Olen 35v ja vasta nyt alan uskaltaa olla omaitseni

Älä jää kiinni vatvomiseen. Joka päivä ilolla vastaan vaan.

Tavallaan joo, paitsi että mä en oikein ole vieläkään päässyt täysin irti heidän mielipiteistään ja ainaisista varoitteluistaan, vaikken nyt oikein olekaan tekemisissä ollut äitini kanssa viime aikoina. Olen silti oikeastaan aina tehnyt oman pääni mukaan kuten olen itse halunnut ja parhaaksi nähnyt, vaikka ovatkin yrittäneet estellä ja sanoa, että "onko siinä nyt järkeä" ym. Lähdin mm. lukion jälkeen ulkomaille töihin, vaikka siitäkin meinasivat, että eikö nyt pitäisi mennä suoraan opiskelemaan (myöhemmin myönsivät kyllä, että olivat ylpeitä, kun uskalsin lähteä). Se oli elämäni paras päätös ja silloin tuntui, että sain itsetuntoni ja rohkeuteni takaisin ja olin "vapaa" henkisesti. Kun he oli kaukana eikä tarvinnut olla tiheästi yhteydessä (se oli 2000-luvun alkua ja mulle vielä lankapuhelin ja kirjeaikaa), ja oli ns. hyväksyttävä syy olla olematta liian tiheään tekemisissä, se irtautuminen oli jotenkin tosi helppoa.

Nyt taas kun olen ollut jo vuosia Suomessa, tuntuu, että tukahdun ja vaivun suohon heidän mukanaan. Äiti ei ymmärrä mitään normaaleja rajojen asettamisia. Vanhempani jatkavat kaikesta varoittelua ja tenttaamista, onko nyt tehty sitä ja onko tehty näin ja eikö pitäisi, olettehan nyt sitä ja tätä. Tuntuu, että oma pää on alkanut pahasti kärsiä ja tajusin joku aika sitten, että voisiko mun yleisnyt ahdistuneisuushäiriö ja pakkoajatukset ainakin osaksi johtua vanhemmistasi. Päässäni jään nimittäin kuitenkin aina jälkikäteen miettimään ja märehtimään, että olisiko mun sittenkin pitänyt sitä ja tätä ym., vaikka tiedän, että ei, olen tehnyt ihan oikein ja riittävästi, kun olen tehnyt niinkuin olen.

Hirveän sekava sepustus ja vaikutan varmaan ihan keskenkasvuiselta myöskin näin 35-vuotiaana. Sitä varmaan olenkin.

Ehdit hyvin. Täällä toinen 35:nen joka elää kanssa nuoruuttaan uudellen.

Tsemppiä

Niin se piti kysyä, että miten sä lopullisesti pääsit irti? Entä millä tavoilla et ollut saanut elää omasi näköistä elämää?

Olen pahoillani, että olet menettänyt suurimman rakkautesi. :,-( Tuo on kyllä pahimpia asioita. Jotain kiltin tytön syndroomaa tämä varmasti osin on, mutta toisaalta varmaan myös sitä, että meillä ainakaan ei ollut minkäänlaisten negatiivisten tunteiden näyttäminen oikein ikinä sallittua. Tai oli, mutta käytännössä vain äiti sai esittää sellaisia... Jos muilla oli sellaisia, alkoi joko mykkäkoulu (etenkin isälleni ja nykyiselle miehellensä pitää usein), itsemurhalla uhkailu, "ota itseäsi niskasta kiinni", hän saa lyödä muille luurin korvaan, mutta auta armias jos joku lyö hänelle!! Jotain sairasta vallankäyttöä ja kontrolloinnintarvetta tuo on? Toisaalta äiti varmaan omalla tavallaan kovasti pelkää, että teen hänen virheensä (niitä kieltämättä on aika paljon...) ja haluaa hyvää ja yrittää tällä omalla tavallaan estää mua tekemistä niitä. Mut tääkin on tavallaan mun ongelma, kun taidan ehkä ymmärtää vähän liikaakin äitiä, omalla kustannuksellani. :-/

2

Vanhemmat on aikuisia, kyllä he kestävät rajojen asettelut, vaikka "kohtauksista" voisi muuta päätellä. Oppia ikä kaikki.

