Oletko päässyt eroon muiden miellyttämisestä?

Minulla on muiden miellyttämistaipumus. Ymmärrän täysin ap:n kriittisen suhtautumisen tähän taipumukseen. Olen nimittäin taipuvainen vetäytymään syrjään ja tekemään itseni "näkymättömäksi", kun joku toinen ilmaisee tarpeensa ja tahtonsa. Tästä haluan eroon.

Yritän samalla kuitenkin vaalia niitä ulottuvuuksia persoonassani, jotka ovat uskoakseni alun perin olleet myötävaikuttamassa tämän taipumuksen syntyyn minussa: hienotunteisuus, huomaavaisuus, diplomaattisuus. Nämä sinänsä ovat arvokkaita piirteitä.

Haluan päästä irti tuhoisasta osasta miellyttämistaipumusta, mutta siten, etten vaaranna tai uhmakkuudessani ehdoin tahdoin luovu näistä hyvistä piirteistä.

Olen tuo ensimmäisenä vastannut, joka kirjoitti 35v kaveristaan.

Kaveri on aivan mahtava tyyppi. Mutta tosiaan sellainen, että helposti häntä voi käyttää myös hyväksi; on lojaali, avulias ja ymmärtäväinen oman etunsakin kustannuksella. Liika on silti liikaa.

Itse olen suuren lapsikatraan vanhimmasta päästä, vanhempani olivat hyvin nuoria ja meitä lapsia oli monta. Isompana sitä tuli huolehdittua sopivasti pienemmistä, äiti ei ehtinyt aina apuun vaan piti pärjätä itse jne. Minkäänlaisia toiveita tai muuta "painostusta" en muista lapsena kokeneeni esim. siitä, että minun olisi pitänyt olla jonkunlainen tai esimerkiksi kouluttautua johonkin tiettyyn ammattiin.

Kaverini puolestaan on hyvin herkkä, luova, taiteellinen ja kätevä käsistään. Uskoisin hänen olevan aivan loistava esimerkiksi rakentamiseen ja remontointiin liittyvissä asioissa, lasten kanssa (uskomattoman pitkä pinna - mutta tässäkin liikaa, joskus lapselle -oli sitten oma tai vieras- pitää asettaa roti ja rajat jämäkästi) ja muutenkin potentiaalia olisi valtavasti. Kaverini meni kuitenkin kouluttautumaan aivan toisenlaiselle alalle, koska hänen isänsä ja paljon vanhemmat veljensäkin olivat ko. alalla ja sanoo jo pienestä asti kuulleensa vanhemmiltaan siitä, miten hienoa olisi kun hänestä ko. ammatin osaaja tulisi. Ja tämä ala, jolle kouluttautui on aivan toisella planeetalla kuin hänen omat vahvuutensa. Ei siis ihme, ettei ole sijoittunut työelämään, kun ala on hänelle ihan väärä.

Nyt eronneena, hukassa ja uhmaikäilevän lapsen kanssa (joka osaa myös johdatella äitiään tietty, ei ne lapset tyhmiä ole) on samassa tilanteessa henkisesti, kuin moni esiteini. Kaiken keskellä - kun on se lapsi, entinen aviomies, 15-vuoden kariutunut parisuhde jne- on silti vaikeampaa löytää enää itseään.

Ap:lle toivotan kaikkea hyvää. Muista kuitenkin, että suurin ratkaisu ongelmaan löytyy sinun itsesi sisältä. Vain sinä voit tietää, kuka ja millainen oikeasti olet. Anna sille aikaa; olet nuori vielä.

Itse voin sanoa, että itsetuntemus ja se, että tiedostaa omat vahvuudet, heikkoudet ja aidot mielipiteet (joista itselläni yksi johtava mielipide on, että "mitä sillä väliä, mitä muut ajattelee, jos peiliin katsoessa voin seistä sanojeni ja tekojeni takana".).

Sana kirjoitti:

Minulla on muiden miellyttämistaipumus. Ymmärrän täysin ap:n kriittisen suhtautumisen tähän taipumukseen. Olen nimittäin taipuvainen vetäytymään syrjään ja tekemään itseni "näkymättömäksi", kun joku toinen ilmaisee tarpeensa ja tahtonsa. Tästä haluan eroon.

Yritän samalla kuitenkin vaalia niitä ulottuvuuksia persoonassani, jotka ovat uskoakseni alun perin olleet myötävaikuttamassa tämän taipumuksen syntyyn minussa: hienotunteisuus, huomaavaisuus, diplomaattisuus. Nämä sinänsä ovat arvokkaita piirteitä.

Haluan päästä irti tuhoisasta osasta miellyttämistaipumusta, mutta siten, etten vaaranna tai uhmakkuudessani ehdoin tahdoin luovu näistä hyvistä piirteistä.

