Lue keskustelun säännöt.
Mä olen jo yli 40 ja tajusin, että elämässä on uhkia
17.02.2017 |
Mä en siis ole ikinä tajunnut, että on olemassa sellainen asia kuin uhka. Olenko ainoa? Nyt kun alan miettiä, niin mitähän kaikkea olen tehnyt tajuamatta siinä piileviä uhkia? En siis tarkoita mitään kävelyä heikoilla jäillä vaan enempi sellaisia henkisiä uhkia, kuten parisuhde, lastenhankinta jne. Olisinko hankkinut lapsia, jos olisin osannut ajatella, että siinä voi olla jotakin uhkia?
Minulle on sanottu lapsena pohtiessani jotain asioita, että ei tuossa mitään hätää tai syytä murehtia ole, niin olen sitten hämääntynyt ajattelemaan, että missään ei ole mitään uhkia. Kauanpa sitä ihminen uskoo siten ja koittaa nähdä asiat samoin kuin ympäristö... :(
Kommentit (7)
En tietenkään kannata koko elämän halvaannuttamista uhkia peläten, ja olen ymmärtänyt nyt tätä miettiessäni, että aika moni ei hanki lapsia koska uhat.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No oletko joutunut jonkun toteutuneen uhkan uhriksi tuon 40 vuoden aikana?
Vierailija kirjoitti:
No oletko joutunut jonkun toteutuneen uhkan uhriksi tuon 40 vuoden aikana?
No olen, se varmaan saikin tätä miettimään nyt.
ap
Mun äiti kuoli kun olin 26 ja sairastuin syöpään kun olin 27. Tätä ennen olin aika tavalla tehnyt mitä halusin ja luottanut että elämä kantaa jne, että kaikki asiat useimmiten järjestyy. Sain lapsen 21-vuotiaana ja silloin ei mikään paljon huolettanut, ajattelin että raskaus sujuu ok ja pärjään varmaan hyvin vauvan kanssa.
Eipä asioista kannata etukäteen murehtia, sen sijaan kannattaa ottaa vakuutus, olla hankkimatta päihdeongelmia, erota huonosta kumppanista, käydä sukupuolitautitesteissä ja niin edelleen. Silti vaikka varoisi kaikkea ja tekisi kaiken oikein, elämä voi mennä huonosti. Toisaalta joku voi päästä helpolla sattumalta, vaikka tekisi paljonkin typeryyksiä.
Minäkin olen nelikymppinen ja nykyään elämä on varsinainen uhkakirjasto. Mietin joku aika sitten että mahtaakohan olla nelikymppisiä, jotka eivät kokisi samoin. Ajatuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli jo lapsuus ja nuoruus täynnä uhkia. Lähtökohdat olivat huonot ja vaikka olen koko elämäni yrittänyt, olen jäänyt aika heikoille.
Nelikymppisenä olen pääosin hyväksynyt sen, että elämä meni näin. Että vaikka pärjään lähtökohtiin nähden hyvin, minulla on silti elämä, joka on kaukana aidosti hyvinvoivista ikäisistäni, jotka ovat saaneet ok-lähtökohdat elämälleen.
Eli ei, en tunnista ap:n maailmaa lainkaan, joskus olen ollut sellaisesta tosi kateellinen. Että joku on saanut elää ilman pelkoa ja epävarmuutta ja sairauksia edes lapsuutensa, jopa pitkälle aikuisuuteen.
Jos jotain olen oppinut niin tosiaan sen, että ns. oikein tekemällä ei voi odottaa saavansa hyviä asioita ja onnistumisia, vaikka ne voivatkin olla todennäköisempiä. Ja että elämän pienimmistäkin hyvistä asioista kannattaa iloita.
Ihanaa pusipusi.