Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.
Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.
Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.
Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!
En mä ainakaan tunne iloa lapsen puolesta. En mä itsekään muista lapsena siitä iloinneeni, jos opin jotain uutta. Se oli ainoastaan odotusten mukaan suoriutumista. Jos en olisi oppinut, niin se olisi ollut vain pöljää. Pidän typeryksinä ihmisiä, joista on ihan ok olla tyhmiä. Onnistuminen en tajua mitä iloittavaa siinä on, se tapahtuu kun vain riittävän kauan yrittää. Mitä ihmeellistä sellainen on?
Toivon että olet elänyt sisarusten keskellä vailla huomiota, koska vanhemmat ei ole kerenneet/jaksaneet. Ja toivon, että saat joskus nauttia laajasta tunneskaalasta. Edellisestä viestistä tuli mieleen, että Tunne lukkosi - kirja voisi sopia sinulle. Ja se sopisi kenelle tahansa, koska monilta löytyy oikkuja tunne-elämässään. En usko että sinussa itsessäsi olisi jotain vikaa vaan ongelmat on saattanu lähteä jo monta sukupolvea aikaisemmin liikkeelle.
En ollut siis se, jolle aikaisemmassa vastasit, mutta minä olen ainoa lapsi. Meillä ei ajateltu, että asiat ovat omaa ansiota, vaan ne vain tapahtuvat fysiikan lakien mukaan, kun tekee hommat X. Jos ei tee, sitä ja sitä ei saa.
Toivottavasti toi ei pätenyt tunteisiin esim. "En rakasta sinua jos et siivoa huonettasi"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.
Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.
Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.
Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!
En mä ainakaan tunne iloa lapsen puolesta. En mä itsekään muista lapsena siitä iloinneeni, jos opin jotain uutta. Se oli ainoastaan odotusten mukaan suoriutumista. Jos en olisi oppinut, niin se olisi ollut vain pöljää. Pidän typeryksinä ihmisiä, joista on ihan ok olla tyhmiä. Onnistuminen en tajua mitä iloittavaa siinä on, se tapahtuu kun vain riittävän kauan yrittää. Mitä ihmeellistä sellainen on?
Toivon että olet elänyt sisarusten keskellä vailla huomiota, koska vanhemmat ei ole kerenneet/jaksaneet. Ja toivon, että saat joskus nauttia laajasta tunneskaalasta. Edellisestä viestistä tuli mieleen, että Tunne lukkosi - kirja voisi sopia sinulle. Ja se sopisi kenelle tahansa, koska monilta löytyy oikkuja tunne-elämässään. En usko että sinussa itsessäsi olisi jotain vikaa vaan ongelmat on saattanu lähteä jo monta sukupolvea aikaisemmin liikkeelle.
En ollut siis se, jolle aikaisemmassa vastasit, mutta minä olen ainoa lapsi. Meillä ei ajateltu, että asiat ovat omaa ansiota, vaan ne vain tapahtuvat fysiikan lakien mukaan, kun tekee hommat X. Jos ei tee, sitä ja sitä ei saa.
Mutta samoin tämä ajattelu jätti kaikki onnenkantamoiset ym. arvottomuuteen, koska ainoa oikea tapa saada jotain oli tehdä se itse. Tavallaan ansaita. Mutta itse tekemällä ansaituista asioista ei kuulunut olla mitenkään onnellinen, koska se, ettet olisi tehnyt olisi tarkoittanut vain, että et ansaitse sitä asiaa. Ansaitsit sen vain, koska teit sen.
Onnella saatu oli melkein vaarallista, se tuudittaa saajaa siihen luuloon, ettei itse tarvitse tehdä mitään asioiden eteen.
Siis ihan sairasta, kun miettii, että äiti löysi varakkaan miehen, jonka ei ollut tarvinnut tehdä mitään saamiensa asioiden eteen. Sama olisi koskenut siis äitiäkin sen jälkeen, ei ois ruoka loppunut, eikä ystävät, eikä sähkö tai katto hävinnyt pään päältä. Ei se silti isällekään onnenkantamoinen ollut, vaan täysin luonnollinen olotila. Äitini ei ikinä käsittänyt sitä, että miten eletään vaikkei nyt olla ansaittukaan jotain niin erikseen. Ei tajunnut onnea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Taidat olla kivikissaäiti?
Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?
Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..
Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.
Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?
Ei, vaan se on sinun vikasi että jatkat sitä eteenpäin omille lapsillesi. Ja joojoo tiedän "miten voin toimia mitenkään muuten kun miten minun äitini on toiminut!!" jatka sitä terapiaa..
