Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Vierailija kirjoitti:
Olisi voinut jäädä muutama "virhelapsi" tekemättä, jos nämä vanhemmat olisivat joutuneet käymään läpi kaiken, mitä adoptiovanhemmat joutuvat. Siinä tulee varmasti väkisinkin mietittyä vuosien saatossa, haluanko lapsen ja lapsiperhe-elämän.
Onkohan muuten moni katunut adoptiolasta? Se vasta tabu onkin kun sen lapsen hankkimiseksi on käytetty niin paljon aikaa ja rahaa ja jouduttu todistelemaan sinne sun tänne kuinka paljon sitä lasta haluaa.
En tunne ketään jolla on adoptiolapsia, mutta sijaislapsia, jotka he ovat antaneet pois. Oletan, että he ovat katuneet, koska lasta ei otettu pois, vaan he itse antoivat hänet pois. Kyllä, uskon, että he hänet ottaessaan halusivat todella hänet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Tuo lapsettoman viesti ei edustanut minulle minkäänlaista vapautta mitä perheellisellä ei olisi, siksi se oli huvittava. Ikävää jos tulit siitä surulliseksi.
Toki sellaistakin vapautta on, en voi esim. lähteä extempore reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Intiaan.
Miten ihmeessä olisi edes mahdollista, että en olisi koskaan kokenut lapsettoman vapautta?
Voi toki olla, etet kaiaa vapautta, mutta on objektiivinen tosiasia, että lapsettoman elämä on kertaluokkaa tai kahta vapaampaa kuin vanhemman. Tuskin sinunkaan tarvitsee tätä kiistää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Ei, ei riitä ymmärrystä sille että syytetään viattomia lapsia vanhempien omista päätöksistä. Esim. "Vanhemmuus on perseestä, koska lapsia täytyy kuskata koko ajan harrastuksiin". Sitten kun ehdottaa,että muuta parempien palvelujen lähelle niin asia on ratkaistu tulee vastaus "Niin mutta kun lasten juuret on täällä ja en halua muuttaa jaasajaada". Eli kyseessä on oma päätös,oma halu,kokee tärkeäksi asiaksi asua juuri huonojen palveluiden päässä. Kaikki saavat niin valita,mikäpä siinä. Mutta ei se ole lasten syy,vaan oma valinta.
Äiti ajattelee "Vihaan tätä räntäsateesa puskemista rattaiden kanssa, jos en olisi tehnyt lasta, en olisi tässä tilanteessa".
Tämä on näkökulma kysymys. Kenen syy on jos äiti joutuu työntämään räntäsateessa lastenvaunuja neuvolaan ja hän vihaa sitä? Äidin, koska hän on päättänyt käyttää lastaan neuvolassa? Isän, koska hän ei vienyt? Lapsen, koska ilman häntä ei olisi neuvolakäyntejä? Äidin, koska hän on jatkaa Suomessa asumista? Isän, koska hän ei anna lapsensa äidin muuttaa lämpimään? Neuvolan, koska he eivät peru aikoja kun on räntäsadetta? Työnantajan, koska hän ei anna tarpeeksi palkkaa, että äiti voisi maksaa kotikäynnistä? Vanhempien, koska he eivät ole muuttaneet neuvolan kanssa samaan rakennukseen? Isovanhempien, koska he eivät ole antaneet perintöä, jotta äiti voisi ajaa taksilla? Vanhempien, koska he eivät ole opiskelleet parempi palkkaista työtä, jolloin voisivat itse maksaa taksin? Äidin, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan, Isän, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan. Äidin, koska hän ei vaan jätä menemättä? jne.
Palsta antaa neuvon tyyliin " ota toinen asenne" et voi räntäsatelle mitään.
Elikkä mikä olisi se sinun oikea vastauksesi?
Miksi siitä pitäisi syyttää jotakuta tai katua? Miksi ei voi vain todeta että "onpa pe*seestä kun sataa vaakatasossa räntää,toivottavasti on parempi keli takaisin tullessa?"
Totta, voihan ihminen kieltää tunteensa ja elää pelkästään toteamalla.
Mitä enemmän luen näitä, niin sitä enemmän uskon, että he jotka ovat älykkäitä, sitä enemmän heillä on kyky ymmärtää omia tunteitaan ja niihin johtaneita asioita ja tarve ymmärtämiseen ja johtopäätöksien vetämiseen, aivot jotenkin vaativat sitä.
Varmasti on ihmisiä, jotka voivat tilanteessa, kuin tilanteessa sanoa itsellen, että "onpas kauheaa, ei tunnu missään, eikä kiinnosta tietää edes mistä johtuu ja miksi olen tässä tilanteessa?" Puskevat vain eteen päin edes kyseenalaistamatta asiaa tai tarvetta tulla johtopäätökseen. Katsovat taivasta ja toivovat vain seuraavaksi päiväksi parempaa. Luulen, että mitä älykkäämpi olento, sitä vaikeampaa tuo aivot narikkaan laittaminen on.
Katuminen vaati kuitenkin kyvyn ymmärtää asia kokonaisuudessaan ja vetää johtopäätös jostain. Hienoa tietenkin heille, joihin lopullinen johtopäätös päätyy sanoihin, kannatti ja siksi iloitsen. Mutta kaikki eivät päädy siihen ja sanovat, ei kannattanut ja siksi kadun.
Tuntuu oudolta ajatella miten olisi koskaan mahdollista, etteikö maailmassa olisi ihmisiä, jotka katuvat asioita. Siten myös lapsiaan tai jopa koko elämäänsä.
Osa vastaajista myöntää kyllä, että olisi ok kyllä aina silloin tällöin katua, muttei kokoajaan. Tätä kuulee myös surun kohdalla. Vähän on okei, mutta paljon on jo väärin. Ehkä, mutta poistaako se näiden ihmisten olemassaolon tai heidän sisäiset tunteensa siinä vaiheessa kun jonkunsorttinen ulkopuolisten määrittelemä raja ylitetään? 10% katumusta saadaan tuntea, mutta sitten kun se ylittää 20%, niin sitten sen tunteen vaan pitäisi haihtua ilmaan, koska raja ylitettiin?
