Lue keskustelun säännöt.
Miten tuen masentunutta nuorta? (Tyttö)
09.02.2017 |
Nyt olisi hyvät neuvot tarpeen.
17-vuotias nuori, joka masentunut. Käynyt nyt reilun vuoden nuorisopsykiatrian poliklinikalla, pärjännyt tähän saakka keskusteavulla. Me vanhemmat olemme myös käyneet keskustelemassa. Nyt tuntuu, että menee takapakkia kovastikin ... nuori ei mene kouluun (koulunkäynti ollut pidemmän aikaa takkuilevaa, kuitenkin pysynyt mukana ja saanut tehtävät tehtyä, on fiksu ja pystyisi parempaankin, nyt vaan kahlaa läpi kaiken) ja ei sitä saa oikein mihinkään enää, koirien kanssa harvakseltaan menee lenkille ja yksi harrastus on säilynyt jossa käy kerran viikossa.
En tiedä mitä tehdä?
Meitä vanhempia on neuvottu kyllä, mutta kaipaan lisää neuvoja ... patistelenko kouluun vai annanko olla? Selkeesti sitä ärsyttää kun kyselin tänään että hei, bussi lähtee kohta aiotko mennä vai et .. on vaan hiljaa ja sit sanoo "no en kai sitten mene". Tarjoudun viemään autolla kun myöhästyi bussista, "joo en mee" oli vastaus.
Murrosikä tytöllä ei oikein ole ollutkaan ennenkuin nyt (?) ja nuorisopsykallakin sanottiin et vois olla murrosikääkin. Nuorella myös trauma erään tapahtuman johdosta jota sit käsittelee siellä myös ja nyt ekaa kertaa on alettu miettiin olisiko sittenkin lääkitys aiheellinen ..
Tuntuu vaan niin kädettömältä olo!!!! Kun haluisin auttaa ja tukea, mutta en tiedä mitkä sanat olisi hyvät. Oon sanonu et olen tukena kun tarvii, ja autan ihan missä vaan, oon aina sun puolella.
Mitä mun kannattaa tehdä!? Patistella ylös? Vai antaa jäädä "makaamaan" (tekee kuitenkin kotonakin jotain ja iloakin löytyy onneksi, on huumoria!) ja löysätä, ja odottaa että se itse siitä sit piristyy ..
Apua!
Kokemuksia ? Neuvoja ?
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kun osaisin sinua neuvoa. Meillä vähän samanlaista 17 vuotiaan pojan kanssa. Nyt tilanne kuitenkin onneksi jo parempi. Selkeästi masentuneen oloinen poika oli ehkä vuoden, ulkopuolinen keskusteluapu auttoi kovasti. Me vanhemmat yritettiin tukea ja osoittaa rakkautta niin paljon kuin mahdollista. Ja yritetään toki yhä.
Ihana juttu, että iloa ja huumoria tytöltä kuitenkin löytyy. Näin oli myös meille pojan kanssa. Nyt poika on alkanut jo innokkaammin (ei pelkästään velvollisuudesta) käydä koulussakin. Tilanteen ollessa pahempi, yritin patistaa mahdollisimman vähän (kun kurssit kuitenkin tulivat hoidettua).... Yritettiin lähinnä, että kotona olisi mahdollisimman stressitöntä. Jos koulu teillä laahaa jäljessä, muistuta itsellesi ja tyttärellesi, että sen voi suorittaa vaikka neljässä vuodessa. Jälkimmäinen on vaihtoehtona parempi, kuin valmistua huonovointisena.
Mutta tosiaan... kyllä tuo on osalle nuorista tosi vaikea ikä. Meillä on myös pari vuotta vanhempi lapsi, joka ei käynyt läpi mitään tällaista. Kaikki tuntui "helpolta ja selvältä". Tämä nuorempi taas... tiedän oikeasti, kuinka neuvoton olo sulla on.
Onko tytöllä ystäviä? Jaksaako/onko heihin yhteydessä?
Paljon voimia ja halauksia teille! <3
Vierailija kirjoitti:
Voi kun osaisin sinua neuvoa. Meillä vähän samanlaista 17 vuotiaan pojan kanssa. Nyt tilanne kuitenkin onneksi jo parempi. Selkeästi masentuneen oloinen poika oli ehkä vuoden, ulkopuolinen keskusteluapu auttoi kovasti. Me vanhemmat yritettiin tukea ja osoittaa rakkautta niin paljon kuin mahdollista. Ja yritetään toki yhä.
Ihana juttu, että iloa ja huumoria tytöltä kuitenkin löytyy. Näin oli myös meille pojan kanssa. Nyt poika on alkanut jo innokkaammin (ei pelkästään velvollisuudesta) käydä koulussakin. Tilanteen ollessa pahempi, yritin patistaa mahdollisimman vähän (kun kurssit kuitenkin tulivat hoidettua).... Yritettiin lähinnä, että kotona olisi mahdollisimman stressitöntä. Jos koulu teillä laahaa jäljessä, muistuta itsellesi ja tyttärellesi, että sen voi suorittaa vaikka neljässä vuodessa. Jälkimmäinen on vaihtoehtona parempi, kuin valmistua huonovointisena.
Mutta tosiaan... kyllä tuo on osalle nuorista tosi vaikea ikä. Meillä on myös pari vuotta vanhempi lapsi, joka ei käynyt läpi mitään tällaista. Kaikki tuntui "helpolta ja selvältä". Tämä nuorempi taas... tiedän oikeasti, kuinka neuvoton olo sulla on.