Samaa mieltä. Olen mielestäni hyvin diplomaattinen, huomaavainen ja sosiaalinen ihminen miellyttämistarpeeni takia. Noita ei haluaisi menettää, vaikka tavallaan nyt täytyisi oppia olemaan itsekäs.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Olen tuo ensimmäisenä vastannut, joka kirjoitti 35v kaveristaan.

Kaveri on aivan mahtava tyyppi. Mutta tosiaan sellainen, että helposti häntä voi käyttää myös hyväksi; on lojaali, avulias ja ymmärtäväinen oman etunsakin kustannuksella. Liika on silti liikaa.

Itse olen suuren lapsikatraan vanhimmasta päästä, vanhempani olivat hyvin nuoria ja meitä lapsia oli monta. Isompana sitä tuli huolehdittua sopivasti pienemmistä, äiti ei ehtinyt aina apuun vaan piti pärjätä itse jne. Minkäänlaisia toiveita tai muuta "painostusta" en muista lapsena kokeneeni esim. siitä, että minun olisi pitänyt olla jonkunlainen tai esimerkiksi kouluttautua johonkin tiettyyn ammattiin.

Kaverini puolestaan on hyvin herkkä, luova, taiteellinen ja kätevä käsistään. Uskoisin hänen olevan aivan loistava esimerkiksi rakentamiseen ja remontointiin liittyvissä asioissa, lasten kanssa (uskomattoman pitkä pinna - mutta tässäkin liikaa, joskus lapselle -oli sitten oma tai vieras- pitää asettaa roti ja rajat jämäkästi) ja muutenkin potentiaalia olisi valtavasti. Kaverini meni kuitenkin kouluttautumaan aivan toisenlaiselle alalle, koska hänen isänsä ja paljon vanhemmat veljensäkin olivat ko. alalla ja sanoo jo pienestä asti kuulleensa vanhemmiltaan siitä, miten hienoa olisi kun hänestä ko. ammatin osaaja tulisi. Ja tämä ala, jolle kouluttautui on aivan toisella planeetalla kuin hänen omat vahvuutensa. Ei siis ihme, ettei ole sijoittunut työelämään, kun ala on hänelle ihan väärä.

Nyt eronneena, hukassa ja uhmaikäilevän lapsen kanssa (joka osaa myös johdatella äitiään tietty, ei ne lapset tyhmiä ole) on samassa tilanteessa henkisesti, kuin moni esiteini. Kaiken keskellä - kun on se lapsi, entinen aviomies, 15-vuoden kariutunut parisuhde jne- on silti vaikeampaa löytää enää itseään.

Ap:lle toivotan kaikkea hyvää. Muista kuitenkin, että suurin ratkaisu ongelmaan löytyy sinun itsesi sisältä. Vain sinä voit tietää, kuka ja millainen oikeasti olet. Anna sille aikaa; olet nuori vielä.

Itse voin sanoa, että itsetuntemus ja se, että tiedostaa omat vahvuudet, heikkoudet ja aidot mielipiteet (joista itselläni yksi johtava mielipide on, että "mitä sillä väliä, mitä muut ajattelee, jos peiliin katsoessa voin seistä sanojeni ja tekojeni takana".).

Minäkin olen luultavasti väärässä ammatissa vanhempieni takia. Lapsia minulla ei onneksi vielä ole. Haluaisin saada tämän hallintaan ennen perheen perustamista.

Kiitos paljon ihanasta kannustuksesta! :) Minun pitäisi nyt alkaa opettelemaan tervettä itsekkyyttä ja tutustumaan itseeni uudestaan, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Pelkään, että ystäväpiirini kutistuu huomattavasti kun en olekaan aina valmis auttamaan heitä. Mutta kai ne jotka jää on niitä oikeita ystäviä? Silti pelottava ajatus.

-ap

Ap on feikki. Kyllä ihmiset näkevät mielistelysi eivätkä he pidä sinusta, vaan nauravat sinulle selkäsi takana.

Väitän, että harva suomalainen on.

Tuo on varmasti haasteellista ja raskasta miellyttäjälle itselleen.

Se on joskus ainakin pidemmissä jaksoissa hiton ärsyttävää muille..... tai ainakin sille jota joku yrittää miellyttää ja ehkä jopa mielistellä.

Minulla eräs ystävä jo +50v joka tekee ihan mitä vaan mitä ehdotan, myötäilee, matkii jopa minun fyysisiä asentoja. Häneltä saa harvoin ensin mitään omia mielipiteitä, hän on usein samaa mieltä kuin minä ja muokkaa omia näkemyksiään minun sanomisten perusteella. Tiedän hänen valehtelevan. Hän ei osaa oikein päättää mitään vaan hännystelee minua kokoajan vaikka on aikuinen elämää nähnyt ihminen. Välillä tekisi mieli sanoa ihan suoraan että lopeta tuo, en tarvitse mitään nuoleskelijaa vaan omana itsenään olevan ystävän jolla on omat ajatukset ja omaa tahtoa.