En näe lasta elämässäni - kriisi näin 30 v kynnyksellä

Minulla aika samat tuntemukset lapsen saannin suhteen.  En oikein näe itseäni äitinä ja tuntuu että lapsi toisi tullessaan niin paljon haasteita ja negatiivisia asioita. Minulla on paljon suorastaan pelkoja liittyen raskauteen ja vanhemmuuteen että ne muutamat positiiviset seikat mitä lapsi toisi mukanaan, jäävät kyllä täysin toiselle sijalle. Mutta siltikin, vaikka en halua lasta niin jotenkin en pysty olemaan asiasta täysin varma. Eli joku osa itsessäni kuitenkin haluaisi...en vain ole valmis ottamaan sitä riskiä tai tekemään niitä uhrauksia jotka voisivat tulla eteen.

Mulle isoin asia on opetus-aspekti. On tullut aika opettaa elämää seuraavalle sukupolvelle ja siksi lapsia haluan. Toki myös omien geenien jatkaminen kiinnostaa. Muiden lapsista en ole pätkääkään kiinnostunut.

Mä taas näkisin tavallaan itseni äitinä ja rakastan lapsia, mutta arki on jo nyt liian raskasta. On ollut jo monta vuotta. Plussana mies masentui vakavasti minun jälkeeni, ei meinaa välistä jaksaa mitään. Mä paiskin hulluna töitä ja opiskelen ja olen ihan poikki, loppua ei näy. Tämmöistä taistelua tämä elämä on ollut sen 6-vuotta putkeen. Jaksamisen äärirajoilla molemmat ja romahdellaan vuoron perään burn outin ja masennuksen välimaastoon. Juu ei lapsia, ei tähän hetkeen ja mikäili elämä jatkuu tällaisena vielä sen seuraavan 10-vuotta, niin eipä meille taida niitä lapsia tulla. Surettaa, mutta enemmän surettaisi ne lapset, joiden elämä pilattais näillä resursseilla.

Olen sinkku, kohta 30v nainen. En ole koskaan tuntenut vauvakuumetta. Vauvat eivät kiinnosta minua. Äitiys tuntuu kamalalta ajatukselta. Mietin välillä millaista olisi jos olisi perhe. Ei houkuttele... Kasvoin aika tunnekylmässä perheessä. Oli paljon ongelmia. Ehkä se jotenkin vaikuttaa siihen etten ole koskaan halunnut lapsia.

Mnulla samaa. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 18-vuotiaasta asti ja täytän tänä vuonna 30v. Meidän olisi pitänyt ehtiä haluta ja saada lapsi vaikka useampaan otteeseen, mutta mulla ei ole koskaan ollut mitään vauvakuumetta ja lapsi tuntuu edelleen vieraalta ja väärältä ajatukselta. Kai sitä olisi jo vähän halunnut ja kaivannut. Tuntuu vaan omituiselta että joillain mun ikäisillä on oikeasti lapsia, tai minua nuoremmilla.

Toisaalta olen tyytyväinen etten halua, kun se ei ole järkevää. En näe tulevaisuudessa toivoa ja olen luonteeltani korostuneen introvertti enkä jaksa huolehtia edes omista asioistani, joten vastuu toisesta ihmisestä olisi varmaan ihan liikaa. Tätä menoa sitä lasta ei vaan tosiaan tule enkä oikein tiedä onko se mulle ihan ok. Muuta lapseen liittyvää mulla ei ole ollut kuin nimivaihtoehtoja ja nekin jäävät sitten käyttämättä.

Täällä sama homma, pitkä suhde, ollaan kolmekymppisiä. En minäkään näe itseäni kenenkään vanhempana, mutta en silti osaa sulkea ajatusta kokonaan poisen mielestä. Tuntuu, että suurella osalla ihmisistä on lapsiasiaan ihan selkeä mielipide, joko haluaa ehdottomasti lapsia tai sitten on vela. En oikein koe kuuluvani kumpaankaan joukkoon.

Asioita mustkistaa se,että mieheni toivoisi lapsia. Muutama vuosi sitten sovittiin jo, että aloitetaan yrittäminen. Jäin pian sen jälkeen työttömäksi ja sen jälkeen olen ollut vain pätkätöissä. Nyt myös puolison työpaikalla vähennetään reilusti väkeä, ja alalla on hyvin vähän avoimia paikkoja tarjolla. Lapsia emme ole missään nimessä hankkimassa tällaiseen työtilanteeseen.

Se on ihan ok, jos ei halua lapsia. Kaikki ei vain halua eikä kenenkään ole pakko. Sun kannattaa pohtia sitä, mistä kumpuaa tuo ajatus, että ajatuksesi ja tuntemuksesi olisi jotenkin väärin? Miksi on niin? Onko se muiden mielipiteiden takia, onko se pelon vuoksi vai onhan se oikeasti oma, aito mielipiteesi?