Onko tytöllä ystäviä? Jaksaako/onko heihin yhteydessä?
Paljon voimia ja halauksia teille! <3
Kiitos
Tytöllä on ystäviä, mutta selkeästi heihinkin nyt jonkunlaista pesäeroa tekee. Tyttöni ei välitä samanlaisista viikonloppuharrastuksista kuin he, sanotaan nyt noin .. ja tämä kasvattanut vähän eroa heihin. On yksi paras ystävä, kenen kanssa yökyläilee ehkä kerran kuukaudessa. Hän asuu kauempana, joten siksi eivät näe usein.
Tyttö kokee itsensä ulkopuoliseksi, vaikka aina on ollut sosiaalinen ja helposti lähestyttävä niin nyt lukiossa ollessaan sanoo ettei ole tutustunut keneenkään eikä kukaan juttele hänelle. Kuitenkin on ihan mukaviakin juttuja, mitä hön sieltä kertoilee ja on sitten kuitenkin joitain uusiakin tuttavuuksia.
Tässä pari kk meni kouluun ihan normaalisti, näytti vähän helpottavan kunnes taas lakkasi käymästä ... lukion opon kanssa on sovittu joustavat opiskelut eli saa lakin päähänsä vuosi myöhemmin kuin "normaaliajalla" opiskelevat.
Kovasti koitan rohkaista ja olla tukena, onneks tyttö tykkää nuorisopsykan hoitajastaan jolle sitten pystyy puhumaan sellaisiakin asioita joita muille ei. Olen niin kiitollinen tuosta tuesta.
Kotona ollaan ihan normaalisti ja nyt keväälle tulossa viikon matka koko porukalla jonne myös nuori mielellään lähdössä.
Niin, se on vaan niin typerä olo kun en tiedä mikä on murrosikää, mikä masennusta.. jonkun mielestä pitäs "potkia perseelle" ja pakottaa kouluun mutta mun sydän sanoo toista ....
Hienoa että poikasi on päässyt jo eteenpäin ja etenkin kiitos kannustavasta kommentistasi
Ap, olisin voinut kirjoittaa ihan samanlaisen kuvauksen pojastamme vuosi sitten!!!! Myös hän teki jonkinlaista pesäeroa kavereihinsa, puhui ulkopuolisuuden tunteesta, eikä innostunut niistä muiden viikonloppuharrasteista (samat asiat varmaankin kyseessä). Myös hänellä ainoa ystävä, jota tapasi säännöllisesti noin kerran kuussa leffassa käyden, asui kauempana.
Poika sanoi olevansa koulussa ihan itsekseen, mutta silti välillä aina kertoi, mitä oli jonkun kanssa jutellut ja mielestäni ne asiat kuulostivat oikein mukavilta. Ehkä se oli juuri se "ulkopuolisuus", joka esti häntä nauttimasta tai syventämästä näitä kontakteja..
Olin myös (ja olen yhä) hämmentynyt siitä, oliko tai onko kyseessä masennus vai ihan vain murrosikä. Ehkä niiden yhdistelmä (?) En tainnut asiaa koskaan oikein kysyä nuorisopoliklinikaltakaan. Olin vain onnellinen, kun poikaa selkeästi asteittain, vaikkakin ehkä hitaasti, auttoi siellä käydä juttelemassa. On ihana kuulla, että myös te saatte ulkopuolista tukea!
Kerroit, että tyttärenne on aina ollut helposti lähestyttävä ja sosiaalinen. Niin myös meidän poika. Ehkä osalle vain tulee nuorena vastaan kausia, jolloin on vaikea olla ja luottaa siihen, että on hyvä juuri omanlaisenaan. Meillä se luottamus on alkanut nyt löytyä ja olen ihan varma, että niin käy myös teillä! Poika on hiljalleen tutustunut uusiin ystäviin ja ymmärtänyt, että heistä hän on hyvä juuri sellaisena kuin on (eikä ulkopuoliseksi enää kanssakäymisessä tee se, vaikka intressit joidenkin juttujen suhteen olisivat erilaisia). Ei poika edelleenkään ole minkään kaverilauman ympäröimä ja vielä yhä hän välillä sanoo, ettei asiat innosta tai ettei ole kummoisempia haaveita tai odotuksia, mutta kyllä hän silti on jo selkeämmin onnellisempi ja varmemman oloinen! Ne ystävät (tytöt ja pojat), joita hänellä on, ovat myös selkeästi läheisiä. Myös se yksi kauempana asuva kaveri, jonka kanssa edelleen käyvät kuukausittain leffassa :)
Luota sydämeesi! Mielestäni teet juuri oikein, kun vältät sitä "perseeseen potkimista". Kuulostatte ihanalta ja rakastavalta perheeltä; sellaiselta, jossa tyttärenne saa nyt elää läpi tämän vaikean vaiheen tukea saaden. Se kantaa varmasti jatkossakin. Ja olisin aika varma, että nämä meidän nuoret tulevat pärjäämään hyvin <3
Hyvää jatkoa myös teidän koko perheelle ja ihanaa lomamatkaa!
Joku 44-vuotias setämies vois hoitaa hyvää oloa?? Ja sitä kautta masennuksesta eroon ja uuteen nousuun.