Luulisi, että mitä suurempi katumuksen määrä on sitä vaikeampi siitä on päästä eroon? Mitä enemmän vaikeuksia ja ongelmia, sen suurempi määrä asiota, joita voi katua?
Varsinkin kun huonot asiat ylittävät hyvien määrään, niin väkisinhän siinä on tultava ajatus, ettei se vaan ollut kannattavaa, eli katua? Ainakin älykkäästi ajattelevan ihmisen luulisi? Älykäs sitten osaa ratkaista asiaa eri tavoin ja toisinaan jopa lisätä hyvän määrää niin, että se ylittää huonon.
Juristin tapaus osoittaa kuinka hieno loppu tulos palkitsee kaiken kärsimyksen. Mutta, jos se lopputulos olisikin ollut huono? Hänen kohdallaan, koska lähtökohdat olivat jo kerrassaan niin huonot, lähes mikä tahansa muu lopputulos olisi näyttäytynyt kannattavalta. Varsinkin erinomaisen lopputuloksen kohdalta, hänen ratkaisunsa vaikuttavat erinomaisilta. Mutta, mitä jos hänestä täysin riippumattomista syistä lopputulos olisi ollut toinen? Mitä jos joku hänen lapsistaan olisi tehnyt jotain niin kauheaa, että hän olisi joutunut jopa huonompaan tilanteseen kuin alkutilanne? Sanosiko hän silti, että kyllä kannatti tehdä lapsia, ei kaduta yhtään?
Toisille on selkeästi tärkeää, että muut kätkevät tunteensa. Mielellään tietenkin eivät tuntisi mitään negatiivista edes alkujaan. Mutta jos eivät pysty siihen, niin olisivat ainakin hiljaa.
Jos olet kerran niin suunnattoman älykäs,eikö yhtään käy mielessä että kyseessä olisi oma defenssisi kun sanot ei-lapsiaan-katuvia vähemmän älykkäiksi?
Minä en todellakaan kätke tai kiellä tunteitani. Viimeksi eilen tunsin suunnatonta kiukkua ja tottakai olen vaikeina hetkinä ja uupuneena katunut myös lapsiani. Olen myös yllämainitsemasi kaltainen ihminen, joka tuntee suurta tarvetta käsitellä tunteensa,ajatuksensa ja syy-seuraussuhteet perinpohjin. Olen vain iän mittaan oppinut, että siihenkin jää helposti jumiin eikä se hyödytä enää edes itseä.
Tunne on tosiaankin vain tunne ja sille ei pidä antaa liikaa valtaa. Ihminen ei ole vain lastuna laineilla tunneaallokossa. On ymmärrettävää ja tarpeellista tuntea negatiivisia tunteita, mutta sellaisen asian katuminen jolle ei voi tehdä mitään, on yksinkertaisesti hyödytöntä. Siinä tuhlaa turhaan energiaansa negatiiviseen. On OK ja ymmärrettävää että se tunne TULEE ja miettiä mistä se johtuu, mutta pysyvästi ei siihen kannata jumittua. Ei siinä ole enää tunteesta,vaan ajatustavasta kyse.En tiedä mistä vedät johtopäätöksen, että katuva jumittuu? Samoin katumuksessa vellominen? Ne ovat asioita, joita sinä liität katumukseen. Voiko ihminen katua asioita elämässään ilman niissä vellomista? Vai eikö se enää ole katumista , jollei niissä vello?
Sinä vedät täysin omia johtopäätöksiäsi mitä minä ajattelen omasta älykkyydestäni. Minä kerroin vain millaisia uskomuksia, vedän lukemastani. Minä tiedän älykkyyteni. Se on minulle kerrottu. Sinä et. Enhän ole edes kirjoittanut onko minulla lapsia tai kadunko niitä. Mutta jostain vedät johtopäätöksen, että puhun itsestäni? Vaikka aloitan kommenttini kertomalla, että analysoin toisten kirjoittamia tekstejä, et taida oikein ymmärtää lukemaasi.
Minä en sano ei-katuvia vähemmän älykkäiksi, vaan jotta voisi edes kyetä katumaan pitää osata ajatella. Jos ei tunne mitään kaduttavaa, niin se ei ole välttämättä älystä kiinni. Ei ole mitään kaduttavaa. Ehkä asiat ovat hyvin. Mutta onhan se merkki typeryydestä, jos ei kykene ymmärtämään tai tiedostamaan, että toisenlaisilla ratkaisuilla asiat olisivat voineet olla paremmin, jos asiat ovat huonosti. Tai sitten se on vain haluttomuutta katsoa tai kohdata edes koko asiaa.
Eli. Älykäs ihminen voi katua tai olla katumatta, mutta katumiseen vaaditaan vähintään määrätty määrä älykkyyttä ymmärtämään oma tilanne ja miten asiat voisivat olla, toisissa olosuhteissa.
Älykäs voi katua, viisas olisi joko jättänyt katumisen aiheen tekemättä tai ottaa lusikan kauniiseen käteen ja jatkaa elämää eteenpäin tekien elämästään mahdollisimman hyvän korteillaan. Mutta jatkakaa katumista, kokoaikainen ahdistava olo lasten hankkimisen vuoksi koko loppuelämän kuulostaa vaativalta projektilta. Kuin katkera anoppini, jaksaa vieläkin mollata jo edesmennyttä miestään ja valittaa kuinka raskasta äitiys on vielä 85-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Tuo lapsettoman viesti ei edustanut minulle minkäänlaista vapautta mitä perheellisellä ei olisi, siksi se oli huvittava. Ikävää jos tulit siitä surulliseksi.
Toki sellaistakin vapautta on, en voi esim. lähteä extempore reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Intiaan.