Miten niin minun vikani? Oletko vähän vajaa, vai vain muuten hitaalla käyvä? Kun koko tunnekokemus tuollaisesta puuttuu, niin en minä mitenkään kieltäydy sitä jakamasta kellekään. Se on mulle vain yhtä tuntematon asia kuin sinulle Swahilin kieli. Eikä minun tasapainoinen miehenikään kyllä tuollalailla toimi lasten kanssa. Varmaan täysin vajaa hänkin. En ymmärrä, että jostain yhdestä hyvästä ominaisuudesta vanhemmassa tehdään joku jeesus, jota ilman et voi onnistua.... Siis kyllä mä ymmärrän, millainen lahja tuo tunne varmasti on, mutta aika kylmää arvostella sitä vaille jääneitä... Hyi sinua.
Jos myötäelämisen kyky puuttuu, paljon muutakin puuttuu. Ilo, läsnäolo, rakkauskin. Ihminen on dystyyminen. Pahimmillaan mikään ei riitä eikä kelpaa. Vähiten kelpaa itselleen, ikävä kyllä se silloin heijastuu muihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein.
Mä voin kyllä ihan rehellisesti tunnustaa, etten tee lasten kanssa juuri mitään. Suostun juttelemaan. 7- ja 9-vuotiaat. Mies, harrastukset ja koulu saavat riittää. Mies kyllä välittää lapsista, mutta harmillisen vähän tekee heidän kanssaan mitään. Me ei myöskään melkein koskaan tehdä mitään yhdessä. Se että lapset tulee mukaan n pilaa minusta sen kuitenkin. Olen kamala, mutta siksi vältänkin sitten niitäkin tilanteita :(
Miten niin pilaa? Etkö hyväksy lasten keskeneräisyyttä?
Sitäkö se onkin? En sitten vissiin. Ei minunkaan keskeneräisyyttäni ole ikinä tuettu tai mitään. En mä tuollaisia juttuja edes tunnista toisissa.
Siis tuo on ollut ihan yleistä, että lapsilta vaaditaan ainakin yhtä hyvää - ellei parempaa- kuin vanhemmilta,eikä ne silti kelpaa. Ikävä kyllä. Ihan ymmärrettävää jossain nälkäkuoleman uhkaamassa agraarimaassa, mutta saisi jo hävitä nykyaikaisesta elämästä. Ei tässä niin kiikun kaakun olla. Kai sun lapsilla on mahdollisuus opetella asioita jonkun muun kanssa?
Joo, en ole yh. Mun äidin puheista tuli usein sellainen olotila, että kyllä, kyllä me eletään just noin :( En kyllä ymmärrä miksi se saa vaatimaan, sinänsä?
Koska vintagepaska istuu sitkeässä. Luulen, että tuolla on jokin yhteisön selviytymistä tukeva funktio, sama juttuhan jatkuu luonnostaan köyhissä maissa. Jos ei jokainen tee heti oikein, kaikki kuolee kohta nälkään. Jäykkä ja hierarkkinen yhteisö myös koettelee jatkuvasti heikointa lenkkiään.
Pohjalla voi olla ihan aitoa välittämistä ja järjestyksen ylläpitoa, mutta nyky-yhteiskunta muuttuu nopeasti niin että menneen maailman tavat jää turhiksi. Toista se oli silloin, kun aatteet ja vaatteetkin perittiin eikä vuotta erottanut toisesta kuin sadon ja kadon perusteella.Hyvin analysoitu! Mun äiti on suhtautumistavoiltaan just tuollainen!
Mä en ole ihan itse keksinyt tuota määritelmää, mutta hihkuin itse tykönäni sen kuultuani. Tuon sanoi yli 10 v sitten joku hyväuskoinen, joka määritteli Suomen päässeen yleisellä tasolla irti moisesta. Nythän tuo sanaton malli ontehnyt comebackin, minusta ainakin. Taistelen tuollaista vastaan, se on taantumista. Ennen vanhaan tiukkuuksia vastaan oli myös vasta-argumentteja, korvaavia ajattelumalleja, humoristisia sutkautuksia jne, mutta sehän ensimmäisenä unohtuu kun henkinen ilmasto muuttuu. Negatiivisesti varutunut selviää ankarissa oloissa joskus paremmin,ikävä kyllä.
Joo, tää on ihan loistava oivallus, kiitos sinulle sen jakamisesta! Vähänkö tuolla on helppo syyllistää, erityisesti lasta. Sitähän se just on "äiti kuolee nyt (=vajoaa maan alle, häpeää, ei kestä) koska sinä et niiannut/ollut mankumatta/keksi joku normaali lapsen käytös kun tapasimme naapurin." Että sinun vikasi, koska kuolemme nyt.
Vaikea ollut sanoa lapsena vastaan. Varmaan siis aiheutin äidilleni hirveää tuskaa siis. Ainoa vain, että ei hänkään jättänyt asiaa siihen, vaan tuo oikeutti häntä aiheuttamaan minulle tuskaa myös (huutamalla lähinnä), varmaan, jotta tietäisin mille hänestä tuntui. Selkeästi aivan hirveälle.
