Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Sanoisin, että monet vanhemmat ovat onnellisimmillaan lastensa kanssa, kun he katsovat kuinka lapset nukkuvat. Parasta on, jos he vielä hymyilevät unissaan.

Vierailija kirjoitti:

On tietyllä tavalla rohkeata tuoda esiin oma kokemus siitä, että katuu lasten hankintaa. Varmaan nämä äidit, jotka eivät ole emotionaalisesti koskaan olleet läsnä omille lapsilleen, eivät kykenisi tällaista asiaa myöntämään. Hampaat irvessä mieluummin valehtelevat omilleen, jotka kuitenkin käytännössä tietävät - mitä on - kun viesti ja tunne on ristiriidassa keskenään.

Eli totuus on toinen kuin todellisuus. Ehkä on joskus parempi myöntää itselleen kokemuksensa ja tuntemuksensa, jotta kykenisi paremmin niiden kanssa myös työskentelmään ja tulemaan enemmän ''todeksi'' myös lapsilleen. EI teeskennellä jotain täydellistä äitiä, jota ei ole edes olemassa. SIllä valheen tunnistaa jokainen pienempi ja isompikin lapsi - no matter what - äidit kirjoittavat syntymäpäiväkortteihin - mutta kenelle he ne kirjoittavat - itselleenkö - todistaakseen, että ovat ns ''hyviä äitejä'' - koskaan esimerkiksi silti soittamatta tyttärilleen tai tulemaan käymässä kysyäkseen - miten sinulla menee - miten voit - tarvitsetko jotain?

Tyttäriähän sen sijaan syyllistetään paljon enemmän, miten he eivät ole äideilleen apuna - eikö totta - eli roolit ovat jokseenkin kääntyneet ylösalaisin - mutta miksi? Äitejä ei ikäänkuin ole koskaan saanut kyseenalaistaa ja heidän motiivejaan tulla äideiksi - koska myytti.

Tämä. Tämä kirjoitus tukee näkemystäni omasta äidistäni. (Ja isosta osasta palstalaisia, tarkoitan tällä niitä, jotka haukkuvat meitä tässä ketjussa avautuvia.) Etenkin tuo lause: "Varmaan nämä äidit, jotka eivät ole emotionaalisesti koskaan olleet läsnä omille lapsilleen, eivät kykenisi tällaista asiaa myöntämään". Ei äitini ollut, silti on mielestään hieno äiti ja aiheuttaa minulle hirveitä haavoja haukkumalla sitä mitä näkee, eli todellisuutta, minun todellisuuttani, kun kerron, että olen kuule kärsinyt sinun äitiydestäsi. Kun hänen totuutensa oli se, että oli hieno äiti.....

Sanosin hänelle nimen omaan, että ja vitut olit, sä riitit, mutta hienoksi sua ei voi millään mittarilla sanoa, koska tämä: "...äidit kirjoittavat syntymäpäiväkortteihin - mutta kenelle he ne kirjoittavat - itselleenkö - todistaakseen, että ovat ns. "hyviä äitejä" - koskaan esimerkiksi silti soittamatta tyttärilleen tai tulemaan käymässä kysyäkseen - miten sinulla menee - miten voit - tarvitsetko jotain?" ILMAN HIRVEÄÄ ARVOSTELUA SIITÄ, MIKÄ, MILLAINEN JA MITEN OLET.

Mitä vittua mun lapsi tekee jollain saatanan syntymäpäiväkortilla? Jos julistaisin av:llä kirjoittavan niitä lapsilleni minua kehuttaisiin, vaikka samaan aikaan lapseni saattaisi itkeä opiskelijakämpässään minun ilkeitä sanojani hänen siivouksistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Juuri tällaiset "hyvää tarkoittavien" pelot ovat se ensimmäinen kivetty kivi tiellä helvettiin... Mitäs jos tekisit tuolle pelollesi siitä, miten muut elämäänsä elää, jotakin?