Miten ihmeessä olisi edes mahdollista, että en olisi koskaan kokenut lapsettoman vapautta?Voi toki olla, etet kaiaa vapautta, mutta on objektiivinen tosiasia, että lapsettoman elämä on kertaluokkaa tai kahta vapaampaa kuin vanhemman. Tuskin sinunkaan tarvitsee tätä kiistää.
Ulkopuolisena: sinkulla jolla ei työtä, ystäviä eikä sukuvelvotteita tuo vapaus on vielä huimasti suurempaa? Jokainen määrittäköön itse millaisen vapauden tarvitsee missäkin elämänvaiheessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Tuo lapsettoman viesti ei edustanut minulle minkäänlaista vapautta mitä perheellisellä ei olisi, siksi se oli huvittava. Ikävää jos tulit siitä surulliseksi.
Toki sellaistakin vapautta on, en voi esim. lähteä extempore reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Intiaan.
Miten ihmeessä olisi edes mahdollista, että en olisi koskaan kokenut lapsettoman vapautta?Voi toki olla, etet kaiaa vapautta, mutta on objektiivinen tosiasia, että lapsettoman elämä on kertaluokkaa tai kahta vapaampaa kuin vanhemman. Tuskin sinunkaan tarvitsee tätä kiistää.
Ulkopuolisena: sinkulla jolla ei työtä, ystäviä eikä sukuvelvotteita tuo vapaus on vielä huimasti suurempaa? Jokainen määrittäköön itse millaisen vapauden tarvitsee missäkin elämänvaiheessa.
Sukuvelvoitteiden kohdalla varmaan onkin näin, mutta sekä töiden että parisuhteen voi ajatella myös lisäävän vapautta. Mutta niin tai näin, pointti on kuitenkin se, että jos vapaaehtoisesti lapseton sanoo, että on ihanaa nauttia vapaudesta, kun voi lähteä tuosta noin vain yksikseen viikonloppureissulle tai mennä spontaanisti töiden jälkeen kaupungille, niin se ei vain ole yhtään sama asia luovia ja organisoida samoja asioita lapsen kanssa, vaikka lapsi olisi jo marginaalisesti omatoimisempi. Jos vanhempi ei tätä ymmärrä, vaan tunkee vain väittämään, että ihan hyvin onnistuu meilläkin, tämä ei ainoastaan osoita ymmärryksen puutetta vaan antaa myös valheellisen kuvan näiden elämäntapojen eroista sille, joka päätöstä vielä miettii. Siksi älähdin asiasta tässä ketjussa, joka käsittelee nimenomaan lasten katumista.
Jos ei vapautta kaipaa tai tarvitse, niin eipä sitten mitään. Eivät kaikki kaipaa ollenkaan samassa määrin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Tuo lapsettoman viesti ei edustanut minulle minkäänlaista vapautta mitä perheellisellä ei olisi, siksi se oli huvittava. Ikävää jos tulit siitä surulliseksi.
Toki sellaistakin vapautta on, en voi esim. lähteä extempore reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Intiaan.
Miten ihmeessä olisi edes mahdollista, että en olisi koskaan kokenut lapsettoman vapautta?Voi toki olla, etet kaiaa vapautta, mutta on objektiivinen tosiasia, että lapsettoman elämä on kertaluokkaa tai kahta vapaampaa kuin vanhemman. Tuskin sinunkaan tarvitsee tätä kiistää.
Ulkopuolisena: sinkulla jolla ei työtä, ystäviä eikä sukuvelvotteita tuo vapaus on vielä huimasti suurempaa? Jokainen määrittäköön itse millaisen vapauden tarvitsee missäkin elämänvaiheessa.
Sukuvelvoitteiden kohdalla varmaan onkin näin, mutta sekä töiden että parisuhteen voi ajatella myös lisäävän vapautta. Mutta niin tai näin, pointti on kuitenkin se, että jos vapaaehtoisesti lapseton sanoo, että on ihanaa nauttia vapaudesta, kun voi lähteä tuosta noin vain yksikseen viikonloppureissulle tai mennä spontaanisti töiden jälkeen kaupungille, niin se ei vain ole yhtään sama asia luovia ja organisoida samoja asioita lapsen kanssa, vaikka lapsi olisi jo marginaalisesti omatoimisempi. Jos vanhempi ei tätä ymmärrä, vaan tunkee vain väittämään, että ihan hyvin onnistuu meilläkin, tämä ei ainoastaan osoita ymmärryksen puutetta vaan antaa myös valheellisen kuvan näiden elämäntapojen eroista sille, joka päätöstä vielä miettii. Siksi älähdin asiasta tässä ketjussa, joka käsittelee nimenomaan lasten katumista.
Jos ei vapautta kaipaa tai tarvitse, niin eipä sitten mitään. Eivät kaikki kaipaa ollenkaan samassa määrin.
Se tunne, ettei ole vastuussa kenestäkään muusta ihmisestä kuin itsestään. Ei taida lapselliset muistaa mitä se tarkoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Olisi voinut jäädä muutama "virhelapsi" tekemättä, jos nämä vanhemmat olisivat joutuneet käymään läpi kaiken, mitä adoptiovanhemmat joutuvat. Siinä tulee varmasti väkisinkin mietittyä vuosien saatossa, haluanko lapsen ja lapsiperhe-elämän.
Onkohan muuten moni katunut adoptiolasta? Se vasta tabu onkin kun sen lapsen hankkimiseksi on käytetty niin paljon aikaa ja rahaa ja jouduttu todistelemaan sinne sun tänne kuinka paljon sitä lasta haluaa.
Jonkun dokkarin katsoin missä joku ruotsalainen/norjalainen tms. perhe adoptoi kaksi lasta Afrikasta, tytöllä sitten olikin ongelmakäytöstä ja pistivät lapsen "kiertoon". Minusta tuo oli jotenkin tosi julmaa katsottavaa, eikä ainakaan dokkarissa näytetyt tytön ongelmat olleet mitään maatakaatavia, kieltäytyi vain esim. syömästä ja sai siitä hirveän ryöpytyksen ja huudot osakseen ja tytölle myös kerrottiin, että hänet hylätään jo toistamiseen koska on niin mahdoton.