Luulin jaksavani lapset mutta oikeastaan en jaksa. En jaksa jatkuvaa viestitulvaa koulusta, en jaksa läksyjen valvontaa, en jaksa harrastuksiin viemistä, en jaksa arkea, en jaksa. Teen sen silti, kätken tunteeni. Helpottaa kunhan muuttavat kotoa, kaksi on jo muuttanut, viimeinen jäljellä kotona.
Silloin kun sain lapseni ei vanhemmuuden raskaudesta puhuttu. Maailma vaatimuksineen (koulu, työelämä) on muuttunut siitä paljon. Nyt olisin kauhuissani jos pitäisi vielä saada yksi lapsi, jo vauva-aika on niin vaativaa etten selviytyisi.
Olen jälkikäteen ymmärtänyt että olen henkilö joka tarvitsee ison oman reviirin, paljon omaa aikaa, hiljaisuutta, omia ajatuksia ja lepoa. Lapsiperheessä ei ole mitään noista koskaan riittävästi, ei ainakaan pienten lasten kanssa.
Tiedän senkin etten ole sen takia huono äiti, lapseni ovat saaneet paljon vaikka en ole heidät hengiltä rakastava ja uhrautuva ällöpussausäiti. Mun äitiyden vahvuudet tulee esiin kun lapset ovat +15-vuotiaita. Toiset loistaa pienten kanssa, minä en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Taidat olla kivikissaäiti?
Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?
Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..
Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.
Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?
Ei, vaan se on sinun vikasi että jatkat sitä eteenpäin omille lapsillesi. Ja joojoo tiedän "miten voin toimia mitenkään muuten kun miten minun äitini on toiminut!!" jatka sitä terapiaa..
Miten niin minun vikani? Oletko vähän vajaa, vai vain muuten hitaalla käyvä? Kun koko tunnekokemus tuollaisesta puuttuu, niin en minä mitenkään kieltäydy sitä jakamasta kellekään. Se on mulle vain yhtä tuntematon asia kuin sinulle Swahilin kieli. Eikä minun tasapainoinen miehenikään kyllä tuollalailla toimi lasten kanssa. Varmaan täysin vajaa hänkin. En ymmärrä, että jostain yhdestä hyvästä ominaisuudesta vanhemmassa tehdään joku jeesus, jota ilman et voi onnistua.... Siis kyllä mä ymmärrän, millainen lahja tuo tunne varmasti on, mutta aika kylmää arvostella sitä vaille jääneitä... Hyi sinua.
Jos myötäelämisen kyky puuttuu, paljon muutakin puuttuu. Ilo, läsnäolo, rakkauskin. Ihminen on dystyyminen. Pahimmillaan mikään ei riitä eikä kelpaa. Vähiten kelpaa itselleen, ikävä kyllä se silloin heijastuu muihin.
No turhaan sä siitä minua syytät. Ala itse myötäelää nyt hiukan enemmän sitäpaitti. Älä hauku sellaisia, joilla on ollut sinua vaikeampaa alkajaisiksi vaikkapa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.
Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.
Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.
Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!
En mä ainakaan tunne iloa lapsen puolesta. En mä itsekään muista lapsena siitä iloinneeni, jos opin jotain uutta. Se oli ainoastaan odotusten mukaan suoriutumista. Jos en olisi oppinut, niin se olisi ollut vain pöljää. Pidän typeryksinä ihmisiä, joista on ihan ok olla tyhmiä. Onnistuminen en tajua mitä iloittavaa siinä on, se tapahtuu kun vain riittävän kauan yrittää. Mitä ihmeellistä sellainen on?
Toivon että olet elänyt sisarusten keskellä vailla huomiota, koska vanhemmat ei ole kerenneet/jaksaneet. Ja toivon, että saat joskus nauttia laajasta tunneskaalasta. Edellisestä viestistä tuli mieleen, että Tunne lukkosi - kirja voisi sopia sinulle. Ja se sopisi kenelle tahansa, koska monilta löytyy oikkuja tunne-elämässään. En usko että sinussa itsessäsi olisi jotain vikaa vaan ongelmat on saattanu lähteä jo monta sukupolvea aikaisemmin liikkeelle.
En ollut siis se, jolle aikaisemmassa vastasit, mutta minä olen ainoa lapsi. Meillä ei ajateltu, että asiat ovat omaa ansiota, vaan ne vain tapahtuvat fysiikan lakien mukaan, kun tekee hommat X. Jos ei tee, sitä ja sitä ei saa.
Mutta samoin tämä ajattelu jätti kaikki onnenkantamoiset ym. arvottomuuteen, koska ainoa oikea tapa saada jotain oli tehdä se itse. Tavallaan ansaita. Mutta itse tekemällä ansaituista asioista ei kuulunut olla mitenkään onnellinen, koska se, ettet olisi tehnyt olisi tarkoittanut vain, että et ansaitse sitä asiaa. Ansaitsit sen vain, koska teit sen.
