Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsen yli vauvakuplakateudestani?
11.02.2017 |
Luin äsken Voileivän ihanasta vauvakuplasta. Että mua sieppasi. Eniten ärsyttää, että ärsyynnyn asiasta, josta kuuluisi olla iloinen. Oikeastihan on hienoa, että heillä on mennyt noin hyvin uuden perheenjäsenen kanssa. Synnytys on sujunut, isosiskot eivät ole mustasukkaisia, äiti ja vauva voivat hyvin, mies on ollut hienosti tukena, onnitteluja on sadellut... En voinut olla vertaamatta omaan äidiksi tulooni (×2).
Meillä on 2 lasta, ikäeroa 1 v 2 kk. Esikoinen oli pääosin tyytyväinen vauva, mutta mulla ei mennyt synnytyksessä kaikki ihan putkeen. Kivut oli kamalat, puudutteiden kanssa sössittiin (katetri oli luisunut paikoiltaan ja tämä huomattiin monen tunnin itkun jälkeen). Vauva oli virhetarjonnassa ja aiheutti hermosäryn, jota ei saatu hallintaan. Menetin 2,5 litraa verta, olo oli hirveä ja pelkäsin, ettei vauvamme tule muistamaan minua, koska kuolen tähän ihan varmasti (tilanne oli toki vakava, mutta hiukan oli myös hormonihysteriaa mukana :D). Sain kohtutulehduksen, tikit irtoilivat ja tulehtuivat, ummetus oli kamalaa ja istuminen oli mahdotonta. Koko ihana vauvakupla olikin päivystyksessä odottelua, imetyksen epäonnistumista, vauvan mahakipuilua, omia alapääsärkyjä, valtavan synnytystrauman työstämistä ja tuen puuttumista. Mulla ei ollut ketään kenelle puhua, eikä ole vieläkään. Siksi mä varmaan suivaannunkin joka kerta muiden vauvaonnesta. Olen katkera ja kateellinen, ettei mulla mennyt kuin Strömsössä. Tiedän, etten saisi olla, mutta olen. En ole muutenkaan saanut kulkea sitä helpointa polkua elämässä, joten siksikin tuntuu epäreilulta, ettei nyt edes tämä asia voinut sujua traumoitta (kuulostanko jo ihan Epäonniselta? :D) Lapset ovat kuitenkin parasta mitä mulla on, ja harmittaa niin valtavasti, etten voinut nauttia vauvavuosista. Tuntuu, että olen menettänyt joitain ensiarvoisen tärkeitä hetkiä, koska olen ollut niin kipeä, väsynyt ja yksin.
Kuopuksen raskausaika oli aika uneton, koska esikoisella alkoi allergiaitkut. Synnytys eteni onneksi alusta loppuun tosi hienosti. Kuului vauvan parkaisu ja toinen, kolmas, neljäs.. Vauva ei rahottunut rinnalle, ei sairaalassa eikä kotona. Hän vain huusi. Osastolla hävetti, koin että mun olisi pitänyt pärjätä itse, koska kyseessä oli jo toinen lapsemme. En kehdannut pyytää apua, halusin vain että vauva rauhottuisi ja olisin taas tilanteen herra.
Kotona ei helpottanut yhtään. Varmasti kuopukselle olisi diagnosoitu koliikki, mutta tavoilleni uskollisena hoin neuvolassa, että hyvin meillä menee. Välillä menikin. Joskus vauva oli kokonaisen tunnin hiljaa, mutta enimmäkseen kitisi, itki tai karjui suoraa huutoa. Mies kävi töissä ja nukkui kotona, minä tein kaiken muun.
Nykyään kaikki on parempaan päin. Molempien lasten allergioita selvitellään, kuopus itkee vähemmän ja parisuhdettakin elvytellään. Kaikille väsyneille vanhemmille tiedoksi: se väsymys ei lopu sillä, että väsytät itseäsi lisää. Hae apua, mieluiten heti.