Jos jollain on taustalla pelko tms. tai tuntuu, ettei ajatus lähde itsestä, kannattaa miettiä, mistä johtuu se, ettei halua lapsia: voiko sille pelolle tehdä jotain, onko itsetunto jostain syystä sellainen, että ajattelee "ettei musta kuitenkaan olisi siihen"? Miksi on niin? Voisiko itsetuntoa jotenkin parantaa ja haluaisitko sittenkin oikeasti lapsia, jos vain luottaisit itseesi?

Toisaalta nuo ajatukset voi olla tuttuja myös niille, jotka lopulta haluaa lapsia tai on vielä kahden vaiheilla haluaako vai eikö. Niitä voi myös tulla vielä hetkittäin, kun on päättänyt, että haluaa lapsen, on raskaana tai lapsi on jo syntynytkin. Kaikki on ihan normaalia. Tietysti jos koko ajan on päällimmäisenä tunne, että lapsi oli väärin, kannattaa hakea apua. En kuitenkaan tällä tarkoita "käännyttää" sinua tai sanoa, että mielesi vielä tulee muuttumaan tms. Sitä vain tarkoitin, että nuo on tuttuja tunteita myös monelle, joka haluaa/on halunnut lapsia tai joka ei halua lapsia, ettei esim. kukaan raskaana oleva koe "apua, olen huono äiti, kun minusta tuntuu myös joskus tuolta!".

Vierailija kirjoitti:

Mulle isoin asia on opetus-aspekti. On tullut aika opettaa elämää seuraavalle sukupolvelle ja siksi lapsia haluan. Toki myös omien geenien jatkaminen kiinnostaa. Muiden lapsista en ole pätkääkään kiinnostunut.

Mikäs niistä sun geeneistä tekee niin erinomaiset?

Mulla oli myös samankaltainen tilanne eli pohdin kolmenkympin kynnyksellä, että haluanko niitä lapsia vai en. Tuntui enemmän siltä, että en, koska vauvakuumetta ei koskaan pukannut. Olen seurustellut saman miehen kanssa 19-vuotiaasta lähtien ja tiesin, että mieheni haluaa lapsia. Itsekin mietin ensin siinä parikymppisen alkupuolella, että kai mä joskus saan sen vauvakuumeen, mutta sitä ei sitten koskaan kuulunut. Aloin jo vakavissani miettimään, että mun täytyy kertoa miehelleni, etten taida haluta lapsia. Pelkäsin, että se koituu meidän suhteemme tuhoksi, mutta enhän voi olla niin itsekäs etten päästäisi miestäni menemään, jos hän tosiaankin haluaa sen lapsen, jota en suostu hänelle antamaan. Mutta sitten tilanne ratkesikin yllättäen niin, että tulin vahingossa raskaaksi ja abortti ei tuntunut todellakaan miltään vaihtoehdolta, joten saimme lapsen. Ja onhan se myönnettävä, kun katson nyt sylissäni nukkuvaa vauvaani, niin en todellakaan tunne tippaakaan katumusta hänen syntymästään. Päinvastoin, jopa pieni syyllisyys iskee, kun muistelen, etten olisi lasta aiemmin halunnut. Nyt kun pitelen lastani sylissäni, niin hän onkin minulle nyt kaikkein tärkeintä ja rakkainta, enkä koskaan voisi vaihtaa sitä mihinkään. En nyt sano esim. ap:lle, että hänen kannattaisi mennä suin päin hankkimaan lasta, mutta vaikka aluksi ei tuntisi itseään miksikään äitityypiksi, niin jotenkin se oma lapsi yleensä murtaa sen vastahakoisimmankin sydämen. Kai äidit vain ovat niin vahvasti ohjelmoituja rakastamaan omaa lastaan, vaikka olisi kuinka yrittänyt pistää vastaan.

Täällä yksi jo reippaasti yli 30-vuotias, joka paini vielä hetki sitten samojen ajatusten kanssa. Ahdisti kun yhteiskunta ja läheiset tuntuivat odottavan lisääntymistäni, mutta äitiys ei koskaan tuntunut omalta jutultani. Olen kasvanut tunnekylmässä ja välinpitämättömässä ympäristössä, enkä koe, että osaisin olla hyvä äiti. Olin kuitenkin kahden vaiheilla (biologinen kello jne), kunnes hankimme koiran ja sain asiasta lopullisen varmuuden. En osaa rakastaa koiraa ja koen sen rasitteena omalle elämälleni.

En tietenkään kadu koiran hankintaa ja totta kai pidän siitä niin hyvää huolta kuin vain osaan. Sama tilanne olisi varmasti lapsenkin kanssa. En vain koe, että tämä on minulle luontaista tai hyvää elämää.

Siinä mielessä tuon koiran hankinta oli siunaus. Ainakin se kirkasti omat ajatukseni. :)

Joka neljäs ei lapsia saa, joten et todellakaan ole yksin. Ei siinä pitäisi olla enää mitään ihmeellistä, ettei lapsia ole, mutta asenteet laahaavat aina vähän perässä.