Onnella saatu oli melkein vaarallista, se tuudittaa saajaa siihen luuloon, ettei itse tarvitse tehdä mitään asioiden eteen.
Siis ihan sairasta, kun miettii, että äiti löysi varakkaan miehen, jonka ei ollut tarvinnut tehdä mitään saamiensa asioiden eteen. Sama olisi koskenut siis äitiäkin sen jälkeen, ei ois ruoka loppunut, eikä ystävät, eikä sähkö tai katto hävinnyt pään päältä. Ei se silti isällekään onnenkantamoinen ollut, vaan täysin luonnollinen olotila. Äitini ei ikinä käsittänyt sitä, että miten eletään vaikkei nyt olla ansaittukaan jotain niin erikseen. Ei tajunnut onnea.
Mun elämänmurjoma isoäitini oli pitkälti tuollainen, hän oli mm. puoliorpo- oma äiti ihana, äitipuoli friikihkö, syönyt lapsena pettua ja joutunut raskaana hylätyksi.Ekat 35 v jatkuvaa nälän ja sodan uhkaa.Ankara isä ja Jumala. Sotajuoppo mies, erityislapsia, yhden kuolema. Vaikka yrittikin nauttia elämästään ja joissakin asioissa onnistui siinä, ei aina kyennyt. Nämä on ylisukupolvisia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.
Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.
Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.
Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!
En mä ainakaan tunne iloa lapsen puolesta. En mä itsekään muista lapsena siitä iloinneeni, jos opin jotain uutta. Se oli ainoastaan odotusten mukaan suoriutumista. Jos en olisi oppinut, niin se olisi ollut vain pöljää. Pidän typeryksinä ihmisiä, joista on ihan ok olla tyhmiä. Onnistuminen en tajua mitä iloittavaa siinä on, se tapahtuu kun vain riittävän kauan yrittää. Mitä ihmeellistä sellainen on?
Toivon että olet elänyt sisarusten keskellä vailla huomiota, koska vanhemmat ei ole kerenneet/jaksaneet. Ja toivon, että saat joskus nauttia laajasta tunneskaalasta. Edellisestä viestistä tuli mieleen, että Tunne lukkosi - kirja voisi sopia sinulle. Ja se sopisi kenelle tahansa, koska monilta löytyy oikkuja tunne-elämässään. En usko että sinussa itsessäsi olisi jotain vikaa vaan ongelmat on saattanu lähteä jo monta sukupolvea aikaisemmin liikkeelle.
En ollut siis se, jolle aikaisemmassa vastasit, mutta minä olen ainoa lapsi. Meillä ei ajateltu, että asiat ovat omaa ansiota, vaan ne vain tapahtuvat fysiikan lakien mukaan, kun tekee hommat X. Jos ei tee, sitä ja sitä ei saa.
Mutta samoin tämä ajattelu jätti kaikki onnenkantamoiset ym. arvottomuuteen, koska ainoa oikea tapa saada jotain oli tehdä se itse. Tavallaan ansaita. Mutta itse tekemällä ansaituista asioista ei kuulunut olla mitenkään onnellinen, koska se, ettet olisi tehnyt olisi tarkoittanut vain, että et ansaitse sitä asiaa. Ansaitsit sen vain, koska teit sen.
Onnella saatu oli melkein vaarallista, se tuudittaa saajaa siihen luuloon, ettei itse tarvitse tehdä mitään asioiden eteen.
Siis ihan sairasta, kun miettii, että äiti löysi varakkaan miehen, jonka ei ollut tarvinnut tehdä mitään saamiensa asioiden eteen. Sama olisi koskenut siis äitiäkin sen jälkeen, ei ois ruoka loppunut, eikä ystävät, eikä sähkö tai katto hävinnyt pään päältä. Ei se silti isällekään onnenkantamoinen ollut, vaan täysin luonnollinen olotila. Äitini ei ikinä käsittänyt sitä, että miten eletään vaikkei nyt olla ansaittukaan jotain niin erikseen. Ei tajunnut onnea.
Harmi kuulla, ainakin positiivista, että tiedostat asiat perin pohjin ja ajattelutavan olevan "vääränlainen", suunta siis oikea!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Taidat olla kivikissaäiti?
Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?
Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..
Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.
Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?
Ei, vaan se on sinun vikasi että jatkat sitä eteenpäin omille lapsillesi. Ja joojoo tiedän "miten voin toimia mitenkään muuten kun miten minun äitini on toiminut!!" jatka sitä terapiaa..
Miten niin minun vikani? Oletko vähän vajaa, vai vain muuten hitaalla käyvä? Kun koko tunnekokemus tuollaisesta puuttuu, niin en minä mitenkään kieltäydy sitä jakamasta kellekään. Se on mulle vain yhtä tuntematon asia kuin sinulle Swahilin kieli. Eikä minun tasapainoinen miehenikään kyllä tuollalailla toimi lasten kanssa. Varmaan täysin vajaa hänkin. En ymmärrä, että jostain yhdestä hyvästä ominaisuudesta vanhemmassa tehdään joku jeesus, jota ilman et voi onnistua.... Siis kyllä mä ymmärrän, millainen lahja tuo tunne varmasti on, mutta aika kylmää arvostella sitä vaille jääneitä... Hyi sinua.
