Onko täällä ihmisiä, joilla on ollut lapsena huonot välit isään tai äitiin?

Haet varmaan jotain tulisia välejä, mutta vastaan silti. Isääni ei ollut välejä lainkaan aikavälillä taaperoikä-8v. Ei meistä tietenkään koskaan enää tullut niin läheisiä mitä normaali tytär ja isä voisivat toisille olla, mutta kyllä me sen jälkeen tavattiin säännöllisesti ja edelleen ollaan hyvissä väleissä. Tosi harmillista toi hylkääminen kun olen isän kanssa tosi samanlainen ja hän olisi mulle varmaan toisessa tilanteessa ollut todella läheinen, mutta liian monta liian tärkeää vuotta tuhosi osan siitä lopullisesti. En tunne kuuluvani hänen perheeseen ollenkaan ja siitä kyllä tasaisin väliajoin muistuttaa moni asia.

Minä otin silloin yhteyttä kahdeksanvuotiaana ja pyysin saada nähdä häntä.

Mitä tarkoitat huonoilla väleillä? Meillä oli olemattomat välit, vaikka samassa talossa asuttiin. Tuntui että mua ei ole olemassa ja että mun asiat ei kiinnosta yhtään.

Sen jälkeen kun muutin omilleen näin ehkä kerran vuodessa velvollisuudentunteesta. Sitten en enää jaksanut ja meni vuosia etten nähnyt yhtään. Ei tuntunut ketään haittaavan, ei mua eikä heitä.

Mut kun sain oman lapsen, olen yrittänyt kerran vuodessa että lapsi näkisi isovanhempia. Mutta ei meillä miten mitään välejä ole. Täysin tuntemattomia ihmisiä toisillemme. Miksi, en tiedä. Äitiä ja isää olisin lapsena kovasti kaivannut. Nyt ei enää kiinnosta.

Minulla on aina ollut etäiset välit isään. Siskoani hän nosti jalustalle ja minä jäin aina sivuun. Näin häntä 4vrk/kk. Kyllä hän rahallisesti huomioi, mutta ei muuten.

Parhaita hetkiä kun hän meni naimisiin ollessani 18-vuotias ja otettiin perhekuva. Kuvassa isä, äitipuoli lapsineen ja puolisoineen sekä siskoni miehensä kanssa. Minut pyydettiin siirtymään syrjään. Kuulin vasta hiljattain, että hän olisi halunnut vain yhden lapsen joten en sopinut enää kuvioon. Näen häntä vain merkkipäivinä, häät ja ristiäiset lähinnä.

Aina on ollut surkeat välit.

Vanhemmat olivat kyllä menestyviä yrittäjiä, mutta täysin surkeita ja välinpitämättömiä vanhempina. He eivät ole koskaan tunteneet minua, eivätkä ole edes sitä yrittäneet. Suhde heihin on aina ollut etäinen. Koko lapsuus ja nuoruus oli yhtä arvostelua, huutoa, henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä heidän puoleltaan. Jatkuvasti oli sellainen olo, että olen vain ja ainoastaan riesa heille. En muista että minua olisi halattu, puhuttu nätisti tai että minun kanssani olis kumpikaan viettänyt yhtään aikaa.  Joten lapsuuden ja nuoruuden koitin vältellä tielle joutumista. No, eivät he keskenäänkään tulleet toimeen vaan hässivät ympäri kyliä ämpäristä tikapuihin.  Muutin sitten 15 vuotiaana pois kotoa, ja siitä asti olen itsestäni huolta pitänyt, mitään apua en ole heiltä saanut. Saate sanoiksi oli vaan että "sä et tule siellä pärjäämään" kun muutin toiselle puolelle suomea opiskelemaan. Sinnekkin matkustin yksin junalla parin ison matkalaukun kanssa, ja sillä tiellä olen edelleen 41 vuotiaana.

Katkaisin välit heihin jo vuosia vuosia sitten, en enää vaan yksinkertaisesti jaksanut. Olin yksinkertaisesti jo niin henkisesti loppu siihen ainaiseen pahaan oloon jonka se saivat minussa aikaan. Sen jälkeen olen voinut huomattavasti paremmin. Ja se on ilmeisesti ollut heille aivan hirveä järkytys ja shokki, kun niin loppuen lopuksi tein. Luulivat ihan oikeasti että minulle voi kettuilla maailman tappiin asti. Mutta kun yksin maailmalle lähtee, ilman tukea ja turvaa, sitä siperia opettaa ja jossain vaiheessa kasvaa se selkäranka, eikä enää suostu kynnysmatoksi.

Nyt minulla on jo perhettä, ja he eivät ole lapsiani nähneet, eivätkä tule koskaan näkemäänkään. Minulla ei ole mitään tunnesidettä heihin. He ovat kyllä vanhemmiten pehmenneet (tai ainakin sisko niin väittää), mutta silti aika ajoin tulee kirjeitä, joka toinen on haukkumista ja joka toinen on anelua, että haluaisivat lapsenlapsiaan nähdä. Mutta kun edelleen meno on niin epävakaata, en moiseen suostu. En suostu antamaan lapsiani pelinappuloiksi, tai kokemaan yhtään sitä samaa mitä itse koin. En vihaa heitä, en rakasta heitä, en vain tunne heitä kohtaan yhtään mitään.

Nuorempi sisko jaksaa vielä tahkota heidän kanssaan. Mutta olen kyllä huomannut, että hänellä heittelee samalla tavalla kun vanhemmillakin.. Mutta joko siellä ollaan ylimpiä ystäviä, ja minä olen täysin paska. Ja seuraavalla viikolla taas on maailmansota käynnissä ja minä olen siskolle maailman ihanin ja kivoin ihminen.  En ymmärrä miten ne jaksavat?

Molempiin vanhempiin on ollut aika viileät välit aina. Äidillä oli paljon jaksamista kun olimme lapsia ja kun hän ei varmaan hirveän hyvää äidin mallia isoäidistämme ole saanut, niin voi sanoa, että ainakin saimme parempaa kuin hän. Isäni taas piti tyttöjä jonain liikalapsina poikiin verrattuja ja tämä paheni vain vanhempien avioeron myötä varsinkin kun hänestä tuli jehovan todistaja. Sen jälkeen lapset yrittivät pitää välejä vuosia, mutta itse turhauduin kun hän esimerkiksi arvosteli koulutustani, mutta pitkin kyliä kuitenkin kehui kuinka hänen tyttärensä on korkeakoulutettu. Voin sanoa ettei koulutukseni ole millään tavalla hänen ansiotaan, mitään apuja en opskeluaikoinani saanut.