Läheisten vähättelevä (?) suhtautuminen psyykkisiin vaikeuksiini
Olen jo kuutisen vuotta sairastanut erästä mielenterveyshäiriötä, tosin tähän asti ilman diagnoosia kun en koskaan ole kunnolla saanut apua haettua. Aina olen halunnut läheisimmillekin ihmisille antaa vaikutelman että mulla on asiat loistavasti ja pärjään kyllä itse, jostain kumman syystä ahdistun jos alan kertomaan huolistani ja pahasta olosta vaikkapa perheenjäsenille. Tietoisesti olen siis pitänyt kaikkiin ihmisiin tietynlaisen etäisyyden.
Nyt kun olen viimeinkin saanut haettua apua tilanteen pahennuttua todella ja pääsen paykiatriselle osastolle, tuntuu että ne ihmiset jotka tästä tietävät pitävät minua vain huomionhakuisena ja ajattelevat että mulla ei mene "tarpeeksi huonosti" saadakseni laitoshoitoa. Heistä osalla kun on itsellään ollut päällepäin näkyviä 'suurempia' vaikeuksia aiemmin. Kukaan ei ole tästä mulle siis suoraan sanonut mutta puheista on vain jäänyt tällainen vaikutelma.
En tietenkään oleta ettei kukaan olisi yllättynyt tästä tilanteestani kun tieten tahtoen olen kaiken pahan olon ja oudon käytöksen piilottanut, mutta ei kai tosiaan ole niin tavatonta ettei mt-ongelmat näy päällepäin? Vai?
Kommentit (25)
Oletko varma, ettet projisoi nyt omaa pahaa oloasi ja huonoa itsetuntoasi muihin?
Sitä paitsi, ongelmien vähättely on itsesuojelureaktio. Jos on jostakusta läheisestä huolissaan, on aika inhimillistä, että pyrkii vähättelemään tämän kriisiä. "Ei sillä hätää ole, kunhan nyt vaan hössöttää".
Juu, ei ole vähättely kivaa tai hedelmällistä, mutta se on inhimillisyä, ja taustalla voi tosiaan olla välittäminen. Ollaan LIIAN huolissaan, että uskallettaisiin suoraan itselle myöntää, että toinen on pahassa jamassa.
Ehkä läheisiäsi vähän loukkaakin se, että et ole aiemmin kertonut ongelmistasi, et luota heidän kykyynsä auttaa. Juu, siihen epäluottamukseen voi olla heistä johtuvia syitä tai masennuksesi on aiheuttanut tuota tunnetason eristäytymistä, mutta puhun siis siitä, miltä asia voi heistä tuntua.
Joka tapauksessa anna heille nyt aikaa. Kestää tovi, ennen kuin he tottuvat ajatukseen sinusta mieleltäsi sairaana. Tsemppiä sinulle toipumistyöhön, koeta keskittyä siihen, mutta jaksamisen mukaan yritä pitää läheisesi jatkossa vähän paremmin jyvällä siitä, mikä vointisi on. Se on vähän niin kuin heidän oikeutensakin tietää, et voi loputtomiin leikkiä urheaa ja yrittää sinnitellä yksin kaikesta. Ainakaan sellainen ei ole toipumiselle hyväksi, koska todennäköisesti lähiympäristönkin asenteiden on muututtava, että toivut.
Ymmärrän mitä haette takaa. Olen ehkä vähän yllättynyt itsekin, kuinka "hyvin" olen onnistunut kaiken piilottamaan. Mutta päällimmäisenä kysymyksenä oli juurikin tuo, että onko muka harvinaistakin, ettei mt-ongelmat näy juuri ollenkaan päällepäin?
-ap
Vaikuttaa että persoonassasi saattaa olla epäluuloisia piirteitä.
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa että persoonassasi saattaa olla epäluuloisia piirteitä.
Olenkin aika paljon lueskellut persoonallisuushäiriöistä mutta en tykkää itse alkaa mitään diagnosoimaan. Paljon yhtäläisyyksiä olen kuvausten ja itseni väliltä kuitenkin löytänyt.
Tuttua. Kun kerroin masennuksestani, tietyt läheiset vähättelevät ja sanoivat että "märehdin". Kun kerroin joutuneeni sairaslomalle, sitä paheksuttiin kun en ollut oikeasti masentunut. Kun aloitin terapian, ehdotettiin että masennukseni paranisi jos en menisi terapiaan ja lakkaisin ajattelemasta olevani masentunut. Nämä "läheiset" jäivät luonnollisesti elämästäni siinä vaiheessa kun en jaksanut olla oma-aloitteinen tapaamisten suhteen.
Parin vuoden sairausloman, intensiivisen terapian ja kunnollisen lääkityksen avulla olen saanut kasattua itseni pala palalta. Terapeutin kanssa olen käynyt läpi ne traumaattiset tapahtumat aikaisemmassa elämässäni, jotka aiheuttivat myöhemmin mielenterveyteni romahtamisen ja alan hiljalleen olla sellaisessa jamassa että jaksan tavata sukua ja ystäviä. Näitä vähätteleviä "ystäviäni" en aio enää tavata, ei tulisi mieleenkään.