Jos myötäelämisen kyky puuttuu, paljon muutakin puuttuu. Ilo, läsnäolo, rakkauskin. Ihminen on dystyyminen. Pahimmillaan mikään ei riitä eikä kelpaa. Vähiten kelpaa itselleen, ikävä kyllä se silloin heijastuu muihin.
No turhaan sä siitä minua syytät. Ala itse myötäelää nyt hiukan enemmän sitäpaitti. Älä hauku sellaisia, joilla on ollut sinua vaikeampaa alkajaisiksi vaikkapa.
Jos tietäisit mitään minusta, et kirjoittelisi tuollaista. En syyttele ketään. Luettelin vain yleisiä lainalaisuuksia, mutta ilmeisesti se koira älähtää jne. Mitä osaat kertoa elämästäni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan. Mut sitten kun saa köllötellä vaikka lapsen kanssa vierekkäin ja toinen tutkii kasvojasi ja nauraa hekottaa kun saa painaa nenää, niin ne ajatukset on ollutta ja mennyttä ja on taas onnensa kukkuloilla.
Mä en oo ikinä kokenut tuollaisia hetkiä mitenkään onnellisina. Ehkä mussa on joku vika. En tykkää, mua suorastaan ällöttää, jos lapsi tutkii kasvojani tai painaisi nenää. En tykkää köllötellä lapsen kanssa, en tykkää sellaisesta läheisyydestä. Mulla 2 lasta itselläni, 5- ja 9-vuotiaat. En kaipaa pikkulapsiajasta mitään, minusta se oli ikävää aikaa. Vihasin pottaharjoituksia ja kaikkea muutakin. Elämä on nyt paljon mukavampaa, kun lapset vähän isompia. Ei helppoa vieläkään, mutta silti mukavempaa.
Kai sä nyt jotain iloa tunnet edes lapsen puolesta jos hän oppii jotain uutta tai tuo vaikka tekemänsä taideteoksen kotiin? Ymmärrän ehkä jotenkin jos oma lapsuutesi on ollut kylmä ja/tai turvaton.
Muuten jos mikään ei tuo lapsessa iloa kuulostaa vähän huolestuttavalta. Jos itse en pystyisi kun pakosta halaamaan lastani monta vuotta niin pakosta käy mielessä, miksei anneta parempaan kotiin. Tarvitset mielestäni ammattiapua tuohon, koska kai koet edes jonkinmoista syyllisyyttä tunteistasi? Se olisi hyvä purkaa pois ja käydä läpi hänen kanssaan ongelman ydintä. Jos haet apua vasta vuosien päästä ja saat vasta sitten avattua jotakin lukkoja sisältäsi, huomaatkin jonain päivänä rakastavasi lapsia enemmän kuin mitään, saatat katua myöhäistä avunhankintaa. Tsemppiä kuitenkin!
En mä ainakaan tunne iloa lapsen puolesta. En mä itsekään muista lapsena siitä iloinneeni, jos opin jotain uutta. Se oli ainoastaan odotusten mukaan suoriutumista. Jos en olisi oppinut, niin se olisi ollut vain pöljää. Pidän typeryksinä ihmisiä, joista on ihan ok olla tyhmiä. Onnistuminen en tajua mitä iloittavaa siinä on, se tapahtuu kun vain riittävän kauan yrittää. Mitä ihmeellistä sellainen on?
Toivon että olet elänyt sisarusten keskellä vailla huomiota, koska vanhemmat ei ole kerenneet/jaksaneet. Ja toivon, että saat joskus nauttia laajasta tunneskaalasta. Edellisestä viestistä tuli mieleen, että Tunne lukkosi - kirja voisi sopia sinulle. Ja se sopisi kenelle tahansa, koska monilta löytyy oikkuja tunne-elämässään. En usko että sinussa itsessäsi olisi jotain vikaa vaan ongelmat on saattanu lähteä jo monta sukupolvea aikaisemmin liikkeelle.
En ollut siis se, jolle aikaisemmassa vastasit, mutta minä olen ainoa lapsi. Meillä ei ajateltu, että asiat ovat omaa ansiota, vaan ne vain tapahtuvat fysiikan lakien mukaan, kun tekee hommat X. Jos ei tee, sitä ja sitä ei saa.
Mutta samoin tämä ajattelu jätti kaikki onnenkantamoiset ym. arvottomuuteen, koska ainoa oikea tapa saada jotain oli tehdä se itse. Tavallaan ansaita. Mutta itse tekemällä ansaituista asioista ei kuulunut olla mitenkään onnellinen, koska se, ettet olisi tehnyt olisi tarkoittanut vain, että et ansaitse sitä asiaa. Ansaitsit sen vain, koska teit sen.