Tunnustan itsekin olevani hyvää tarkoittava pelkääjä, huudan läheisilleni peloissani siitä, että heidän elämänsä menee pilalle, koska eivät tehneet asiaa X. Kuitenkin se menee luultavasti enemmän pilalle siitä, että minä huudan, koska mua niin pelottaa :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Kyllä pitäisi 25-35-vuotiaana tietää, mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä, miten reagoi äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin, tuleeko puoliso kuolemaan ennen aikojaan tai tuleeko vaikka taloudellisia ongelmia, millaista on tehdä töitä samalla kun lapset roikkuvat jaloissa, millaista on olla kiinni lapsissa 24/7 vaikka ei olisi minkäänlaista kokemusta lapsista...

Päätöksen tekemistä helpottaa erityisesti se, että nettipalstat ovat pullollaan kirjoituksia, joissa vanhemmuus on niin palkitsevaa ja lapset paras asia maailmassa. Ainoastaan hullut tai väsyneet äidit ovat toista mieltä. Kun erotaan ruuhkavuosien keskellä, ei koskaan ole kyse lastenhoidon ja arjen raskaudesta vaan erilleen kasvamisesta ja rakkauden loppumisesta. 

Elämässä sattuu niin paljon enemmän elämää heilauttavia asioita kuin lasten saanti: sairaus, mielenterveyden ongelmat, kuolema jne., ei niihinkään taida elämältä tulla minkäänlaista takuuta ja muutosoikeutta. Epäilenpä, että harvassa on ihmiset jotka eivät ole lapsiperheiden elämää seuraneet ennen kuin omat lapsensa hankkivat, tuo lapsiasia on yksi johon parhaiten kykenee etukäteen varautumaan. Eniten kiinnostaisi tietää mistä kaikesta muusta nämä lapsiinsa kyllästyneet ovat elämässään katkeria.  Kun nyt tajuaisivat, että omalla asenteellaan pilaavat sekä oman, että ympäristön elämää. Adoptio tai lasten sijoitukseen laittaminen on Suomessa ihan laillista, kannattaisiko ihan vakavasti harkita tuota ennen kuin pilaa lastensa elämän?

Minä en ole katkera yhtään mistään, vaikka olen sairastunut vakavasti, eronnut, joutunut sairauden takia luopumaan unelmieni työstä jne. Silti kaduin lapsen saamista paljon. Katumus on nyt hävinnyt, kun naisena tein perinteisen miehisen ratkaisun eron jälkeen, eli lähdin ja jätin lapset exälle. Nyt jaksan olla äiti joka toinen viikonloppu, nyt olen vihdoin jopa kokenut iloa lapsista. Joten vastauksena ketjun aiheeseen: kyllä katumus on helpottanut ajan myötä mutta vain siksi, että saan nykyään olla pelkkä viikonloppuäiti.

Mutta tämähän on juuri sitä, että tekee asialle jotain. Teit ratkaisun, joka vaikuttaa sekä omaan että lastesi hyvinvointiin. Jos hienosti tiedostit sen, ettet ollut lapsillesi hyväksi kokonaisvaltaisesti niin teit ratkaisun. Hyvä niin. On okei katua joskus niin kovin, että lapsilla ei ole hyvä olla äidin kanssa. Silloin on vain pystyttävä kantamaan vastuu siitä, että ne lapset jokatapauksessa on maailmassa ja ryhdyttävä vaikka viikonloppuäidiksi. Se katumus kun itsessään ei tosiaan hyödytä ketään.

En nyt puhu itsestäni, vaan yleisesti: entä jos ei ole ketään sellaista, jolle antaa ne lapset; jos tietää, että kykenee kyllä itse hoitamaan heidät paremmin kuin mahdolliset muut tahot? Ja silti katuu? Mitäs pollyannalla on antaa siihen katumisenpoistoon vinkkiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Samoja ajatuksia täälläkin, olen tosin jo kolmekymppinen. Kiitos teille rohkeat ja rehelliset naiset, jotka uskallatte kertoa tunteistanne asiaan liittyen!

Sama juttu täällä ja itsekin jo reilusti kolmenkympin paremmalla puolella. Aina olen ollut sitä mieltä, etten lapsia hanki, mutta toki välillä mietityttää, kun alkaa olla ne viimeiset hetket niiden hankkimiseen käsillä... mutta näitä lukiessa kyllä muistaa sen, miksi lapset ei ole mun juttu (omina) ja 99% varmuudella minusta tulisi myös katuva äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Voi miten minä toivonkaan, että tässä kaikessa on kyse vain asioiden prosessoinnista. Silloinhan se on ihan ok, hyödyllistä ja eheyttävää. Ja kuitenkin pelkään, että negatiivisten tunteiden vatvominen vain vahvistaa negatiivisuutta, samanmielisten toisilleen peukuttelu tekee asiasta normaalia ja hyväksyttävää. Syntyy tämmöinen kuuluisa kupla-ilmiö.