Oksettavaa toimintaa hyi helvetti ja minulle ei ole edes lapsia eikä tule, mutta tiedostankin sen etten kestäisi sitä jos lapsen kanssa eläminen olisikin jatkuvaa taistelua. Jos lapsen silti ottaisin, niin todellakin kärsisin itse seurauksista enkä hylkäisi lasta tämän ongelmien vuoksi.
Netflixissä oli, en nyt löytänyt enää kun yritin selata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Tuo lapsettoman viesti ei edustanut minulle minkäänlaista vapautta mitä perheellisellä ei olisi, siksi se oli huvittava. Ikävää jos tulit siitä surulliseksi.
Toki sellaistakin vapautta on, en voi esim. lähteä extempore reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Intiaan.
Miten ihmeessä olisi edes mahdollista, että en olisi koskaan kokenut lapsettoman vapautta?Voi toki olla, etet kaiaa vapautta, mutta on objektiivinen tosiasia, että lapsettoman elämä on kertaluokkaa tai kahta vapaampaa kuin vanhemman. Tuskin sinunkaan tarvitsee tätä kiistää.
Ulkopuolisena: sinkulla jolla ei työtä, ystäviä eikä sukuvelvotteita tuo vapaus on vielä huimasti suurempaa? Jokainen määrittäköön itse millaisen vapauden tarvitsee missäkin elämänvaiheessa.
Sukuvelvoitteiden kohdalla varmaan onkin näin, mutta sekä töiden että parisuhteen voi ajatella myös lisäävän vapautta. Mutta niin tai näin, pointti on kuitenkin se, että jos vapaaehtoisesti lapseton sanoo, että on ihanaa nauttia vapaudesta, kun voi lähteä tuosta noin vain yksikseen viikonloppureissulle tai mennä spontaanisti töiden jälkeen kaupungille, niin se ei vain ole yhtään sama asia luovia ja organisoida samoja asioita lapsen kanssa, vaikka lapsi olisi jo marginaalisesti omatoimisempi. Jos vanhempi ei tätä ymmärrä, vaan tunkee vain väittämään, että ihan hyvin onnistuu meilläkin, tämä ei ainoastaan osoita ymmärryksen puutetta vaan antaa myös valheellisen kuvan näiden elämäntapojen eroista sille, joka päätöstä vielä miettii. Siksi älähdin asiasta tässä ketjussa, joka käsittelee nimenomaan lasten katumista.
Jos ei vapautta kaipaa tai tarvitse, niin eipä sitten mitään. Eivät kaikki kaipaa ollenkaan samassa määrin.
Aivan ja voin vaikka katsoa telkkaria alasti sohvalla maaten ja välillä rapsuttaa pimpsaani, ilman että täytyy omassa kodissa miettiä että näkeekö joku. Käytännössä voin tehdä ihan mitä sattuu huvittamaan silloin kun huvittaa lakien ja muiden sääntöjen puitteissa, itselläni lemmikit toki rajoittaa vapautta hieman, mutta ei nekään ihan samanlaista läsnäoloa vaadi kuin lapsi.
Vaikka lapsi olisi todella itsenäinen, eikä vaatisi minulta lainkaan huomiota, niin kyllähän se kanssa kuitenkin pitää jossain sosiaalisessa kanssakäymisessä olla ja pitää siitä huolta, saatta joskus lyödä kapuloita rattaisiin hyvinkin pahasti, koska on kuitenkin itsenäinen omilla aivoilla ajatteleva olento, eikä mikään jakautunut minun osanen, eli hälläkin on sitten omat mielipiteet ja mielihalut, joita vanhempien tulee jossain määrin myötäillä. Ei ihan voi riehkasta menemään miten huvittaa jos on lapsi, vaikka 11 vuotias itsenäinenkin sellainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Tuo lapsettoman viesti ei edustanut minulle minkäänlaista vapautta mitä perheellisellä ei olisi, siksi se oli huvittava. Ikävää jos tulit siitä surulliseksi.
Toki sellaistakin vapautta on, en voi esim. lähteä extempore reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Intiaan.
Miten ihmeessä olisi edes mahdollista, että en olisi koskaan kokenut lapsettoman vapautta?Voi toki olla, etet kaiaa vapautta, mutta on objektiivinen tosiasia, että lapsettoman elämä on kertaluokkaa tai kahta vapaampaa kuin vanhemman. Tuskin sinunkaan tarvitsee tätä kiistää.
Ulkopuolisena: sinkulla jolla ei työtä, ystäviä eikä sukuvelvotteita tuo vapaus on vielä huimasti suurempaa? Jokainen määrittäköön itse millaisen vapauden tarvitsee missäkin elämänvaiheessa.
Sukuvelvoitteiden kohdalla varmaan onkin näin, mutta sekä töiden että parisuhteen voi ajatella myös lisäävän vapautta. Mutta niin tai näin, pointti on kuitenkin se, että jos vapaaehtoisesti lapseton sanoo, että on ihanaa nauttia vapaudesta, kun voi lähteä tuosta noin vain yksikseen viikonloppureissulle tai mennä spontaanisti töiden jälkeen kaupungille, niin se ei vain ole yhtään sama asia luovia ja organisoida samoja asioita lapsen kanssa, vaikka lapsi olisi jo marginaalisesti omatoimisempi. Jos vanhempi ei tätä ymmärrä, vaan tunkee vain väittämään, että ihan hyvin onnistuu meilläkin, tämä ei ainoastaan osoita ymmärryksen puutetta vaan antaa myös valheellisen kuvan näiden elämäntapojen eroista sille, joka päätöstä vielä miettii. Siksi älähdin asiasta tässä ketjussa, joka käsittelee nimenomaan lasten katumista.
Jos ei vapautta kaipaa tai tarvitse, niin eipä sitten mitään. Eivät kaikki kaipaa ollenkaan samassa määrin.