Onnella saatu oli melkein vaarallista, se tuudittaa saajaa siihen luuloon, ettei itse tarvitse tehdä mitään asioiden eteen.
Siis ihan sairasta, kun miettii, että äiti löysi varakkaan miehen, jonka ei ollut tarvinnut tehdä mitään saamiensa asioiden eteen. Sama olisi koskenut siis äitiäkin sen jälkeen, ei ois ruoka loppunut, eikä ystävät, eikä sähkö tai katto hävinnyt pään päältä. Ei se silti isällekään onnenkantamoinen ollut, vaan täysin luonnollinen olotila. Äitini ei ikinä käsittänyt sitä, että miten eletään vaikkei nyt olla ansaittukaan jotain niin erikseen. Ei tajunnut onnea.Harmi kuulla, ainakin positiivista, että tiedostat asiat perin pohjin ja ajattelutavan olevan "vääränlainen", suunta siis oikea!
Kiitos, juu, eniten (tai ainakin paljon) mä tarvitsen argumentteja sitä vastaan, että miten tuollainen ajattelutapa on väärä, koska mulle on opetettu, että se on oikea :( Pätee tosiaan varmaan jos Venäjä ois hyökännyt taas Suomeen ja pitäisi elää kuin petoeläin oikeastaan ajatellen vain itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
No tuo selittääkin paljon...
Mitä se selittää?
Toiseen heijastetun riittämättömyden ja kylmyyden, huomionhalun ja aggression. Narsistisen vaikutelman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Taidat olla kivikissaäiti?
Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?
Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..
Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.
Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?
Ei, vaan se on sinun vikasi että jatkat sitä eteenpäin omille lapsillesi. Ja joojoo tiedän "miten voin toimia mitenkään muuten kun miten minun äitini on toiminut!!" jatka sitä terapiaa..
Miten niin minun vikani? Oletko vähän vajaa, vai vain muuten hitaalla käyvä? Kun koko tunnekokemus tuollaisesta puuttuu, niin en minä mitenkään kieltäydy sitä jakamasta kellekään. Se on mulle vain yhtä tuntematon asia kuin sinulle Swahilin kieli. Eikä minun tasapainoinen miehenikään kyllä tuollalailla toimi lasten kanssa. Varmaan täysin vajaa hänkin. En ymmärrä, että jostain yhdestä hyvästä ominaisuudesta vanhemmassa tehdään joku jeesus, jota ilman et voi onnistua.... Siis kyllä mä ymmärrän, millainen lahja tuo tunne varmasti on, mutta aika kylmää arvostella sitä vaille jääneitä... Hyi sinua.
Jos myötäelämisen kyky puuttuu, paljon muutakin puuttuu. Ilo, läsnäolo, rakkauskin. Ihminen on dystyyminen. Pahimmillaan mikään ei riitä eikä kelpaa. Vähiten kelpaa itselleen, ikävä kyllä se silloin heijastuu muihin.
No turhaan sä siitä minua syytät. Ala itse myötäelää nyt hiukan enemmän sitäpaitti. Älä hauku sellaisia, joilla on ollut sinua vaikeampaa alkajaisiksi vaikkapa.
Jos tietäisit mitään minusta, et kirjoittelisi tuollaista. En syyttele ketään. Luettelin vain yleisiä lainalaisuuksia, mutta ilmeisesti se koira älähtää jne. Mitä osaat kertoa elämästäni?
Tiedän vain sen, miten suhtaudut minuun. Ja äitiyteni vaikeuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
No tuo selittääkin paljon...
Mitä se selittää?
Toiseen heijastetun riittämättömyden ja kylmyyden, huomionhalun ja aggression. Narsistisen vaikutelman.
Perustelut olivat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Taidat olla kivikissaäiti?
Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?
Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..
Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.
Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?
Ei, vaan se on sinun vikasi että jatkat sitä eteenpäin omille lapsillesi. Ja joojoo tiedän "miten voin toimia mitenkään muuten kun miten minun äitini on toiminut!!" jatka sitä terapiaa..
Miten niin minun vikani? Oletko vähän vajaa, vai vain muuten hitaalla käyvä? Kun koko tunnekokemus tuollaisesta puuttuu, niin en minä mitenkään kieltäydy sitä jakamasta kellekään. Se on mulle vain yhtä tuntematon asia kuin sinulle Swahilin kieli. Eikä minun tasapainoinen miehenikään kyllä tuollalailla toimi lasten kanssa. Varmaan täysin vajaa hänkin. En ymmärrä, että jostain yhdestä hyvästä ominaisuudesta vanhemmassa tehdään joku jeesus, jota ilman et voi onnistua.... Siis kyllä mä ymmärrän, millainen lahja tuo tunne varmasti on, mutta aika kylmää arvostella sitä vaille jääneitä... Hyi sinua.