Se, että myöntää Internetin keskustelupalstalla negatiivisen tunteen olemassaolon, ei tarkoita sitä, että se määrittäisi elämää tai että siinä velloisi arjessa. Se on vain tunne muiden joukossa.

On siinä eroa, onko katumus vain hetkellinen tunne vai pysyvä fiilis. Ymmärrettävää että raskaassa tilanteessa,univelat päällä saattaa tuntua siltä että katuu koko lastentekoa. Jos taas katumus on pysyvä olotila,kyllä kyse on ihan valinnasta. Ihminen voi itse ruokkia tai olla ruokkimatta tunteitaan. Jatkuvassa katumuksessa ei ole mitään järkeä, se ei rakenna mitään. Sellaisessa tilanteessa katumus on turhaa ja asenteenmuutos voisi auttaa.

Miten se asenteenmuutos tehdään?

Hyväksymällä se, miten elämä on mennyt ja ne asiat joita ei voi muuttaa. Muuttamalla ne jotka voi. Turha katua,harmitella tai jossitella(ylipäätään tuhlata energiaa)asioihin joihin ei voi vaikuttaa. Kaikesta voi oppia ja kasvaa ihmisenä. Keskittymällä siihen hyvään ja niihin mahdollisuuksiin mitä esim.lapset ja vanhemmuus ovat tuoneet mukanaan.

Eli pitää vain levollisena hyväksyä se, että omat lapseni saavat minulta paskempaa hoitoa, kuin suurin osa äideistä antaa ja että se saattaa vaurioittaa heidän elämäänsä? Että ehkä he ovat niitä, joista ne tv:n dokumentit tehdään, joissa nuori puhuu selkä kameralle miten elämä luisuu kädestä, koska sosiaalisia taitoja ei ole, eikä itseluottamusta, (koska mä en sitä pystynyt antamaan)?

Että hyvää elämää ja mieltä vain, näillä mennään, näinkö?

Koska uskoisin aika monen ei-niin-hyvin- suoriutuvan ja siksi katuvan pelkäävän tällaista. Minusta ei ole turha murehtia (ja siksi katua) tuollaista tulevaisuusskenaariota lapsellaan. Mutta kai mä sitten voin keskittyä hyviin juttuihin elämässä ja juosta niissä, kun mua ei nuo lapset niin paljon kiinnostaneetkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Jokainen perhe tekee ne rutiininsa. JOissakin nukutetaan lapsia iltakaudet, toisissa lapset nukahtavat suht vaivatta ja sen jälkeen katsotaan tv:tä tai tehdään töitä tietokoneella. Ja jos on opettanut lapsensa nukkumaan äänettömässä tilassa voi sitä tv:tä silti katsoa, kuulokkeet saa yhdistettyä telkkariinkin... Nämä ihmiset jotka valittavat, jos ne lapset häviäisivät niks naks, mitä ihanaa sillon tekisistte mitä nyt ette lasten kanssa kykene, ja kykenisisttekö ihan oikeasti olemaan onnellisia vai onko tuo onneton olo itsessä sisällä ja lapset se lähin jota siitä syyttää?

Minun ongelmani tässä on se, että olen ulkoistanut aika paljon lastenhoidosta miehelle. Niinpä mies päättää ne rutiinit, en minä. Mutta lapset taas tarvitsevat minua ja siksi minä en voi vain tehdä kuten minua huvittaa, ja katsella sitä teeveetä, vaan minun pitää peitellä ja pestä hampaita ja hoputtaa syömään iltapalaa ja lukea illalla kirjaakin välillä - että olen läsnä. Ja silti haluaisin vain katsoa telkkaria. Ja älä ehdota, että vaihtakaa välillä, mä en halua olla ikinä se, joka tekee tuon yksin. Menee hermot. (On kokeiltu).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Voisin elää aivan hyvin ilmankin sitä hetkeä. Tietty jotkut hetket lasten riemusta huvipuistossa ja jouluna ovat ihania, mutta keksin aika monta muutakin tosi ihanaa asiaa, joista voi ilahtua, ilman vastaavaa työmäärää takaisin.