Huvittaa kyllä hieman kuinka kykenemättömiä me näemmä olemme toistemme käsityksille hyvästä elämästä. Lapsi joka on rakas, oppii ottamaan huolehtimaan itsestään mutta josta tuon rakkauden tunteen takia kokee huolta on toiselle hirvitys, taakka joka vie vapautta, toiselle taas luonnollinen ja tärkeä osa elämää. Oma teinipoikani ei suuremmasti hämmästyisi jos jäisi kaupungille töiden jälkeen. Kumppani, joka rakas mutta jonka vuoksi täytyy jokaisen tinkiä omasta vapaudestaan ihan kompromissien vuoksi on kaikille rakas vaikka samanlaista huolta hänestäkin varmaan kaikki kokevat. Tuossa aiemmin yksi vela puhui lemmikeistä, kuinka ne ovat rakkaita, eivät koskaan opi huolehtimaan itsestään, kaupungille ei töiden jälkeen jäädä kun on esim. koirat kusetettava, mutta tuosta itselle tulevasta vapauden menetyksestä huolimatta hirveän rakas vaikka huoltakin aiheuttavat. Minä hyväksyn ihan hyvin ettei kaikki halua lapsia ja jos ei halua kannattaa oikeasti jättää tekemättä. Mutta miksi niitä muiden valintoja tarvitsee ihmetellä, esittää kuinka paljon ihmiset menettävät kun esim. lapsia tekevät? Ihmiset muutenkin tekevät niin erilaisia ratkaisuja ja määrittävät vapautensa eri tavoin. Jollekin se vapauden hupentuma voi olla tuota: lähteä töistä suoraan kapakkaan, hypätä viikonloppuna Tallinnan laivaan tai makoilla alasti vuokrayksiössä kehnosti palkatusta työstä kotiin tullessaan. Ja jollekin toiselle vapaus voi olla vapautta toteuttaa itseään opinnoissa ja työssä, vapautta valita mielekäs työ, vapautta ja mahdollisuutta muuttaa ulkomaille ja tutustua uusiin kulttuureihin, vapautta olla taloudellisesti riippumaton, vapautta valita seuransa, olla ihmisten seurassa jotka tuottavat mielihyvää, olipa ne omia lapsia, puoliso, sukulaiset tai hyvät ystävät, vapautta tehdä niitä omia valintoja jotka tekevät itsensä onnelliseksi. Mielipiteen vapaus on minusta hyvin tärkeä, ajattelen itse tavallani, muut saavat tehdä sen tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihminen, jolle lapsi herättää ohimenevän negatiivisen tunteen yksinkertaisesti - nähtävästi - ei kykene ymmärtämään ihmistä, jolle lapsi aiheuttaa jatkuvan, ei-poismenevän ahdistuksen tunteen.
Ja sen vuoksi hän selittää tämän tunteen ajattelutavaksi, asenteeksi, jumitukseksi, jne. Ja antaa toimintaohjeita, miten näistä pääsee pois.
Jotkut asiat nyt vain ovat peruuttamattomia, eikä niille muuta voi, kun katua. Sen kanssa toki elää ja voi elää hyvinkin, mutta ei se perustunne sieltä miksikään muutu.
Itse todellakin korostan sitä, että tästä pitäisi puhua. Olen aivan varma, että monet asian kanssa kamppailevat (tehdäkö niitä lapsia vai ei) saisi tästä ajattelemisen aihetta. Mutta kun tuntuu, että osa ei todellakaan halua, että lapsenteosta annettaisiin muutakin infoa kuin se, että omaansa sitten kyllä rakastaa aina niin paljon, että kaikki muut tunteet ovat vain asenne- ja järjestelykysymys.
Erittäin hyvin sanottu. Olen lapsesta asti sanonut, etten halua äidiksi. En minä lapsia vihaa, kummilasten ja kavereiden lasten kanssa vietän aikaa ihan mielelläni, voin pelata ja leikkiä.
Omaa en silti ole koskaan kaivannut.
Mutta se ympäristön painostus. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä pahemmin tuota äitimyyttiä on naamaani hierottu, ja olen ollut kahden vaiheilla. "Kyllä sitä omaansa sitten rakastaa". "Elämä löytää tarkoituksensa kun kuulet jonkun kutsuvan sinua äidiksi". "Et tiedä rakkaudesta mitään ennen kuin saat lapsen". Ja pahin minusta on tuo: "kadut sitten vanhana". No, sitten kadun. Pahempaa minusta silti olisi lykätä maailmaan viaton lapsi, koska "niin nyt vain kuuluu tehdä", ja huomata olleeni oikeassa, en usko olevani sopiva äidiksi.
Pahimmassa tapauksessa katkeroituisin sitä lasta kohtaan ja en tuhoaisi vain omaa, vaan myös toisen, syntymäänsä syyttömän, elämän.
Ja missään nimessä en tarkoita tässä, että nuo ketjuun kirjoittaneet katuvat äidit eivät voisi olla hyviä äitejä. Ihan varmasti ovat, kirjoitusten perusteella rakastavat lapsiaan ja tarjoavat heille hyvän lapsuuden, en vain tiedä olisinko itse yhtä vahva.
Hemmetin terveellistä puhua siitä, ettei nainen nyt välttämättä paukahda yhtäkkiä täysin toiseksi kuin mitä on aiemmin ollut sillä hetkellä kun sen vauvan ensi kertaa syliinsä saa, vaikka tätä minulle on aina väitetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Tuo lapsettoman viesti ei edustanut minulle minkäänlaista vapautta mitä perheellisellä ei olisi, siksi se oli huvittava. Ikävää jos tulit siitä surulliseksi.
Toki sellaistakin vapautta on, en voi esim. lähteä extempore reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Intiaan.