Jos myötäelämisen kyky puuttuu, paljon muutakin puuttuu. Ilo, läsnäolo, rakkauskin. Ihminen on dystyyminen. Pahimmillaan mikään ei riitä eikä kelpaa. Vähiten kelpaa itselleen, ikävä kyllä se silloin heijastuu muihin.
No turhaan sä siitä minua syytät. Ala itse myötäelää nyt hiukan enemmän sitäpaitti. Älä hauku sellaisia, joilla on ollut sinua vaikeampaa alkajaisiksi vaikkapa.
Jos tietäisit mitään minusta, et kirjoittelisi tuollaista. En syyttele ketään. Luettelin vain yleisiä lainalaisuuksia, mutta ilmeisesti se koira älähtää jne. Mitä osaat kertoa elämästäni?
Tiedän vain sen, miten suhtaudut minuun. Ja äitiyteni vaikeuksiin.
Meinaan siinä on myötäeläminen helvetin kaukana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Mietin ihan samaa. Niin surullista, kun edellisessä kommentissakin joku kertoi että häntä suorastaan ällöttää kun lapsi tutkii naamaa ja painaa nenää jne pelleilee. Ja lapset vilpittömästi rakastavat vanhempiaan ja luulevat että heitäkin rakastetaan ja heistä on iloa :(
No, kuule, en ole tuntenut tätä koskaan omilta vanhemmiltani. Paljon hyvää kyllä, mutta en tuota. Niin että älä lässytä. Tuo on pelkkää lässytystä jopa minunkin lapsuuteeni. Ei ollut koskaan noin se homma. Mitä sä oikein luulit?
Taidat olla kivikissaäiti?
Kuin niin? Kyllä, mutta mitä sitten?
Kunhan ajattelin ettei kukaan muu vaan voi olla noin fucked up omia lapsiaan kohtaan..
Ai kuin mun vanhemmat, vai? Vähänpä sä tiedät.
Miksi tähän alapeukkuja? Minunko vikani se onkin, etteivät vanhempani ole välittäneet mulle tuollaista kokemusta?
Ei, vaan se on sinun vikasi että jatkat sitä eteenpäin omille lapsillesi. Ja joojoo tiedän "miten voin toimia mitenkään muuten kun miten minun äitini on toiminut!!" jatka sitä terapiaa..
Miten niin minun vikani? Oletko vähän vajaa, vai vain muuten hitaalla käyvä? Kun koko tunnekokemus tuollaisesta puuttuu, niin en minä mitenkään kieltäydy sitä jakamasta kellekään. Se on mulle vain yhtä tuntematon asia kuin sinulle Swahilin kieli. Eikä minun tasapainoinen miehenikään kyllä tuollalailla toimi lasten kanssa. Varmaan täysin vajaa hänkin. En ymmärrä, että jostain yhdestä hyvästä ominaisuudesta vanhemmassa tehdään joku jeesus, jota ilman et voi onnistua.... Siis kyllä mä ymmärrän, millainen lahja tuo tunne varmasti on, mutta aika kylmää arvostella sitä vaille jääneitä... Hyi sinua.
Jos myötäelämisen kyky puuttuu, paljon muutakin puuttuu. Ilo, läsnäolo, rakkauskin. Ihminen on dystyyminen. Pahimmillaan mikään ei riitä eikä kelpaa. Vähiten kelpaa itselleen, ikävä kyllä se silloin heijastuu muihin.
No turhaan sä siitä minua syytät. Ala itse myötäelää nyt hiukan enemmän sitäpaitti. Älä hauku sellaisia, joilla on ollut sinua vaikeampaa alkajaisiksi vaikkapa.
Jos tietäisit mitään minusta, et kirjoittelisi tuollaista. En syyttele ketään. Luettelin vain yleisiä lainalaisuuksia, mutta ilmeisesti se koira älähtää jne. Mitä osaat kertoa elämästäni?
Ja voit vapaasti toki kertoa meille itsestäsi jotain, vaikka pyllypaljaana ympäri talon juoksemisviuhahduksiasi. Ei me kerrota kellekään.
Mullakin on lapsi ja en ole hirveän vanha 26v nuori isä. Mä rakastan mun tytärtä tiedän, että hänestä tulee maailman kaunein tyttö isona. Mutta kyllä mä sen myönnän, että kaduttaa. Ihan vaan just sen takia lapsi vie hirveesti omaa aikaa. Enkä nyt meinaa et haluisin joka vkl mennä bilettää. Mutta onhan se ulos lähteminen aina sellasta suunnittelua, aikojen sovittelua. Ja sitten moni nainen ketä deittailee hyvin moni pitää tätä asiaa jotenkin heidän taakkanaan vaikka en ikinä ole sanonut mitään sinne päinkään, että teen susta äitipuolen tai vastaavaa. Seksiä kyllä saa muttei mitään pysyvää.