Tuo jätskijuttu, en tiedä olenko outo, mutta en ilahdu siitä. Pikemminkin huolehdin, ettemme ala syömään liikaa makeaa ja liho.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Voiko joku vastata tähän? Tätä tarkoitin alkuperäisellä kommentillani, en sitä että joku saisi kiksejä lasten kanssa nukkumaanmeno tappelusta.

Ja mä en tajua, miten joku voi ajatella, että laittoi lapsensa itsensä edelle, kun osti tälle 2 euron jäätelön? En ajattele niin huvipuistoreissuista tai joulustakaan. Minusta mun vanhempana kuuluu tarjota lapselle tiettyjä asioita. Vertaisia me siinä jäätelönsyönnissä ollaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Eikö joillakin ihmisillä tosiaan ole tällaista antamisen iloa ja empatiaa olemassa jo ennen lapsia O.o vai mikä tämän kommentin pointti oli. Itse velana olen sitä mieltä että äitiys ei tosiaankaan saa olla totaalista epäitsekkyyttä jossa lapsen tarpeet jyrää vanhemman omat tarpeet. Tästä syntyy helposti äiti/isämarttyyri joka voi syyllistää omaa lastaan tai ainakin heittää oman elämänsä lapsen harteille. Tämä siis niille jotka yrittävät kieltää äideiltä negatiivisia tunteita. ohis

Ei ilmeisesti ole. Pointti oli juuri se mikä siinä lukee ja tähän kommenttiin sain jo vastauksen, ei tunne iloa lapsen ilosta.

Kyllä katuva äiti voi tuntea iloa jostain lapseen liittyvästä. Otetaan esimerkki jäätelö.

Tosielämässä tilanne ei ole niin, että mennään jäätelöbaariin ja kaikilla on hauskaa. Oikeasti homma menee monesti niin, että ensin lapset riitelevät kumpi tilaa ensin. Sitten muutaman tönimisen ja kitinän jälkeen päästään tilaamaan. Homma kestää ikuisuuden ja haluttaisiin mielellään se kallein vaihtoehto. Sitten saapuvat annokset. Toinen niistä on hienompi ja sitten alkaa toisen naama vääntymään kun omassa annoksessa ei ollut keksiä. Joudut menemään hakemaan keksin toisellekin. Sitten alkaa syöminen. Ensin maistellaan molempien kulhoista. Hihat tietenkin pyyhkivät sen oman jäätelön, kun kurkoitetaan siihen toisen jätskiin. Sitten pyyhitään niitä hihoja. Pahimmillaan kaatuu juomakin ja housut kastuu. Haet tiskiltä lisää paperia.

Viereisessä pöydässä istuu lapseeton pariskunta, joka seuraa jokaista liikkettäsi ja reaktiotasi. He eivät tee epäselväksi kuinka äänekkäät ja sotkuiset lapset häiritsevät heitä. Heidän silmissä olet huono äiti, jonka olisi pitänyt ymmärtää olemaan tuomatta niitä "pershedelmiä" ihmisten ilmoille. Kuten huomaat he ovat keksineet jo hellyyttävän lempinimen lapsillesi.

Sinulla on hiki ja jäätelön jälkeen lapsillasi on jano, koska hankkimasi juoma kaatui jo alkuminuuteilla. Itse et ole edes koskenut jäätelöösi. Tosin monesti et edes osta sellaista, Et ehtisi kuitenkaan nauttia sen syömisestä.

Tulet ulos baarista, mutta lapsesi eivät ole lopettaneet kitinää. Nyt on vessahädän vuoro.

Pääset ulos ja autoon. Koko kotimatkan kuuntelet heidän riitelyään. Jossain kohdassa yrität ajatella, että missä kohtaa sinun olisi kuulunut nauttia, tuntea sitä iloa kun annat jotain jollekin toiselle?

Juu en kysynyt mitään tuollaista.