Ottaisit ittestäs vaan niskasta kiinni, ei täällä muittenkaan elämät täydellisiä ole.
Samoja kokemuksia. Itse en ottanut yhtään sairaslomaa taloudellisen tilanteen takia, toisin sanoen kävin saikulla töissä. Kukaan ei usko minun olevan oikeasti sairas.
Mainitsen vielä, että kyseessä ei ole masennus. Toki masennusoireet liittyvät vahvasti minulle diagnosoituun häiriöön mutta itse masennusta ei ole diagnosoitu.
-ap
Aika moni ahdistuu siitä, kun pitäisi kuunnella masentuneen jorinoita ja osata jotenki olla hyödyksi. Jotkut saattavat pitää elämän asioita niin musta valkoisenakin toisen näkökulmasta että ihmettelevät siksi, miksi olet niin masentunut. Siksi voi olla että vähättelevät, kun ei ole toisen elämästä todellista kosketus pintaa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän mitä haette takaa. Olen ehkä vähän yllättynyt itsekin, kuinka "hyvin" olen onnistunut kaiken piilottamaan. Mutta päällimmäisenä kysymyksenä oli juurikin tuo, että onko muka harvinaistakin, ettei mt-ongelmat näy juuri ollenkaan päällepäin?
-ap
Ei se ole mitenkään harvinaista, mutta meillä ihmisillä on sellainen jännä käsitys siitä, minkälainen on klassinen mielisairas. Se on se leima, minkä me olemme hulluille antaneet ja jonka pelossa emme kerro henkisistä ongelmista muille. Hyvin harva kuitenkaan on sellainen, useimmat masentuneet/persoonallisuushäiriöiset/bipot ja jopa psykoottisiin mielensairauksiin sairastuneet ovat suurimman osan ajastaan täysin tunnistamattomia. Jos tapaat tällaisen ihmisen muualla kuin psykiatrisella osastolla tai muelenterveystoimistossa, et osaisi ajatella heitä hulluina.
Itse olen onnistunut piilottamaan elämää hyvin pahasti häirinneen OCD:n jopa omilta vanhemmiltani. Ja se on pahimmillaan tehnyt ihan täysin kyvyttömäksi tehdä MITÄÄN ilman pakkoja. Bipolaarihäiriötäni ei kukaan muista, sukulaisille ja ystäville tuli järkytyksenä kun olin yhtäkkiä kuukauden osastolla. "Miten se nyt silleen, sehän on aina ollu niin järkevä, tasainen ja hyväntuulinen?!". Joo niin oonkin, mutta oon taistellut viimeiset 20v masennuksen kanssa ja bipokin on ollu kohta 10v diagnoosina, tosin lääkärit haluas sen pois kun ei oo ollu manioita pitkään aikaan. Tai no on niitä ollu mut en kai mä nyt sillon mee minnekään sairaalaan kun hyvin menee :D meen sitten sen jälkeen vasta kun elänä tuntuu loppuvan... Mut se on lääkäreillekin ihan uskomaton juttu, että joku vois elää maniassa niin normaalisti ettei kukaan toimita pakkohoitoon. Mä voin, mä teen vaan ihan hirveesti töitä, juon, pippaloin enkä nuku. Sit sairastun fyysisesti n. kolmen kuukauden maniaputken jälkeen kun kroppa ei kestä ja sit masennun. Ja SIT mä päädyn hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Aika moni ahdistuu siitä, kun pitäisi kuunnella masentuneen jorinoita ja osata jotenki olla hyödyksi. Jotkut saattavat pitää elämän asioita niin musta valkoisenakin toisen näkökulmasta että ihmettelevät siksi, miksi olet niin masentunut. Siksi voi olla että vähättelevät, kun ei ole toisen elämästä todellista kosketus pintaa.
Varmasti näinkin. Omalla kohdallani menee kuitenkin niin, etten halua/pysty avaamaan omia tunnetiloja läheisille yhtään koska siitä seuraa älytön ahdistus, jopa kuvotus. Toisaalta osalla heillä itselläänkin on ollut masennusta/kaksisuuntaista ym, joten uskon että ymmärtäisivät jos vain pystyisin kertomaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Samoja kokemuksia. Itse en ottanut yhtään sairaslomaa taloudellisen tilanteen takia, toisin sanoen kävin saikulla töissä. Kukaan ei usko minun olevan oikeasti sairas.
Olen niin nuori ja vanhemmat avustavat taloudellisesti (mikä ei toki ole itsestäänselvyys kaikilla ikäisillänikään) joten pystyn hyvin ottamaan saikkua osastohoidon ajaksi. Saikku noin niinkun ilman sitä olisi mun kohdalla ehkä pahempi juttu, töissä käyminen/opiskeleminen on pitänyt mut jollain tavalla "kasassa" vaikka se toisaalta raskasta onkin. Oireeni pahenevat huomattavasti jos ei ole jotain suunniteltua ohjelmaa ja rutiineja päiville.