Ja vielä kun ottaisin tästä omasta neuvostani vaarin... :D
Kommentit (10)
Että tuoreet äidit jaksavatkin ottaa stressiä vauvakuplasta. Suurimmalla osalla sitä ei varmaan ole. Mitä sitä jälkikäteen edes harmittelemaan - elämä on nyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä taas uskon, että kaikilla on varmasti edes jotain vauvan saannin kanssa, mikä aiheuttaa jotain "säröjä" vauva-arkeen.
Mullakin sujui kai ihan ok, mutta mulla meni raskaus yliajalle ja synnytys oli pitkä ja kivulias. Eppari tehtiin ja vauva oli syntyessään vaisu. En saannut edes pidellä vauvaani, vaan hänet vietiin kiiresti pois. Hänellä oli lapsivettä keuhkoissa. Tilanne korjaantui jo päivässä, mutta edelleen koen pahaa mieltä siitä, että en saannut kokea sitä elämän ihaninta hetkeä eli pidellä heti vastasyntynyttä vauvaani rinnallani.
Vaikka ensi-imetys lykkääntyi tuon vuoksi, niin se lähti onneksi sujumaan pienten haasteiden jälkeen. Nännini ovat matakat, joten hyvä imuote oli työn takana. Imetys oli myös aluksi hyvin kivuliasta. Mutta olen tyytyväinen, kun sain sen kuitenkin onnistumaan.
Mutta vaikka asiat eivät menneet ihanteiden mukaan, niin olen kiitollinen terveestä ja ihanasta lapsestani. Se on tärkeintä, vaikka välillä silti harmittelen joitain yksityiskohtia.
Kuulostaa aika raskailta ja hurjilta nuo kokemukset :( mä pystyn hyvin samaistumaan noihin tuntemuksiin, mulla oli oman lapsen syntymän jälkeen samanlaista kateutta. Mäkin oisin halunnut edes tavanomaisesti menneen synnytyksen, jos ei nyt helppoa ja ihanaa, mut ei, ei menny ihan putkeen meilläkään.
Tämä on kuitenkin helpottanut ajan kanssa, en nyt mitenkään erityisemmin ole asiaa työstänyt, mutta olen itsekseni asiaa ja pettymystäni käsitellyt ja synnytyskokemuksesta noin yleisesti puhunut. Nykyään olen ihan tyytyväinen kokemukseeni, olihan se jännä kokemus sekin. Jos saan toisen lapsen vielä, niin ehkäpä saan minäkin onnistuneen alatiesynnytyksen :)
Se mikä sinua saattaa lohduttaa, on tieto siitä, että naiset tuppaavat mieluusti liioittelemaan kokemuksiaan ;) Luultavasti voileivällä ei sen kummempi synnytys ja sen jälkeinen aika ole ollut kuin normaalisti kellään muullakaan. Ei ole tapahtunut mitään mistä voisi repiä draamaa niin hehkutetaan sitten kuinka ihanaa kaikki on...
Täällä 1,5 kk vanhan vauvan äiti. En suuremmin nauti vauva-ajasta enkä nauttinut esikoisenkaan kanssa. Minusta tämä on aikaa, jonka läpi on vaan pakko kahlata en siis ole ns. vauvaihminen yhtään.
Se ihanuus alkaa mun mielestä sitten, kun vauva alkaa jo vähän tajutakin jotain tästä maailmasta ja itselle raskaus & synnytys on enää kaukainen muisto eikä tarvitse pelätä käykytkuolemia tms. Pienet vauvat avuttomuudessaan jopa vähän pelottavat minua.
Minun on vaikea ymmärtää naisia, jotka oikeasti osaavat nauttia vauva-ajasta. Tuntuu melkein, että valehtelevat vaikkei se varmasti niin ole. Me ollaan vaan niin erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Että tuoreet äidit jaksavatkin ottaa stressiä vauvakuplasta. Suurimmalla osalla sitä ei varmaan ole. Mitä sitä jälkikäteen edes harmittelemaan - elämä on nyt!