Kyllä tuossa ylhäällä kysyttiin eikö tunne oloa onnelliseksi kun ostaa lapselle jäätelön. No minä kerroin mitä se jäätelön ostaminen käytännössa saattaa tarkoittaa ja kaikesta oheisohjelmasta johtuen, sen hetken, kun se jäätelö on suussa ja voisi nauttia, niin kaikki loppu aika joka on yhtä showta ja vääntöä ja siivoamista tuhoavat kyllä tehokkaasti sen minimaalsien kivankin hetken.

Niin, minä kirjoitin sen kommentin. En tarkoittanut mitään selitystä siitä miksi jäätelöhetkikin on ihan paskaa lasten kanssa, vaan että ettekö oikeasti tunne iloa siitä kun saatte lapsen iloiseksi. Kun lapsi avaa kauan odottamansa joululahjan, joka oli teille vähän liian kallis ja yksi oma kampaajakäynti piti jättää välistä, mutta se tunne kun lapsi avaa lahjan ja on niin onnellinen. Oletteko muka oikeasti vain surullisia siitä että se oma kampaaja piti jättää välistä?

Mä en ole kyllä mistään materiasta joutunut luopumaan tässä lapsiasiassa. Vaan pikkuisen isommista asioista. Omasta ajasta ja sen (positiivisista) lieveilmiöistä.

Jos menettämällä kampaajakäynnin alkaisin nauttia tästä niin vaihtaisin sen siihen useammaksi vuodeksi! Ja kävisin kampaajalla kun lapset on 18 --> :-)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..

Eikö joillakin ihmisillä tosiaan ole tällaista antamisen iloa ja empatiaa olemassa jo ennen lapsia O.o vai mikä tämän kommentin pointti oli. Itse velana olen sitä mieltä että äitiys ei tosiaankaan saa olla totaalista epäitsekkyyttä jossa lapsen tarpeet jyrää vanhemman omat tarpeet. Tästä syntyy helposti äiti/isämarttyyri joka voi syyllistää omaa lastaan tai ainakin heittää oman elämänsä lapsen harteille. Tämä siis niille jotka yrittävät kieltää äideiltä negatiivisia tunteita. ohis

Ei ilmeisesti ole. Pointti oli juuri se mikä siinä lukee ja tähän kommenttiin sain jo vastauksen, ei tunne iloa lapsen ilosta.

Kyllä katuva äiti voi tuntea iloa jostain lapseen liittyvästä. Otetaan esimerkki jäätelö.

Tosielämässä tilanne ei ole niin, että mennään jäätelöbaariin ja kaikilla on hauskaa. Oikeasti homma menee monesti niin, että ensin lapset riitelevät kumpi tilaa ensin. Sitten muutaman tönimisen ja kitinän jälkeen päästään tilaamaan. Homma kestää ikuisuuden ja haluttaisiin mielellään se kallein vaihtoehto. Sitten saapuvat annokset. Toinen niistä on hienompi ja sitten alkaa toisen naama vääntymään kun omassa annoksessa ei ollut keksiä. Joudut menemään hakemaan keksin toisellekin. Sitten alkaa syöminen. Ensin maistellaan molempien kulhoista. Hihat tietenkin pyyhkivät sen oman jäätelön, kun kurkoitetaan siihen toisen jätskiin. Sitten pyyhitään niitä hihoja. Pahimmillaan kaatuu juomakin ja housut kastuu. Haet tiskiltä lisää paperia.

Viereisessä pöydässä istuu lapseeton pariskunta, joka seuraa jokaista liikkettäsi ja reaktiotasi. He eivät tee epäselväksi kuinka äänekkäät ja sotkuiset lapset häiritsevät heitä. Heidän silmissä olet huono äiti, jonka olisi pitänyt ymmärtää olemaan tuomatta niitä "pershedelmiä" ihmisten ilmoille. Kuten huomaat he ovat keksineet jo hellyyttävän lempinimen lapsillesi.

Sinulla on hiki ja jäätelön jälkeen lapsillasi on jano, koska hankkimasi juoma kaatui jo alkuminuuteilla. Itse et ole edes koskenut jäätelöösi. Tosin monesti et edes osta sellaista, Et ehtisi kuitenkaan nauttia sen syömisestä.