Ja pakko kyllä vielä sanoa kun näitä kommentteja lukee. Niin enpä olisi ikinä naisia näin hulluksi tajunnut! Oon kyllä aina tienny et naiset on hulluja, mut tää on jotain niin next levelii et huh huh. Ja voitte tulla painaa peukkuu alas päin. Ei kiinnosta. Ja enkä vastaile takas. Mutta noi kaikki lauseet/sanat teidän lapsia kohtaan on sairasta. Kuulostaa jo niin vakavalta, että pelkään joku teistä vielä murhaa oman lapsensa! Mä tiedän se on rankkaa hommaa varsinki kun on nuori ja haluis vaan elää. Muistakaa aina lapsi on viaton! Ne ketkä on pahoja ovat kyllä aikuiset ihmiset ketkä luulee olevansa jotain. Kai tajuutte lapsen aivot ei ole niin kehittyneet kuin teillä, että osaisivat kontrolloida esim itkua. Heidän motoriikka on vielä kehitys vaiheessa siksi ruokaa on jokapaikassa. Ja tuo uhma ikä kuuluu vaan kehitys vaiheeseen sen takia jotta aivoistamme tulisi se mitä ne ovat. Ihminen on viisain eläin maapallolla vain sen takia että meillä on nuo vaiheet. Ja ne vaiheet kestää lähes ihan koko loppu elämän koska ihminen kehittyy jopa 25v asti.
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän surullista ja pelottavaa lasten kannalta, että elävät ainutta lapsuuttaan ilmapiirissä jossa heistä on vain haittaa. Järkyttävää.
Vaikka lapsella on uhma, niin jos kaikki on todella vaikeaa koko ajan, oireilee lapsi ihan satavarmana sitä pahaa oloaan.
Kyllä ei todellakaan kaikkien pitäisi lisääntyä.
Suosittelen ihan lastenne takia kertomaan tilanteesta neuvolassa. Saisitte ohjausta ja apua, ennen kuin uusia mielenterveyspotilaita kasvaa paheneviin ongelmiin.
Ps. Sinun arkesi on lapsesi lapsuus.
Ja juuri tällaisten jeesusteluiden takia näistä asioista ei uskalleta puhua.
Hep, minä! Kadun ja kovasti. Luulin lasten vauva- ja taaperoaikana että se pohjaton väsymys menee ohi ja loppuu, kun lapset menee kouluun tmv. En tajunnut mikä helvetti maan päällä on koulusta tippuvat wilma-viestit, vähän väliä pitää olla joku se tämä tai tuo mukana ja rahaa menee niin perkeleellisesti. Koko ajan on milloin mitäkin, leivo kakku ja kirjoittakaa tarina sukulaisesta.
Erityisesti tämä materiapuoli oksettaa ja vituttaa. Olen äärimmäisen anti-materialistinen henkilö joka haluaisi asua korvessa omat perunat kasvattaen. Nyt joudun asumaan lähiössä ja ostamaan penskoille jatkuvasti uutta. Varsinkin harrastuksiin pitää jatkuvasti ostaa treenitarvikkeita. Minua inhottaa tämä kulutus. Ja lasten synttärit, hyi helvetti sitä krääsän määrää...
Pahin on se kun lapset nyt yläasteiässä ovat tajunneet että he eivät ole koskaan "päässeet" matkoille. Mun periaate on se että esim. Lentomatkailu on siviileille täysin turhaa sillä saastuttaa niin paljon. Ärsyttää kuunnella jatkuvaa ratkutusta että pitäis päästä kun kaikki muutkin. Minä en halua.
Minusta myös maailma on karsea paikka, jos olisin yli vuosikymmen sitten ymmärtänyt mikä tilanne on globaalisti ja Suomessakin, en olisi tehnyt lapsia tähän kurjaan, sairaaseen maailmaan.
Töissäkin käyn vain koska lapset tarvitsevat rahaa - ilman lapsia jäisin kotiin joka päivä. Vihaan elää näin. Kadun syvästi valintojani typeränä ja naiivina nuorena. Ei, katuminen ei katoa minnekään.
Mä en ole ihan itse keksinyt tuota määritelmää, mutta hihkuin itse tykönäni sen kuultuani. Tuon sanoi yli 10 v sitten joku hyväuskoinen, joka määritteli Suomen päässeen yleisellä tasolla irti moisesta. Nythän tuo sanaton malli ontehnyt comebackin, minusta ainakin. Taistelen tuollaista vastaan, se on taantumista. Ennen vanhaan tiukkuuksia vastaan oli myös vasta-argumentteja, korvaavia ajattelumalleja, humoristisia sutkautuksia jne, mutta sehän ensimmäisenä unohtuu kun henkinen ilmasto muuttuu. Negatiivisesti varutunut selviää ankarissa oloissa joskus paremmin,ikävä kyllä.