Sitäpä juuri, kun en haluaisi sitä harmitella. Kuitenkin ylipäätään sain lapsia, sekään ei ole itsestäänselvyys. Nyt vaan on arjen tasoittumisen myötä vihdoin aikaa henkisesti työstää noita ajatuksia, jotka liittyvät synnytykseen ja vauva-aikaan. Haluan käydä ne pohjamutia myöten läpi etteivät ne jää kummittelemaan, siksi kirjoitin tänne. En osaa puhua niistä kenellekään, pelkään että minut ymmärretään kiittämättömäksi jne.
Ja kuten epäilinkin, täältä löytyi heti vertaistukea :) On harmillista, mutta myös lohduttavaa, että joku muukin käy samoja vaikeita asioita läpi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä 1,5 kk vanhan vauvan äiti. En suuremmin nauti vauva-ajasta enkä nauttinut esikoisenkaan kanssa. Minusta tämä on aikaa, jonka läpi on vaan pakko kahlata en siis ole ns. vauvaihminen yhtään.
Se ihanuus alkaa mun mielestä sitten, kun vauva alkaa jo vähän tajutakin jotain tästä maailmasta ja itselle raskaus & synnytys on enää kaukainen muisto eikä tarvitse pelätä käykytkuolemia tms. Pienet vauvat avuttomuudessaan jopa vähän pelottavat minua.
Minun on vaikea ymmärtää naisia, jotka oikeasti osaavat nauttia vauva-ajasta. Tuntuu melkein, että valehtelevat vaikkei se varmasti niin ole. Me ollaan vaan niin erilaisia.
Näinpä juuri! Vauvavuoden aikana hypitään vain vaiheesta toiseen: hampaat, yökonttailut pinniksessä, tiheän imun kausi, eroahdistus... Ei kerkeä pysähtyä nauttimaan, kun kohta ollaan jo seuraavassa etapissa :) Niinhän sen pitääkin olla, mutta munkin on vaikea käsittää, miksi joka paikassa luodaan kuvaa, että vauva-aika on utuista sängyssä köllöttelyä ja leppoisia vaunulenkkejä.
Ap
Se mitä ihmiset kirjoittavat blogiinsa on aina kaunisteltua. Älä koskaan vertaa elämääsi epätodelliseen, sillä tottakai se kalpenee satuelämän rinnalla.
Nauti siitä omastasi ja lopeta vertailu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taidan olla poikkeus 3kk ikäisen lapseni kanssa. Kaikki sujui ongelmitta (paitsi raskausaika oli yhtä helvettiä pahoinvoinnin takia). Vauva on aivan ihana ja olen iloinnut joka hetkestä. En kuitenkaan ole pitänyt itseäni vauva-ihmisenä lainkaan. Kai se oma lapsi on vain niin ihana ja rakas.
Mun synnytys oli hirveä; päiväkausien supistelu ja tuska ilman avautumista. Vauva oli väärässä tarjonnassa, enkä meinannut aueta yhtään. Sain silti epiduraalia 11 (!) annosta ennen sektiota. Huusin kivusta. Silti, koen vauva-ajan ihanaksi, enkä ole kateellinen. Hieman harmittaa, että synnytys meni miten meni, mutta sektio oli huojennus ja vauva-arki on ihanaa. Tämän kerron siksi, ettei tuo välttämättä johdu kokemuksistasi, tuo kateus...
Hoh.. Viesti vähän karkasi. Mietin tänään vain, että ehkä olisi jo aika osata iloita muiden vauvaonnesta. Onko täällä ketään muuta, joka painiskelee kateuden suossa, kun ihmiset hypettävät Instassa vauvakuplaansa? Miten tuosta tunteesta voi päästä eroon, en halua olla tympeä ja katkera ihminen..
Ap