Tulet ulos baarista, mutta lapsesi eivät ole lopettaneet kitinää. Nyt on vessahädän vuoro.

Pääset ulos ja autoon. Koko kotimatkan kuuntelet heidän riitelyään. Jossain kohdassa yrität ajatella, että missä kohtaa sinun olisi kuulunut nauttia, tuntea sitä iloa kun annat jotain jollekin toiselle?

Juu en kysynyt mitään tuollaista.

Kyllä tuossa ylhäällä kysyttiin eikö tunne oloa onnelliseksi kun ostaa lapselle jäätelön. No minä kerroin mitä se jäätelön ostaminen käytännössa saattaa tarkoittaa ja kaikesta oheisohjelmasta johtuen, sen hetken, kun se jäätelö on suussa ja voisi nauttia, niin kaikki loppu aika joka on yhtä showta ja vääntöä ja siivoamista tuhoavat kyllä tehokkaasti sen minimaalsien kivankin hetken.

Niin, minä kirjoitin sen kommentin. En tarkoittanut mitään selitystä siitä miksi jäätelöhetkikin on ihan paskaa lasten kanssa, vaan että ettekö oikeasti tunne iloa siitä kun saatte lapsen iloiseksi. Kun lapsi avaa kauan odottamansa joululahjan, joka oli teille vähän liian kallis ja yksi oma kampaajakäynti piti jättää välistä, mutta se tunne kun lapsi avaa lahjan ja on niin onnellinen. Oletteko muka oikeasti vain surullisia siitä että se oma kampaaja piti jättää välistä?

En käy kampaajalla. Tuossa tilanteessa olisi myös surua siitä miten ka missä oloissa romu on tehty ja olisiko rahalla voitu ruokkia muualla

Noniin, eli sama vastaus kun jäätelökommenttiin, ette tunne iloa lapsen onnesta.

Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, että tämä "ilon tunteminen lapsen onnesta" olisi se hyvän vanhemman perimuoto, jota vasten kaikki kalpenee? Ei se itseasiassa ole. Lapselleen voi tuottaa iloa saamatta siitä itse nyt niin mahtavia kicksejä todellakaan. Sehän on sitäpaitsi lapsen iloa. Kunhan ei pilaa sitä millään, niin varmaan aika sama, miten onnellinen minä siitä olen?

Minulla esimerkiksi oli todella mukava isä, siis lapsuusmuistot hänestä ovat aivan mahtavia. Mutta jos ajattelen kaikkea sitä kivaa, mitä me teimme, että iloitsiko hän siinä nimenomaan minun onnestani, niin en muista sellaista. Hän tunsi omia tunteitaan. Nekin olivat useimmiten iloa. Siksi, koska hänelläkin oli kivaa. Olimme tasaveroisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Evolutiivisesti tietenkin olisi erinomaisen hyvä jos ihmiset jotka eivät jaksa keskittyä muihin kuin omiin tarpeisiinsa jättäisivät sen lisääntymisen sosiaalisemmille, empatiaan ja jopa altruismiin paremmin kykeneville ihmiselle. Älkää hyvät ihmiset kävelkö vankiloihin jos ne lapset sellaista teille tarkoittavat. Meitä lapsista onnellisia ihmisiäkin onneksi maailmassa on. Ja ne lapsia jo tehneet jotka katuvat, kannattaisiko nyt ottaa lusikka kauniiseen käteen. Jos on ihan mahdotonta elää lasten kanssa kannattaa antaa lapset huostaan/erota ja antaa puolisolle huoltajuus ja jos ne lapset haluaa pitää elämässään keskittyä tekemään siitä omasta JA LASTEN elämästä paras mahdollinen. Tällainen valittaminen ei johda mihinkään, joku vertasi AA:n vertaistukeen, mutta siinäkin yritetään tukea ja mennä kohti muutosta parempaan, ei märehtiä onnettomuutta.

Mihin tämä ajatusmalli, että jos katuu lapsiaan haluaisi jotenkin erota miehestään Mieheni on parasta mitä minulla on. En jättäisi ikinä häntä päästäkseni eroon lapsistani. Luuletteko, että ihan oikeasti se on joku ratkaisu antaa lapset pois? Etteikö se toisi sellaista sosiaalista tuomitsemista, että se voisi olla jopa pahempaa kuin ne omat lapset?