Surullista huomata, että niin kauan eli äidin jatkeena.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat on aikuisia, kyllä he kestävät rajojen asettelut, vaikka "kohtauksista" voisi muuta päätellä. Oppia ikä kaikki.

Niin normaalit vanhemmat kestää, ei kaikki. On myös olemassa vanhempia, joilla voi olla paljonkin mt-ongelmia ja heistä ei kaikki kestä rajojen asettamista, saati noudata niitä. Oppia ikä kaikki.

2

Nössö. Oletko autisti?

Minä olen 10 vuotta vanhempi ja vieläkin on vaikeuksia päästä irti. :-(

Vierailija kirjoitti:

Niin se piti kysyä, että miten sä lopullisesti pääsit irti? Entä millä tavoilla et ollut saanut elää omasi näköistä elämää?

Olen pahoillani, että olet menettänyt suurimman rakkautesi. :,-( Tuo on kyllä pahimpia asioita. Jotain kiltin tytön syndroomaa tämä varmasti osin on, mutta toisaalta varmaan myös sitä, että meillä ainakaan ei ollut minkäänlaisten negatiivisten tunteiden näyttäminen oikein ikinä sallittua. Tai oli, mutta käytännössä vain äiti sai esittää sellaisia... Jos muilla oli sellaisia, alkoi joko mykkäkoulu (etenkin isälleni ja nykyiselle miehellensä pitää usein), itsemurhalla uhkailu, "ota itseäsi niskasta kiinni", hän saa lyödä muille luurin korvaan, mutta auta armias jos joku lyö hänelle!! Jotain sairasta vallankäyttöä ja kontrolloinnintarvetta tuo on? Toisaalta äiti varmaan omalla tavallaan kovasti pelkää, että teen hänen virheensä (niitä kieltämättä on aika paljon...) ja haluaa hyvää ja yrittää tällä omalla tavallaan estää mua tekemistä niitä. Mut tääkin on tavallaan mun ongelma, kun taidan ehkä ymmärtää vähän liikaakin äitiä, omalla kustannuksellani. :-/

2

Tekstisi kuulostaa kyllä todella tutulta. Ei meilläkään koskaan näytetty negatiivisia tunteita. Ei kovinkaan edes niitä positiivisiakaan. Ei halailtu tai kehuttu eikä myöskään itketty ilosta eikä surusta. Elettiin vain tasaisesti.

Olen todella paljon miettinyt tuota rakkauteni menettämistä. Että mistä se johtui jne. Olen sitten paljon lukenut päiväkirjoja ja miettinyt ja miettinyt. Yhtäkkiä niitä tekstejä lukiessa tajusin mistä kaikki johtui ja tuli vihainen, mutta myös helpottunut olo. Vihainen olin perheelleni, mutta myös itselleni.

Jotenkin vain sillä hetkellä pääsin kuin kerrasta irti. Pakko myöntää, että toki välillä vieläkin tulee hiukan mietittyä heidän mielipiteitään, mutta paljon vähemmän ja nyt kun tiedostan sen, niin osaan toimia oikein. Parempaan suuntaan koko ajan menen.

On ihan sellainen olo kuin olisi päässyt häkistä ja koko maailma on edessäni auki! :) Niin kuin en olisi vielä tähän mennessä aikuinen ollutkaan, vaikka sitä on oikeasti ollut jo kohta 20v.

ap.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 10 vuotta vanhempi ja vieläkin on vaikeuksia päästä irti. :-(

Voi kun siihen olisikin joku selvä keino.

ap.