Miten ihmeessä olisi edes mahdollista, että en olisi koskaan kokenut lapsettoman vapautta?Voi toki olla, etet kaiaa vapautta, mutta on objektiivinen tosiasia, että lapsettoman elämä on kertaluokkaa tai kahta vapaampaa kuin vanhemman. Tuskin sinunkaan tarvitsee tätä kiistää.
Ulkopuolisena: sinkulla jolla ei työtä, ystäviä eikä sukuvelvotteita tuo vapaus on vielä huimasti suurempaa? Jokainen määrittäköön itse millaisen vapauden tarvitsee missäkin elämänvaiheessa.
Sukuvelvoitteiden kohdalla varmaan onkin näin, mutta sekä töiden että parisuhteen voi ajatella myös lisäävän vapautta. Mutta niin tai näin, pointti on kuitenkin se, että jos vapaaehtoisesti lapseton sanoo, että on ihanaa nauttia vapaudesta, kun voi lähteä tuosta noin vain yksikseen viikonloppureissulle tai mennä spontaanisti töiden jälkeen kaupungille, niin se ei vain ole yhtään sama asia luovia ja organisoida samoja asioita lapsen kanssa, vaikka lapsi olisi jo marginaalisesti omatoimisempi. Jos vanhempi ei tätä ymmärrä, vaan tunkee vain väittämään, että ihan hyvin onnistuu meilläkin, tämä ei ainoastaan osoita ymmärryksen puutetta vaan antaa myös valheellisen kuvan näiden elämäntapojen eroista sille, joka päätöstä vielä miettii. Siksi älähdin asiasta tässä ketjussa, joka käsittelee nimenomaan lasten katumista.
Jos ei vapautta kaipaa tai tarvitse, niin eipä sitten mitään. Eivät kaikki kaipaa ollenkaan samassa määrin.
Huvittaa kyllä hieman kuinka kykenemättömiä me näemmä olemme toistemme käsityksille hyvästä elämästä. Lapsi joka on rakas, oppii ottamaan huolehtimaan itsestään mutta josta tuon rakkauden tunteen takia kokee huolta on toiselle hirvitys, taakka joka vie vapautta, toiselle taas luonnollinen ja tärkeä osa elämää. Oma teinipoikani ei suuremmasti hämmästyisi jos jäisi kaupungille töiden jälkeen. Kumppani, joka rakas mutta jonka vuoksi täytyy jokaisen tinkiä omasta vapaudestaan ihan kompromissien vuoksi on kaikille rakas vaikka samanlaista huolta hänestäkin varmaan kaikki kokevat. Tuossa aiemmin yksi vela puhui lemmikeistä, kuinka ne ovat rakkaita, eivät koskaan opi huolehtimaan itsestään, kaupungille ei töiden jälkeen jäädä kun on esim. koirat kusetettava, mutta tuosta itselle tulevasta vapauden menetyksestä huolimatta hirveän rakas vaikka huoltakin aiheuttavat. Minä hyväksyn ihan hyvin ettei kaikki halua lapsia ja jos ei halua kannattaa oikeasti jättää tekemättä. Mutta miksi niitä muiden valintoja tarvitsee ihmetellä, esittää kuinka paljon ihmiset menettävät kun esim. lapsia tekevät? Ihmiset muutenkin tekevät niin erilaisia ratkaisuja ja määrittävät vapautensa eri tavoin. Jollekin se vapauden hupentuma voi olla tuota: lähteä töistä suoraan kapakkaan, hypätä viikonloppuna Tallinnan laivaan tai makoilla alasti vuokrayksiössä kehnosti palkatusta työstä kotiin tullessaan. Ja jollekin toiselle vapaus voi olla vapautta toteuttaa itseään opinnoissa ja työssä, vapautta valita mielekäs työ, vapautta ja mahdollisuutta muuttaa ulkomaille ja tutustua uusiin kulttuureihin, vapautta olla taloudellisesti riippumaton, vapautta valita seuransa, olla ihmisten seurassa jotka tuottavat mielihyvää, olipa ne omia lapsia, puoliso, sukulaiset tai hyvät ystävät, vapautta tehdä niitä omia valintoja jotka tekevät itsensä onnelliseksi. Mielipiteen vapaus on minusta hyvin tärkeä, ajattelen itse tavallani, muut saavat tehdä sen tavallaan.
En minä ihmettele kenenkään valintoja tai kiistele siitä, kenellä on paras elämäntapa. Kunhan kiinnitin huomiota siihen, että "Kaikkea voi tehdä lasten kanssakin, ihan yhtä suuresta vapaudesta saa nauttia" -puhe on epärehellistä ja antaa väärän kuvan ihmisille, jotka eivät ole vielä tehneet päätöstä lasten hankkimisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Ei, ei riitä ymmärrystä sille että syytetään viattomia lapsia vanhempien omista päätöksistä. Esim. "Vanhemmuus on perseestä, koska lapsia täytyy kuskata koko ajan harrastuksiin". Sitten kun ehdottaa,että muuta parempien palvelujen lähelle niin asia on ratkaistu tulee vastaus "Niin mutta kun lasten juuret on täällä ja en halua muuttaa jaasajaada". Eli kyseessä on oma päätös,oma halu,kokee tärkeäksi asiaksi asua juuri huonojen palveluiden päässä. Kaikki saavat niin valita,mikäpä siinä. Mutta ei se ole lasten syy,vaan oma valinta.
Äiti ajattelee "Vihaan tätä räntäsateesa puskemista rattaiden kanssa, jos en olisi tehnyt lasta, en olisi tässä tilanteessa".
Tämä on näkökulma kysymys. Kenen syy on jos äiti joutuu työntämään räntäsateessa lastenvaunuja neuvolaan ja hän vihaa sitä? Äidin, koska hän on päättänyt käyttää lastaan neuvolassa? Isän, koska hän ei vienyt? Lapsen, koska ilman häntä ei olisi neuvolakäyntejä? Äidin, koska hän on jatkaa Suomessa asumista? Isän, koska hän ei anna lapsensa äidin muuttaa lämpimään? Neuvolan, koska he eivät peru aikoja kun on räntäsadetta? Työnantajan, koska hän ei anna tarpeeksi palkkaa, että äiti voisi maksaa kotikäynnistä? Vanhempien, koska he eivät ole muuttaneet neuvolan kanssa samaan rakennukseen? Isovanhempien, koska he eivät ole antaneet perintöä, jotta äiti voisi ajaa taksilla? Vanhempien, koska he eivät ole opiskelleet parempi palkkaista työtä, jolloin voisivat itse maksaa taksin? Äidin, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan, Isän, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan. Äidin, koska hän ei vaan jätä menemättä? jne.