Toinen mikä näissä teksteissä tulee usein ilmi on juuri tämä " jos te kadutte teidän on pakko tehdä asialle jotain". Miksi? Miksi kaiken pitää olla "produktiivistä" kuten joku aiemmin kirjoitti? Miksei voi vaan sanoa, että kaduttaa, mutta eipä ne muutkaan vaihtoehdot miltään ruusuilta vaikuta. Se ainoa, joka vaikutti , niin se juna meni jo.

Kukaan ei estä feikkaamasta muille ja niin monet tekevät, koska näitä "sinulla ei ole oikeutta valittaa, ellet tee asialle jotain" on tuvat täynnä. Mutta se ei poista ihmisen sisäistä tunnetta. Se tekee asiasta vaan tabun, kun kukaan ei myönnä ääneen asiaa.

Näin akateemisena on lähinnä suolaa haavoille, kun näkee uramahdollisuuksiensa valuvan hukkaan lasten takia. Ja samalla joku sanoo, että senkun muutat ulkomaille lasten kanssa, maailma on sun, ole oman elämäsi aurinko, carpe diem. Ihanko totta mä voin muutaman kuukauden työkeikan vuoksi repiä lapset juuriltaan käymään koulua vieraassa ympäristössä ja vieraalla kielellä? Ei lasten kanssa yksinkertaisesti ole niitä samoja vaihtoehtoja kuin ilman lasta, ja totta kai se kaduttaa kun näkee samanikäisten, lapsettomien kollegojen voivan "tarttua hetkeen".

Näin akateemisena olen tuon kaiken lasteni kanssa tehnyt, ja niin on tehnyt moni tuttu kollegakin. Joilla kaikilla lapsia eikä ura ole niihin tyssännyt (kaikki vähintään dosentteja, useampi professori ja pari akatemiaprofessoria). Ja se muutama kuukausi on ihan helppo pitää kotikoulua. Rohkeutta ja energiaa se vaatii, ja tietenkin pitää olla itse tarpeeksi hyvä hommassaan ja tarpeeksi motivoitunut.

Pointti olikin siinä, että niiden lasten kanssa lähteminen on vaikeampaa ja vaatii erikoisjärjestelyjä, joita ei ilman lapsia tarvitsisi tehdä. Kuten sinäkin sanoit, pitää olla motivoitunut ja hyvä.

Minä olin ennen lapsia siinä kuvitelmassa, että kyllä kaikesta selviää eikä elämää tarvitse juuri muuttaa, kunhan on valmis hieman järjestelemään asioita lasten kanssa. Juuri tämänkaltaiset viestit saivat minut uskomaan siihen. Entä jos minä en vaan jaksaisi enää uhrata sekuntiakaan siihen, että mietin aina ensimmäisenä "mihin lapset / miten lapset / missä lapset"?

Tämä taitaa olla ihan aito ketju, ei tilattu maksettu ammattinäpyttelijöille, jotta saadaan iltasanomiin tai hesariin täytettä? Hienoa, pitkästä aikaa!

(Tuo naspurin mekkalaketju on tarkoitus laittaa lehteen. Siinä on tarkoitus mollara kerrostaloasumista. Kun kirjoitin että kerrostaloissa ja rivitaloissa ei koskaan mitään haittaa naapureista, kaikki hiljaisia, lähtenyt poistoon. Vain lähelle rakennetyissa omakotitaloissa haittaa ulkoa, sisällä ei melua huoneesta toiseen.)

Joo kotikoulua "ihan helppo pitää"... Mitäh?! :D

Samalla kun itsen pitäisi saada aikaan jokin uusi projekti tms? Meidän perheessä siitä ei tulisi mitään, vaikka keskityttäisiin vain siihen ilman muuttoa mihinkään tai muita projekteja. Ei vain tulisi. Miten joku voi tarjota sitä ratkaisuksi (päästä toteuttamaan joku työprojekti ulkomailla tmv.) ihan yleisesti kelle vaan? Pitääkö tuntea itsensä huonoksi, jos se ei itseltä onnistu?