Ja lasta voi muuten katua, vaikka sitä rakastaisikin. Itse asiassa melkein kaikki katuvat kyllä rakastavat.

Eräänlaista lapsikriisiä olen minäkin käynyt läpi 30 täytettyäni. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 22-vuotiaasta asti, enkä ole koskaan halunnut lapsia. Olen ollut siitä aina niin varma, että minulle tehtiin sterilointi heti kun täytin 30. Mutta hassua kyllä, melkein heti sen jälkeen aloin ajatella, että mitäs jos sittenkin... En tiedä tulivatko nuo ajatukset siitä, että mahdollisuus lasten hankintaan on lopullisesti ja kirjaimellisesti tukossa, eikä minulla ole enää valinnanvapautta. Vai onko tuo 30 kuitenkin jokin maaginen rajapyykki, jolloin tällaiset asiat vasta lopullisesti muotoutuvat?

Oli miten oli, en ole hetkeäkään suunnitellut meneväni lääkärille vaatimaan steriloinnin purkua - jos se ylipäänsä edes olisi mahdollista - mutta nuo "entä jos sittenkin"-ajatukset pyörivät päässä tämän tästä.

Ap:lle ja muille saman asian kanssa painiville neuvoisin, että älkää hankkiko lasta. Tuo tunne, että tekee väärin, tuntuu olevan todella yleinen, koska lastenhankintaa tuputetaan joka tuutista: vanhemmat ja muut sukulaiset painostaa, gynekologi muistuttaa joka kerta, kaverit hehkuttaa vauvaonnea jne. Jopa täällä vauvapalstalla aina joku tulee väittämään, ettei muka elämässä ole sisältöä ilman lapsia tai että lapsettomat ei tiedä rakkaudesta mitään. Pahinta lapselle on syntyä perheeseen, joka ei välttämättä olisi häntä halunnut.

Mulla on lapsi, mutta mielestäni ei ole mitään väärää jos ei halua lapsia. En minäkään ole mitenkään ns. Lapsirakas. Tein yhden ja kasvanut jo aikuiseksi hänkin ja nautin elämästä yksin. Joten jos et halua lapsia, älä niitä väkisin tee. Ei kaikkien tarvitse tehdä lapsia.

Täällä täysin sama tilanne. Päässä pyörii jatkuva "juupas, eipäs, en tiedä"-karuselli. Nyt olen päättänyt vain jättää asian sikseen. Eli jos minulle tulee vauvakuume, yritetään raskautua. Jos sitä ei tule, emme yritä. Miehelle onneksi käy kumpi vain, sillä hänellä on jo yksi lapsi ennestään eli hän ei jäisi lapsettomaksi kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Eräänlaista lapsikriisiä olen minäkin käynyt läpi 30 täytettyäni. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 22-vuotiaasta asti, enkä ole koskaan halunnut lapsia. Olen ollut siitä aina niin varma, että minulle tehtiin sterilointi heti kun täytin 30. Mutta hassua kyllä, melkein heti sen jälkeen aloin ajatella, että mitäs jos sittenkin... En tiedä tulivatko nuo ajatukset siitä, että mahdollisuus lasten hankintaan on lopullisesti ja kirjaimellisesti tukossa, eikä minulla ole enää valinnanvapautta. Vai onko tuo 30 kuitenkin jokin maaginen rajapyykki, jolloin tällaiset asiat vasta lopullisesti muotoutuvat?

Oli miten oli, en ole hetkeäkään suunnitellut meneväni lääkärille vaatimaan steriloinnin purkua - jos se ylipäänsä edes olisi mahdollista - mutta nuo "entä jos sittenkin"-ajatukset pyörivät päässä tämän tästä.

FOMO (Fear of Missing Out) on meidän sukupolvitautimme. Ei tuossa sen kummemmasta ole kysymys. Ihmismieli inhoaa sitä, että valinnanmahdollisuus viedään pois.

Miksi tämä asia on kriisi? Mikä on se asia, joka estää naista ajattelemasta lapse hankkimisesta samalla lailla kuin taiteilijaksi ryhtymisestä – varmaan ihan okei, mutta ei minun juttuni, ei osa minun elämänsuunnitelmiani.

Älä ainakaan tee sitä virhettä, että teet lapsen ympäristön paineesta tai siksi kun "se kuuluu asiaan". Todella monet naiset myös katuvat lasten hankkimista, vaikka se on edelleen suuri tabu. Siinä tilanteessa ei ole voittajia. Naisena et tosin oikein voi voittaa tässä asiassa muutenkaan - sekä lasten hankkiminen että hankkimatta jättäminen on aina jonkun mielestä itsekästä ja väärin. Siksi on kaikista tärkeintä olla itselleen rehellinen. Ole kiitollinen, että tänä päivänä sinulla on vapaus valita.