Helvetti mä vihaan tuota lapsen epäsosiaalisuutta ja sosiaalisten taitojen puutetta yleensäkin

Niin ja lapsi täyttää 9v

Ap

Yksi mahdollisuus on masennus. Se oireilee joskus noin. Se olisi hyvä nyt ihan alkajaiseksi selvittää.

Otsikon perusteella ottaa oppia äidistään.

Jotkut lapset on tyytymättömiä kaikkeen. Tuntuu ettei sille oikein voi mitään. Veljeni oli tuollainen ja yksi omista lapsistani.

Veikkaan että kyseessä on joku häiriö jota ei vielä osata tunnistaa.

Ootko tullut ajatelleeksi, että siihen on lapsella joku syy, ja että hän kärsii siitä itsekin? Ettei hän sitä vittumaisuuttaan tee. Suosittelen lukemaan juttuja erityisherkistä lapsista ja ehkä myös aistiyliherkistä. Oma lapsi on samanlainen, mutta kun lopettaa syyttelemisen ja alkaa kuunnella ja ymmärtää lasta, muuttuu meininki paljon. Tai ainakin meillä muuttui.

Adhd?

Nimenomaan, lopeta syytteleminen ja ala kuunnella sekä ymmärtää lastasi. Hän ei tunne ehkä oloaan yhtä tärkeäksi muiden perheenjäsenten rinnalla. Sellainen lapsi, millaiseksi hänet kasvattaa ja miten häntä kohtelee.

Epäsosiaalisuus, sosiaalisten taitojen puute ja huonot käytöstavat eivät ole keskenään synonyymejä. Huonot käytöstavat tulee vain ja ainoastaan kasvatuksen tuloksena, epäsosiaalisuus ja sosiaalisen taitojen puute voi olla jopa synnynnäistä ja luonteessa mutta niissäkin voi lasta opettaa ja auttaa. Ja luulen tietäväni mistä puhun: mulla on kolme lasta, joista 2 on perineet isänsä sosiaaliset taidot: pärjäävät missä vaan, tulevat toimeen kenen kanssa vaan, eivät turhia murehdi, ovat iloisia ja kontaktia ottavia. Ja sitten tämä yksi: kun ilmetty minä: syrjään vetäytyvä, hitaasti lämpenevä, aina soimaamassa itseään kaikesta, pitää itseään huonona, hermostuu muihin ihmisiin helposti. Jollakin on huono päivä ja tämä jotain tiuskahtaa lapselle, lapsi pohtii sitä vielä viikonkin päästä ja kokee että aiheutti tuon. Reagoi välillä todella oudosti joissain tilanteissa, ei vaan osaa ottaa ihmisiä sillä lailla rennosti huomioon. Eikä tee tätä pahalla, ihmettelee itsekin, miksi toimii niin kuin toimii ja mikä siinä meni pieleen.  Hitaasti mennään eteenpäin, opetetaan miehen kanssa vähä vähältä ymmärtämään ja lukemaan muita ihmisiä, opetetaan päästämään tilanteista irti, pyytämään anteeksi, vaikka toiminta ei ole ollut tahallista (voi pyytää anteeksi vaikka ei olisi tarkoittanutkaan pahaa, mutta jos toiselle tuli paha mieli). Pikkuhiljaa, hermo menee välillä kaikilla, mutta homma etenee. Nyt lapsi itse tajusi, että hänellä on huono itsetunto ja alkoi aktiivisesti itse parantamaan sitä: koulupäivän jälkeen: 3 onnistumista ja 3 epäonnistumista, miten toimin seuraavalla kerralla. Samoin harrastusten jälkeen. Hän käy nämä läpi ääneen jommalle kummalle vanhemmalle ja myös ne omat parannusehdotuksensa. Lapsi täyttää nyt 12v.  Tuskin tuosta "täydellistä" sosiaalista eläintä koskaan tulee, mutta kunhan on itse onnellinen ja tasa-painoinen.   

Mä olin aika pitkälti tuollainen lapsena. Tavallaan. Toisaalta olin avoin ja sosiaalinen, löysin esim. lomamatkoilla aina uusia kavereita ja olin koulussa suosittu muiden tyttöjen kesken, mutta toisaalta en olisi kotona halunnut millään mennä ulos tai harrastuksiin ja valitin ja kiukuttelin, kun ei ollut mitään hauskaa tekemistä. Kaikki vanhempien ehdotukset oli mun mielestä tylsiä ja harrastaminenkin harmitti, sillä kyllästyin aina kaikkeen muutaman kerran jälkeen ja olisin mieluummin ollut kotona.

Ainakaan yksikään täällä esitetty arvio mahdollisista syistä siihen osaan Ap:n lapsen käytöksestä, johon samaistun, ei selitä omaa käytöstäni. En ollut masentunut tai kärsinyt keskittymishäiriöstä, sillä esimerkiksi koulu mulla sujui erinomaisesti ja pystyin kyllä keskittymään, jos koin jonkin asian keskittymisen arvoiseksi, eivätkä vanhemmat olleet liian kiireisiä tai haluttomia kuuntelemaan minua. En oikein tiedä, mistä käytökseni johtui, mutta luultavasti temperamenttini oli vain sen verran mukavudenhaluinen ja helposti pitkästyvää sorttia, että olisin kaivannut suurinpiirtein sirkuksen meille kotiin viihtyäkseni paremmin.

Eipä tästä kommentista ole varmaankaan hyötyä Ap:lle, mutta halusin nyt tuoda esiin tällaisenkin näkökulman, että lapsen temperamentti tai luonne saattaa myös selittää käytöstä. Kaikkea ei aina tarvitse diagnosoida tai selittää vanhempien käytöksellä. Lapsi saattaa vain olla tuollainen.