Ap
Minulla on psykoottinen kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka vuoksi olen ottanut monia, sairaalahoitoa vaatineita, tahallisia yliannostuksia päästäkseni pois. Huolestuneille vanhemmilleni vakuutin aina, että kyllä kaikki taas käy parhain päin. Nyt lääkitys on vihdoin tasapainossa ja elämä hymyilee. Minulla on perhe ja hyvä työpaikka. Osastolle vaan. Sieltä saa vertaistukea. Siellä on ihmisiä, jotka ymmärtää. Minä en oleta, että ihmiset, joilla ei ole kokemusta vastaavasta, voisivat täysin ymmärtää, millainen helvetti vaikea mielenterveysongelma on. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Minulla on psykoottinen kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka vuoksi olen ottanut monia, sairaalahoitoa vaatineita, tahallisia yliannostuksia päästäkseni pois. Huolestuneille vanhemmilleni vakuutin aina, että kyllä kaikki taas käy parhain päin. Nyt lääkitys on vihdoin tasapainossa ja elämä hymyilee. Minulla on perhe ja hyvä työpaikka. Osastolle vaan. Sieltä saa vertaistukea. Siellä on ihmisiä, jotka ymmärtää. Minä en oleta, että ihmiset, joilla ei ole kokemusta vastaavasta, voisivat täysin ymmärtää, millainen helvetti vaikea mielenterveysongelma on. Tsemppiä!
Kiitos, kuten myös muulle tässä ketjussa tsempanneille/kokemuksia jakaneille! :) Mua jännittää tuo osastolle meno mutta toisaalta olen hyvin helpottunut että saan apua ja ongelmani otetaan vakavasti. Haluan elää normaalia elämää ja päästä jatko-opiskelemaan, sillä saralla mulla on tavoitteita ja uskoakseni paaljon annettavaa. Kunhan ensin saan itseni kuntoon ja pääsen tästä suosta eteenpäin, se ei nyt ilman ammattilaistem apua onnistu.
Minuakin ärsyttää jopa lähimmäiseni sairastaminen, koska tuntuu niin ärsyttävältä, kun en osaa auttaa toista ja ihmetyttää, mikä on kun toinen ei tee mitään hoitaakseen itsensä kuntoon. Nostankin sinulle hattua, että olen menossa saamaan hoitoa. Olet rohkea ja viisas! ❤
"Osastolle vaan", minkälaisia ihmisiä sinne oikein pääsee, kun itse olen sinne joskus halunnut, niin aina on sanottu, että en pääse.
Jos sulla on lahjoja ja paljon annettavaa, ja kenties olet se suvun yksi vakauden perikuva, niin kyllähän suvulla vakaudentunne järkkyy, jos sinulla meneekin oikeasti huonosti. Vähättely saattaa olla hätääntyneiden rakkautta.
En osaa vastata varsinaisesti kysymykseesi. Ystäväpiirissäni kuitenkin on vakuuttavimpia ihmisinä ne, joilla on mt-ongelmia. Se antaa jotain sellaista syvyyttä heidän olemukseen, joka saa toiset ajattelemaan, että tuossapa viisas ihminen. Ja tavallaanhan he ovatkin.
Kyllähän meidän pitäisi luopua ajatuksesta, että hullu on hullu on hullu. Kun ei se tosiaan ihan niin mene.
Vierailija kirjoitti:
"Osastolle vaan", minkälaisia ihmisiä sinne oikein pääsee, kun itse olen sinne joskus halunnut, niin aina on sanottu, että en pääse.
Itse jännitin myös että onko tilanteeni ns. tarpeeksi huono jotta osastolle pääsy olisi mahdollista. Kävin osastolla arvioitavana ja olisivat halunneet että tulen mahdollisimman pian, eivät missään vaiheessa maininneet sanallakaan ettenkö voisi osastohoitoa saada. Toisaalta sijainti varmasti vaikuttaa ja se, että sairauteni tekee pikaista tuhoa myös fyysisesti.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos sulla on lahjoja ja paljon annettavaa, ja kenties olet se suvun yksi vakauden perikuva, niin kyllähän suvulla vakaudentunne järkkyy, jos sinulla meneekin oikeasti huonosti. Vähättely saattaa olla hätääntyneiden rakkautta.
En osaa vastata varsinaisesti kysymykseesi. Ystäväpiirissäni kuitenkin on vakuuttavimpia ihmisinä ne, joilla on mt-ongelmia. Se antaa jotain sellaista syvyyttä heidän olemukseen, joka saa toiset ajattelemaan, että tuossapa viisas ihminen. Ja tavallaanhan he ovatkin.
Kyllähän meidän pitäisi luopua ajatuksesta, että hullu on hullu on hullu. Kun ei se tosiaan ihan niin mene.
Näidsn myötä tuntuu entistä enemmän siltä, että teen oikean ratkaisun. :)
Ap
Pitäisikö levittää punainen matto jalkojesi alle? Ehkä eivät pidä siitä että olet esittänyt täysin muuta kuin olet