Tuolla jäätelöonnellistajalla ei taida itsellään olla lapsia. Sen verran epärealistisia kodak-hetkiä hän kuvittelee vanhempien elämän olevan. Kyllä nuo tappeluväninä-kuvaukset on paljon lähempänä todellisuutta, kuin mielikuva hymyilevästä lapsosesta kesäpäivänä jäätelö kädessä kuiskaamassa "kiitos äiti, rakastan sinua", ja äidin sydän sulaa jäätelön kanssa kilpaa :'D. Joo, in your Dreams!

Minusta on aika vastuutonta heittää, että kuka vain voi pitää kotikoulua. Siinähän sitä vasta nimenomaan usutetaan siihen kykenemättömiä pilaamaan lastensa tulevaisuus. Siis opettamaan lapsille, että siitä tulikin nyt itseasiassa yksi hitsin pitkä vetelehtimisloma, jota kutsuimme "kotikouluksi" ja sanoimme vielä lapsille, että ei se haittaa, kun jäitte jälkeen koulutyössä. Kun niin siinä käy, kun osaamaton ryhtyy. Mutta eihei kenenkään tarvitse epäillä itseään, sitä on "ihan helppo" pitää :D

Kukahan tässä luo haitallista kuplaa...

https://www.facebook.com/ISEPStudyAbroad/photos/a.1617156621644675.1073…

HEI KAIKKI!! VOISITTEKO MILLÄÄN KÄYDÄ TYKKÄÄMÄSSÄ KYSEISTÄ KUVAA FACEBOOKISSA. Se on reissukuva meidän opiskeluvaihdosta, ja se kuva pääsi kuvakilpailuun.

Vierailija kirjoitti:

Tuolla jäätelöonnellistajalla ei taida itsellään olla lapsia. Sen verran epärealistisia kodak-hetkiä hän kuvittelee vanhempien elämän olevan. Kyllä nuo tappeluväninä-kuvaukset on paljon lähempänä todellisuutta, kuin mielikuva hymyilevästä lapsosesta kesäpäivänä jäätelö kädessä kuiskaamassa "kiitos äiti, rakastan sinua", ja äidin sydän sulaa jäätelön kanssa kilpaa :'D. Joo, in your Dreams!

Tämä. Pakko ne negat tunteet on.johonkin purkaa ja yleensä se on oman perheen jäsen, äiti. (Jos ei kiusaaja kyseessä joka purkaa koulukaveriin...)

Et tunnu käsittävän sitä, että jos ihminen viihtyy yksikseen lapsena, nuorena ja aikuisena, hän viihtyy yksin myös vanhuksena. Jos ihminen EI viihdy yksin muissa elämänvaiheissaan, hän ei tietenkään viihdy yksin vanhuksenakaan. Älä siis pliis yleistä sosiaalisten ihmisten vanhuusongelmia koskemaan kaikkia ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Tässä on nyt vaan sellainen juttu,että on paljon erilaisia perheitä,lapsia ja tapoja olla äiti. Kyllä minäkin kaipaan paljon omaa aikaa ja rauhaa ja myös saan sitä, vaikka olen äiti. En kestä meteliä eikä meillä kukaan metelöi,ei aikuiset eikä lapsi. Olen toteuttanut unelmani,vaikka olen äiti.

Toki on monenlaisia tapoja olla äiti, mutta osa niistä ei todellakaan ole hyväksytty. Sosiaalisen paineen alla on vaikea olla omanlaisensa äiti, kun koet että koko ajan muut pitävät sinua huonona vanhempana joka pilaa lastensa tulevaisuuden.

Sinä saat sinulle riittävästi omaa aikaa ja rauhaa. Kuinka monta tuntia vuorokaudessa saat olla ilman tietoisuutta siitä, että maailmassa on joku, joka tarvitsee sinua kipeästi? Minä en kestä ajatusta edes aikuisesta lapsesta, joka kaipaa äidiltä henkistä tukea päätöksissään ja elämässään. On eri asia antaa henkistä tukea puolisolle, kuin omalle lapselle, vaikka lapsikin olisi jo aikuinen. Se huoli ja vastuu omasta lapsesta kun ei poistu koskaan, eikä lapsen iällä ole mitään tekemistä sen kanssa. Lapsesta ei voi erota.