villasekoitehuivista." Kieltämättä tuo jutun lopetus on aikamoinen rimanalitus.
Olisihan tuon tekstin voinut julkaista jonkun kynttiläkuvan tms. kanssa, ja jättää huivin esittelyt toiseen päivään. Vai onko bloggaajalla joku sopimus H&M:n kanssa, joka pakottaa noudattamaan aikataulua?
Ihmisillä on erilaisia tapoja surra. Sinun tapasi ei ole jonkun toisen tapaa parempi. Kun oma ystäväni kuoli yllättäen vuosia sitten, itkin paljon, mutta seuraavana päivänä jo yritin iloita kaikista muista asioista ja unohtaa asian. Elämäntilanteeni oli sellainen, että en yksinkertaisesti olisi päässyt asioista yli, ellen olisi tavallaan pakollaan yrittänyt unohtaa asiaa. Se oli minulle ainoa vaihtoehto selviytyä. Ei se silti tarkoita sitä, että unohdin hänet sataprosenttisesti. Vielä vuosien päästäkin mietin toisinaan joinain hetkinä, olisiko pitänyt tehdä jotain, teinkö jotain väärin, mitä jos sitä, mitä jos tätä, miksi, miten. Mutta en jäänyt koskaan rypemään jo tapahtunutta, sillä se olisi silloin ollut minulle kestämätön tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jo on pöpi akka.
Vai oliko tuo oikeasti jonkun blogi vai joku vitsi?
No on joo mauton postaus, mutta ei toi ap:n reaktiokaan nyt ihan tavallinen ole.
Että työpaikalla puidaan jotain kaverin miehen kuolemaa ja vaaditaan viikon suruaikaa.
Mutta jokaisella on oma tapansa surra, ei se ap:n tapa oloe sen oikeampi. Tottakai, jos ystäväni mies kuolisi, olisin murheissani ja järkyttynyt, mutta en mä nyt siitä työpaikalla alkaisi avautumaan. Kun isäni kuoli yllättäen, olin sen päivän poissa töistä ja seuraavana päivänä taas töissä. Toki siinä lyhyet osanotot tuli, mutta ei se nyt ollut mikään draaman aihe niille työkavereille, vaikka itse tietenkin olin murheellinen.
Käyttäjä2079 kirjoitti:
Mitä muuta odotat bloggaajalta, jonka blogiin kuuluu "päivän asu" -osio??? Miksi ylipäänsä seuraat mitään tuollaista?
"Päivän asu" – voi herranen aika! :D Onko sillä joka päivä eri vaatteet päällä ja kiva selfie niistä? Anna kun arvaan: blogin teema ei ole kulttuuri, talouspolitiikka tai yhdenvertaisuuskysymykset.
Ei ole minun makuuni tuollainen blogi, mutta pakkoko kaikkien blogien on koskea kulttuuria, talouspolitiikkaa tai yhdenvertaisuuskysymyksiä?
Arvaa vaan, paljonko minua kiinnostaa, mitä mieltä joku bloggaaja Jenni-Liisa Pöppöröinen Vantaalta on mieltä talouspoliittisista aiheista. Jos "erikoisalaa" on päivän asut tai meikit tai villasukkien kutominen tai vaikkapa jännitysromaanit, niin kirjoittakoon niistä niin hyvin kuin taitaa. Lukijoita joko kiinnostaa tai ei.
En ymmärrä, miksi tuo kuolema piti vetää tuohon postaukseen mukaan. Elämää ja töitä ei tietenkään pidä lopettaa ja jäädä kotiin paikalleen tuollaisen tapauksen jälkeen, mutta pelisilmää ei kyllä tuo postaus osoita. Pitäisi osaa pitää työ ja tällaiset asiat visusti erillään, varsinkin jos duuni on esitellä vaatteita ja olla esillä. Tietysti tuosta aiheesta olisi voinut tehdä toisen erillisen postauksen, jossa kertoo, että on surullinen olo tällaisen tapauksen johdosta.
Onpas hän ollut kaunis muutama vuosi sitten
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä ap:n kanssa että on tahditon postaus. Tuo bloggaaja on muutenkin aina ollut jotenkin "maalainen" jutuissaan:/
Vai että maalainen? Täällä maalla kyllä osataan suhtautua elämän vakaviin asioihin niiden vaatimalla kunnioituksella. Pitäisin enemmän kaupunkilaisten ongelmina näitä.
Alue: Aihe vapaa
Että mä en jaksa kilvenkiillottajia. Tässä tapauksessa on kyllä aapeella ja bloggarilla musta kylki kummallakin ja pata kattilaa soimaa. Kuolema on normaali asia, joten pitääkö silläkin hakea huomiota?
Tuntuu lapselliselta kun kyse on aikuisista naisista vai kuis?