Lue keskustelun säännöt.
Itseinho sairautena?
Selfhatred
02.03.2017 |
Onko olemassa sairautta tai voiko sanoa olevansa sairas jos inhoaa (siis oikesti kirjaimellisesti inhoaa) itsessään kaikkea päästä varpaisiin? Jos voisin muuttaa itsessäni kaiken muuttaisin todellakin KAIKEN. Minussa ei ole yhtäkään ulkoista osaa tai ominaisuutta josta pitäisin. Iltaisin mietin tunteja millainen haluaisin olla. Elän tavallaan illat sellaisessa mielikuvitusmaailmassa jossa olen juuri sellainen kuin olen aina halunnut. Muistan jo muutaman vuoden ikäisenä katsoneeni peiliin ja kokenut pettymyksen tunnetta joka on jatkunut koko elämäni ajan. Peruskouluaikana jatkuva henkinen ja fyysinen kiusaaminen ei tätä asiaa tietenkään parantanut. Parisuhteeni ovat hankalia (minulle) sillä koen olevani kaikille liian huono, ruma ja keskinkertainen kaikin puolin. Miehille en tätä koskaan sano. Olen ollut kahdessa viiden vuoden mittaisessa suhteessa jossa molemmissa minua on petetty.
Alan olla niin väsynyt inhoamaan itseäni päivittäin. Olen käynyt epäsäännöllisesti eri ammattiauttajilla 12-vuotiaasta lähtien enkä ole saanut keltään oikeaa apua. Aina tyrkytetään lääkkeitä ja pitää kertoa miltä tuntuu. En jaksa enää selittää samoja asioita joka viikko kun en saa mitään vastausta tai selvyyttä olooni vaan vatvon samoja asioita vuodesta toiseen.
Onko kellään ollut samanlaista tilannetta? Oletko parantunut? Luovutanko vaan vai voinko joskus vielä oppia pitämään itsestäni?
Kommentit (5)
Minulla on samoja tuntemuksia. Joskus saatan ylimielisesti ajatella itsestäni positiivisesti, se kostautuu ja inhoan itseäni entistä enemmän.
Välillä itseinhoni tulee ilmi kun puhun mieheni kanssa. Hän ei yhtään pidä siitä ja käskee lopettamaan. Noh haukun ja itseäni sitten ajatuksissani. Olen kieltänyt häntä kehumasta minua esim sanoilla "kaunis" ja lauseella "Onnistuit tosi hyvin". Pitää sanoa "ihana" ja "onnistuit riittävän hyvin". Voi että masentaa ja itkettää kun mieheltä lipsahtaa vääriä kehuja!
Tänään haaveilin harvinaisen pitkään omasta kuolemastani. Toivoin näkeväni näyn joka kertoisi minun kuolevan äkillisesti puolen vuoden sisällä. Toki harmittaa niiden ihmisten puolesta jotka jostain syystä ovat minuun kiintyneet. Siksi haaveilinkin että kun kuolen, jonkinlainen kopio ottaisi minun roolini. Kopio olisi muuten täysin sama kuin minä, mutta siltä puuttuisivat itsetuhoiset ajatukset. Kukaan ei huomaisi eroa, kukaan ei tajuaisi että oikean minun jo kuolleen. Harmi että nämä ovat vain ihania haaveita. Oikeasti varmaan kuolenkin vasta yli 70-vuotiaana, pitkään kituen. Koska itsemurhaa en ikinä suostuisi tekemään, liian nössö ja tyhmä olen siihenkin.
n20
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmi ettei aihe kiinnosta ketään. Mukavaa olisi jakaa kokemuksia.
n20
Oletko koskaan puhunut kenenkään ammattiauttajan kanssa? Tiedätkö itse yhtään mistä itseinhosi voisi johtua?
T. Ap
Selfhatred kirjoitti:
Oletko koskaan puhunut kenenkään ammattiauttajan kanssa? Tiedätkö itse yhtään mistä itseinhosi voisi johtua?
T. Ap
Kävin terapiassa vuosien ajan eri ihmisillä. Itseinho ei ollut pääsyy mutta siitäkin puhuttiin. Viime terapiassa (puoli vuotta sitten) valehtelin ettei minulla ole kuolemaan liittyviä ajatuksia. Terapeutti oli sellainen joka sanoi "Minusta on ikävää kun ajattelet itsestäsi niin negatiiviesti". Eli en siksi jaksanut kuormittaa häntä lisää. Kauhea teatteri aina alkaa kun kuolemasta puhuu.
En ole varma mistä itseinhoni johtuu. Ainakin olen aina ottanut kaiken kritiikin huonosti vastaan. Ehkä yritän itseäni haukkumalla todistaa muille että tiedän jo olevani huono, turha tulla sanomaan siitä enää.
n20
Voi itku, eikö ketään?