Lue keskustelun säännöt.
Tulee aina outo tunne, kun kuulen ihmisjoukkojen saavan apua kriisityöntekijöiltä.
19.02.2017 |
Luin juuri uutisen noista juopon tappamista mopoautonuorista, ja tästä uutisesta oli linkki toiseen uutiseen: Sastamalan nuoret saavat kriisiapua kuolinkolarin takia.
( http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000005094688.html )
Kiva, että saavat apua, jos sitä tarvitsevat, mutta minulle tulee vain aina todella outo olo, kun luen tällaista. Tässäkin uutisessa sanottiin, että keskustelumuotoista kriisiapua tarjotaan kaikille kuntalaisille, mutta pääasiassa nuorille. En millään haluaisi vähätellä toisten avuntarvetta, mutta en mahda mitään sille, että itselläni herää kysymys: tarvitsevatko he tuota ihan oikeasti?
Perheenjäsenet ja parhaat ystävät ehdottomasti tarvitsevat kriisiapua. Se on selvä, että kaikki menee sekaisin, kun läheinen menehtyy vieläpä noin inhottavalla tavalla. Mutta uutisesta saa sen käsityksen, että sitä kriisiapua mennään tuosta noin vain tarjoamaan kaikille, ketkä sattuvat asumaan samassa kunnassa.
Kun minä olin nuori 2000-luvulla, minä anelin apua. Anelin, että tehkää kiltit jotain minun sairaalle ja alkoholisoituneelle isälleni, olkaa kiltit ja estäkää äitiäni enää satuttamasta minua, olkaa kiltit ja lopettakaa minun kiusaamiseni koulussa, olkaa kiltit ja viekää minut ulos täältä, olkaa kiltit ja auttakaa minua. Joka kerta, kun pyysin aikaa psykologille, minulle sanottiin, että ei ole vapaita, mutta voimme pistää sinut jonoon. Ja joka kerta kun sinne soitettiin ja tiedusteltiin, että missä vaiheessa minä siellä jonossa nyt olen, niin kävi ilmi, ettei minua oltu edes pistetty koko jonoon. Isäni vain örähteli, kun yritin kertoa hänelle kouluoloista. Äitini huusi, kun yritin puhua hänelle isästäni. Opettajani pyörittelivät silmiään ja sanoivat, ettei kannattaisi olla niin herkkänahkainen, kun yritin kertoa heille kotioloistani.
Ja nyt saan aina silloin tällöin lukea uutisista, että jossain kylällä kuolee nuori ihminen, ja sen vuoksi tarjotaan kriisiapua kaikille niille, jotka ovat tunteneet hänet kasvoilta/nimeltä. En tajua tätä. Heillä on oikeus sanoa, että he tarvitsevat apua, koska heidän kanssaan samaa koulua käynyt ihminen on kuollut. Miksei minulla ole oikeutta sanoa, että tarvitsen apua, koska minun elämässäni ei ole ketään eikä mitään? Miksi he saavat olalletaputuksia ja minä saan naureskelua? Miksen minä ole yhtä arvokas?
Kommentit (3)
Mun mielestäni tuollainen isoille väkijoukoille tarjottava kriisiapu on aika turhaa jos osallinen ei ole joutunut itse esim. keskelle joukkoammuntatilannetta tai sitten nähnyt kolaria tai kolarin uhreja. Muistan kun eräs luokkakaverini kuoli äkillisesti (ei koulussa) ja asian vuoksi tarjottiin kaikille kriisiapua. Erittäin turhaa mielestäni vaikka tietenkin parhaalle kaverille, sukulaisille ja vanhemmille se voi olla varmasti tarpeellista.
Että varmasti noita resursseja voitaisiin suunnata paremminkin, mutta omassa tapauksessasi ehkä olisi ollut parempi osoite sosiaalipalvelut tai vastaavat. Kriisiapuahan annetaan yleensä vain äkillisten onnettomuus, kuolemantapaus ja rikostapausten yhteydessä. Ei siis sellaisissa tilanteissa jos perheessä tai koulussa on jo pidempään mennyt huonosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksessa. En tarkoittanutkaan, että minulle olisi pitänyt antaa kriisiapua, vaan apua ylipäätään. Äkillisissä katastrofeissa olleille tai sellaisessa läheisensä menettäneille kriisiapua, pitempiaikaisissa huonoissa tilanteissa eläville toisenlaista apua, kuten lastensuojelua ja psykoterapiaa. Minusta vain tuntuu niin turhalta, kun en itse saanut minkäänlaista apua, mutta uutisista saan sen kuvan että toisille avunsaamisen kynnykseksi riittää se, että ovat joskus nähneet jonkun, jolle on nyt tapahtunut pahasti.
Anteeksi, tiedän kyllä että tämä on minun osaltani vain huonoa onnea. Minulle sattui huonot vanhemmat ja huonot työntekijät, minun ongelmani sattuivat sijoittumaan auttavien tahojen kiireisimmille vuosille. Olen vain tosi kateellinen näille, jotka saavat apua tällaisissa tapauksissa. En sillä tavalla kateellinen, etten haluaisi heidän saavan apua, vaan sillä tavalla kateellinen, että toivoisin itse saaneeni samaa, kuin he saavat.