Läheisten vähättelevä (?) suhtautuminen psyykkisiin vaikeuksiini

Vierailija kirjoitti:

Jos sulla on lahjoja ja paljon annettavaa, ja kenties olet se suvun yksi vakauden perikuva, niin kyllähän suvulla vakaudentunne järkkyy, jos sinulla meneekin oikeasti huonosti. Vähättely saattaa olla hätääntyneiden rakkautta.

En osaa vastata varsinaisesti kysymykseesi. Ystäväpiirissäni kuitenkin on vakuuttavimpia ihmisinä ne, joilla on mt-ongelmia. Se antaa jotain sellaista syvyyttä heidän olemukseen, joka saa toiset ajattelemaan, että tuossapa viisas ihminen. Ja tavallaanhan he ovatkin.

Kyllähän meidän pitäisi luopua ajatuksesta, että hullu on hullu on hullu. Kun ei se tosiaan ihan niin mene.

Komppi tälle! En tiedä, onko se varsinaisesti rakkautta, mutta jos yksi, jolta on opittu odottamaan helppoutta ja muiden tukemista, alkaakin oireilla, reaktio on helposti sellainen "Älä nyt sinäkin ala!"

Yhym ja minkähän sortin suuruushullu on tänään laskeutunut säälittävään seuraamme?

Yleensä osastohoitoja ei sovita tulevaisuuteen, resurssit ovat nykyään ympäri Suomen sellaiset, että paikkoja vaivoin riittää niille jotka akuutisti niitä tarvitsevat. Aivan liian paljon normaalielämään kykenemättömiä hoidetaan avohuollossa ja kuskataan lyhyille osastojaksoille ambulanssilla poliisisaattueen kanssa vähän väliä säästöjen nimissä. Ei sieltä luvata kuin maksimissaan samalle päivälle paikka, siiis niin että keräät kamppeesi ja tulet. Ei niin, että tulet sitten joku päivä kun sua sattuu huvittamaan.

Ja minkähän sortin päävika tekee pikaista tuhoa fyysisesti? Et vaikuta itsetuhoiselta, et ole kuvaillut mitään tarvetta vahingoittaa itseäsi. Olet pärjännyt jo vuosia yksin, ilman apua, mutta koet, ettei ongelmiasi ratkaise kuin ammattilaiset. Ainoa mikä tulee mieleen, on jonkin sortin päihderiippuvuus.

Sori, mutta kallistun myös tälle kannalle, että mahdatkohan oikeasti tarvita osastohoitoa. Avohoito riittäisi. Niinhän nekin pärjää ihan kotona jotka ovat viiltäneet kaulansa auki tappaakseen itsensä... Ei muuta kuin somaattinen hoito ja sitten kotiin. Kyllä sä pärjäät!

Vierailija kirjoitti:

Yhym ja minkähän sortin suuruushullu on tänään laskeutunut säälittävään seuraamme?

Yleensä osastohoitoja ei sovita tulevaisuuteen, resurssit ovat nykyään ympäri Suomen sellaiset, että paikkoja vaivoin riittää niille jotka akuutisti niitä tarvitsevat. Aivan liian paljon normaalielämään kykenemättömiä hoidetaan avohuollossa ja kuskataan lyhyille osastojaksoille ambulanssilla poliisisaattueen kanssa vähän väliä säästöjen nimissä. Ei sieltä luvata kuin maksimissaan samalle päivälle paikka, siiis niin että keräät kamppeesi ja tulet. Ei niin, että tulet sitten joku päivä kun sua sattuu huvittamaan.

Ja minkähän sortin päävika tekee pikaista tuhoa fyysisesti? Et vaikuta itsetuhoiselta, et ole kuvaillut mitään tarvetta vahingoittaa itseäsi. Olet pärjännyt jo vuosia yksin, ilman apua, mutta koet, ettei ongelmiasi ratkaise kuin ammattilaiset. Ainoa mikä tulee mieleen, on jonkin sortin päihderiippuvuus.

Sori, mutta kallistun myös tälle kannalle, että mahdatkohan oikeasti tarvita osastohoitoa. Avohoito riittäisi. Niinhän nekin pärjää ihan kotona jotka ovat viiltäneet kaulansa auki tappaakseen itsensä... Ei muuta kuin somaattinen hoito ja sitten kotiin. Kyllä sä pärjäät!

Hmm, näistä osastolle ottamisen käytännöistä mulla ei ole tietoa eikä aiempaa kokemusta. Kieltämättä itsekin yllätyin kuinka "helposti" sain apua. Kyllä minulla itsetuhoisuuttakin ajoittain esiintyy, ja jos olisin kykeneväinen ratkaisemaan ongelmani itse, en niistä olisi näin pitkään kärsinyt.

Ap

Vanha keskustelu, mutta tästä kokemusta. Itsellä takana useita yliannostuksia, yli kymmenen vuotta itsensä vahingoittamista, psykoottisia oireita, päihdeongelma ja ahdistusta. Nykyisin raittiina mutta monet läheiseni eivät siltikään ota vakavasti, usein kommentoivat että kuvittelevat vaan, hyvin sulla menee ja olet jaksanut töissäkin käydä. No niin, olenhan mä töissäkin nähnyt harhoja :D Ja no shit, nimenomaan kuvittelen sillä kyse on mielen ongelmista.

Onneksi itse tietää itse miten asiat on ja on oppinut pärjäämään, mutta kyllä se ihmetyttää miten jotkut ihan tosissaan ovat sitä mieltä että sairaudet johtuvat tyyliin luonteen heikkoudesta tai on liian terveen näköinen jotta saisi apua. Itsellä takana sen luokan kokemuksia että koen olevani kamppailija kun olen näin pitkälle selvinnyt elämästä. :)

Mihin tarvitset just tän sukulaisen hyväksyntää? Hän ei taida olla alan ammattilainen, eikä kovin empaattinen ihminen, joten jätä ne mielipiteet omaan arvoonsa.