Palsta antaa neuvon tyyliin " ota toinen asenne" et voi räntäsatelle mitään.
Elikkä mikä olisi se sinun oikea vastauksesi?
Miksi siitä pitäisi syyttää jotakuta tai katua? Miksi ei voi vain todeta että "onpa pe*seestä kun sataa vaakatasossa räntää,toivottavasti on parempi keli takaisin tullessa?"
Totta, voihan ihminen kieltää tunteensa ja elää pelkästään toteamalla.
Mitä enemmän luen näitä, niin sitä enemmän uskon, että he jotka ovat älykkäitä, sitä enemmän heillä on kyky ymmärtää omia tunteitaan ja niihin johtaneita asioita ja tarve ymmärtämiseen ja johtopäätöksien vetämiseen, aivot jotenkin vaativat sitä.
Varmasti on ihmisiä, jotka voivat tilanteessa, kuin tilanteessa sanoa itsellen, että "onpas kauheaa, ei tunnu missään, eikä kiinnosta tietää edes mistä johtuu ja miksi olen tässä tilanteessa?" Puskevat vain eteen päin edes kyseenalaistamatta asiaa tai tarvetta tulla johtopäätökseen. Katsovat taivasta ja toivovat vain seuraavaksi päiväksi parempaa. Luulen, että mitä älykkäämpi olento, sitä vaikeampaa tuo aivot narikkaan laittaminen on.
Katuminen vaati kuitenkin kyvyn ymmärtää asia kokonaisuudessaan ja vetää johtopäätös jostain. Hienoa tietenkin heille, joihin lopullinen johtopäätös päätyy sanoihin, kannatti ja siksi iloitsen. Mutta kaikki eivät päädy siihen ja sanovat, ei kannattanut ja siksi kadun.
Tuntuu oudolta ajatella miten olisi koskaan mahdollista, etteikö maailmassa olisi ihmisiä, jotka katuvat asioita. Siten myös lapsiaan tai jopa koko elämäänsä.
Osa vastaajista myöntää kyllä, että olisi ok kyllä aina silloin tällöin katua, muttei kokoajaan. Tätä kuulee myös surun kohdalla. Vähän on okei, mutta paljon on jo väärin. Ehkä, mutta poistaako se näiden ihmisten olemassaolon tai heidän sisäiset tunteensa siinä vaiheessa kun jonkunsorttinen ulkopuolisten määrittelemä raja ylitetään? 10% katumusta saadaan tuntea, mutta sitten kun se ylittää 20%, niin sitten sen tunteen vaan pitäisi haihtua ilmaan, koska raja ylitettiin?
Luulisi, että mitä suurempi katumuksen määrä on sitä vaikeampi siitä on päästä eroon? Mitä enemmän vaikeuksia ja ongelmia, sen suurempi määrä asiota, joita voi katua?
Varsinkin kun huonot asiat ylittävät hyvien määrään, niin väkisinhän siinä on tultava ajatus, ettei se vaan ollut kannattavaa, eli katua? Ainakin älykkäästi ajattelevan ihmisen luulisi? Älykäs sitten osaa ratkaista asiaa eri tavoin ja toisinaan jopa lisätä hyvän määrää niin, että se ylittää huonon.
Juristin tapaus osoittaa kuinka hieno loppu tulos palkitsee kaiken kärsimyksen. Mutta, jos se lopputulos olisikin ollut huono? Hänen kohdallaan, koska lähtökohdat olivat jo kerrassaan niin huonot, lähes mikä tahansa muu lopputulos olisi näyttäytynyt kannattavalta. Varsinkin erinomaisen lopputuloksen kohdalta, hänen ratkaisunsa vaikuttavat erinomaisilta. Mutta, mitä jos hänestä täysin riippumattomista syistä lopputulos olisi ollut toinen? Mitä jos joku hänen lapsistaan olisi tehnyt jotain niin kauheaa, että hän olisi joutunut jopa huonompaan tilanteseen kuin alkutilanne? Sanosiko hän silti, että kyllä kannatti tehdä lapsia, ei kaduta yhtään?
Toisille on selkeästi tärkeää, että muut kätkevät tunteensa. Mielellään tietenkin eivät tuntisi mitään negatiivista edes alkujaan. Mutta jos eivät pysty siihen, niin olisivat ainakin hiljaa.
Mitä jos joku hänen lapsistaan olisi tehnyt jotain niin kauheaa, että hän olisi joutunut jopa huonompaan tilanteseen kuin alkutilanne?
- En usko että siltikään lähtisin katumaan sitä, että tein lapsia. Ihan siksi, että se maito on kaatunut jo.
Analysoin paljon valintojani, elämääni ja käytöstäni. Olen tehnyt monta väärääkin valintaa, mutta en saa niitä takaisin. Jotkut ovat kauaskantoisimpia kun toiset ja joistain pääsee helpommin yli kun toisista. Koska minun tavoitteenani on aina ollut olla onnellinen, olen valinnut löytää ne hyvät asiat vääristä valinnoista, kehittää itseäni ja olla tekemättä vastaavia valintoja jatkossa. Asioita joita en voi muuttaa pilkon palasiksi ja muutan sen minkä voin. Jos ajattelisin jotain ongelmaa vain sen katumuksen kautta, se masentaisi minua ja estäisi minua pyrkimästä eteenpäin. Ne kortit nyt vaan on kädessä. Voi olla että olen sitten tyhmä jonkun mielestä kun en osaa jumittua siihen katumuksen tunteeseen vaikka sen ohi mielessäni menisinkin.
-Se juristi.
En minä ainakaan lastani vihaa, eikä minua ällötä, jos lapsi koskee kasvoihini, mutta onhan se nyt ikävää elämää, kun kerta toisensa jälkeen väkisinpukee lapsen, yrittää manipuloida syömään ja juomaan, silittää uneen, yrittää estää lasta telomasta itseään hengenvaarallisesti, yrittää auttaa kakkaamaan vaikka kakka on kivikovaa, koska lapsi ei ole juonut mitään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Sain kaksi lasta nuorena (ensimmäinen vielä vahinkolapsi), ja nyt kun olen kasvanut aikuiseksi (30+), en enää haluakaan lapsia. Olen tajunnut, että haluan elämältä ihan kaikkea muuta paitsi lapsiperhe-elämää. Äitiys on pelkkä taakka minulle.
Jos vapaaehtoislapsettomuudesta ja vanhemmuuden vaikeista tunteista olisi puhuttu silloin 10v. sitten avoimemmin, olisin hankkinut abortin.
Ajat ovat todellakin muuttuneet. Nykyisin on ihailtavaa jäädä lapsettomaksi, ja se on vaihtoehto siinä missä perheellistyminenkin. On kauheaa herätä todellisuuteen sitten, kun lapsia jo on. AV-palsta on hyvää valistusta nuorille, toivottavasti moni oivaltaa täällä, ettei ole pakko perheellistyä. Ja oivaltaa ennen kaikkea sen, miten raskasta perhearki on, ja miten se sitoo koko loppuelämän.
Kiitos paljon tästä ketjusta! Todella hyvä ketju, ainakin ennen kuin tyrehdyttäjät ja moralisoijat alkoivat osallistua keskusteluun ja johtaa sitä ikävään suuntaan.
Minä myös pidin äitimyyttiä todellisuutena. Olisin varmasti itselleni vääränä valintana valinnut vanhemmuuden, ellei paras ystäväni olisi saanut lasta, jolloin pääsin vierestä seuraamaan heidän arkea läheltä. Olen myös hoitanut lasta useasti, jotta ystäväni ja hänen miehensä saavat kahdenkeskistä aikaa.
Ketjussa esiintyvät tunteet ovat tuttuja myös ystävälleni. Hän puhuu niistä minulle todella avoimesti. Tunteista puhuminen rehellisesti ja vertaistuki auttavat häntä jaksamaan äitiydessä, ja minusta hän on upea äiti lapselleen.
Näistä asioista pitäisi ehdottomasti puhua enemmän, jotta kaikki osaisivat harkita, tehdä itselleen oikean valinnan ja saisivat elää mieleistänsä elämää. Kiitos teille kun valaisette vanhemmuuden mahdollisesti vaiettua puolta.
Lapset tietävät paljon enemmän kuin kuvittelette heidän voivan tietää.
En ole katunut. Nuorempana ajattelin, etten ole todellakaan sopiva äidiksi. Rakastan matkustelua ja yksinoloa, olen aina ollut todella itsenäinen ja jääräpäinen ihminen.
Onneksi 30v päätimme yrittää lasta. Saimma tuplat, mies häipyi koska ei kestänyt ja pikkulapsi aika oli äärimmäisen raskas useasta muustakin syystä, en avaa tähän enempää. Kun lapset olivat 4v, helpotti todella paljon, ja siitä asti olen rakastanut elämäämme voimakkuudella, jota en ollut aikaisemmin tiennyt olevan olemassakaan. Nykyään nautin pienistäkin asioista, jotenkin silmät ovat avautuneet sille, miten maailman voi nähdä uskomattoman kauniina sen vuoksi, että on oma perhe jota rakastaa. Oma lapsuuden perheeni oli tunneköyhä ja tunsin aina olevani ulkopuolinen siinä. Tänä päivänä ymmärrän, kuinka elämäni oli ennen tyhjää ja merkityksetöntä, vaikka siitä ennenkin nautin vähän.
Katunut en siis ole ikinä, vaikkakin mielenterveys ja fyysinenkin terveys(masennus, selkäongelmat) meinasi koitua kohtalokseni.
En tiedä mistä vedät johtopäätöksen, että katuva jumittuu? Samoin katumuksessa vellominen? Ne ovat asioita, joita sinä liität katumukseen. Voiko ihminen katua asioita elämässään ilman niissä vellomista? Vai eikö se enää ole katumista , jollei niissä vello?
Sinä vedät täysin omia johtopäätöksiäsi mitä minä ajattelen omasta älykkyydestäni. Minä kerroin vain millaisia uskomuksia, vedän lukemastani. Minä tiedän älykkyyteni. Se on minulle kerrottu. Sinä et. Enhän ole edes kirjoittanut onko minulla lapsia tai kadunko niitä. Mutta jostain vedät johtopäätöksen, että puhun itsestäni? Vaikka aloitan kommenttini kertomalla, että analysoin toisten kirjoittamia tekstejä, et taida oikein ymmärtää lukemaasi.
Minä en sano ei-katuvia vähemmän älykkäiksi, vaan jotta voisi edes kyetä katumaan pitää osata ajatella. Jos ei tunne mitään kaduttavaa, niin se ei ole välttämättä älystä kiinni. Ei ole mitään kaduttavaa. Ehkä asiat ovat hyvin. Mutta onhan se merkki typeryydestä, jos ei kykene ymmärtämään tai tiedostamaan, että toisenlaisilla ratkaisuilla asiat olisivat voineet olla paremmin, jos asiat ovat huonosti. Tai sitten se on vain haluttomuutta katsoa tai kohdata edes koko asiaa.
Eli. Älykäs ihminen voi katua tai olla katumatta, mutta katumiseen vaaditaan vähintään määrätty määrä älykkyyttä ymmärtämään oma tilanne ja miten asiat voisivat olla, toisissa olosuhteissa.