Saako teinit käyttäytyä ihan miten vaan?

Minulla on seiskaluokkalainen ja alakoulussa olevia lapsia. Miesystävällä on kaksi yläkouluikäistä lasta. Olemme tapailleet kohta kaksi vuotta, mutta nähneet lasten kanssa vain silloin tällöin.

Miehen erosta on jo vuosikausia, lähemmäs kymmenen. Miehellä on sen jälkeen ollut pitkä suhde, jolloin asuivatkin yhdessä vuosia. Miehen äiti sanoo, että lopulta eron syynä olivat pitkälti miehen lapset, siis hänen lapsenlapsensa. Mies on viitannut itsekin joskus vähän varovaisesti siihen sekä eksäänsä.

Miehen eksä on dominoiva ja mahdollisesti hänen vanhemmuutensa perustuu kaveruuteen. Lapsilla on omissa huoneissaan telkkarit, pleikkarit, tietsikat, tabletit. He saavat olla huoneissaan aina,mitään kotitöitä ei tarvitse tehdä, eikä mitään tarvitse harrastaa. Lapset asuvat vanhemmilla vuoroviikkosysteemillä, eikä isä ole uskaltanut olla tiukka, koska on pelännyt, että sitten lapset katoavat äidille.

Minä olen ollut alusta lähtien huolissani. Lapset ovat hyvin negatiivisia, eivät puhu yhtäkään lausetta nätisti, eivät harrasta tai ole kiinnostuneita mistään, eivätkä osaa ottaa vastuuta mistään. Toisen pitäisi päättää tulevaisuudensuunnitelmistaan, mutta koska mikään ei kiinnosta, on se vaikeaa ja masentaa ja itkettääkin. Ihme se ei ole, koska ei ole koskaan mitään muuta tehnyt kuin ruutuaikaillut. Kavereita tosin jonkin verran on, mutta niidenkin kanssa vain pelataan. Nuorempi lapsista on tuntemisemme aikana lihonut 15kg oltuaan pyöreä aina. Olin huolissani jo heti alussa ja juttelin miehen kanssa "salavihkaisesta" ryhtiliikkeestä ravinnon ja liikkumisen suhteen, mutta ei ketään kiinnostanut. Lääkäriin kyllä mentiin hakemaan mahdollista diagnoosia kilpirauhasen vajaatoiminnasta lihomisen syynä, mutta kukaan ei katso peiliin, vaikka syödään mitä sattuu, eikä liikuntaa ole juuri lainkaan ikinä. Hän myös kirjaimellisesti on lintsannut koulusta, minkä lisäksi äidin luona saa jäädä kotiin aina, jos on kurkku tai pää kipeä. Poissaoloja onkin todella paljon, mutta koska koulu sujuu, ei siihen ole puututtu. Lapsikin sanoi, ettei ne sitä koulussa tuu huomaamaan, koska oppilaita on niin paljon.

Lueskelin MLL ohjeita ja niistä olin ymmärtävinäni, että teinit saavat tiuskia, olla ynseitä, suhtautua kaikkeen negatiivisesti, olla jopa ilkeitä, räjähdellä, olla tekemättä mitään ja aina vain pitäisi voida ymmärtää. Itse olen kuitenkin kasvattanut omat lapseni aivan toisin, ja minulle tulee käytöksestä aidosti paha mieli ja olo. Onko todella niin, että nuorilla on vain oikeuksia, eikä mitään velvollisuuksia? Onko todella niin, että heidän uhmaamisensa on vain testiä tai merkki siitä,että luottavat välittämiseen ja että suhde kyllä kestää kaiken? Meillä on esim.ollut aina sellainen sääntö, että edes vihaisena ei saa sanoa sellaista mitä ei tarkoita, koska kaikki sellainen voi jättää jäljet.

Mitäs mieltä? Itse haluaisin vain väistellä ja surullinen olen. Hölmönä ajattelen, että kaverivanhemmuus on lapsille karhunpalvelus. Heillä on mieletön yltäkylläisyys, mutta negatiivisuuden määrä on käsittämätöntä. Mitään eivät arvosta, enkä tosiaan yhtenäkään päivänä ole heitä iloisena nähnyt. Mies sanoo, että mihinkään juttelemaan ei lapsia ja äitiä saa, koska kuulema äidin luona ovat ihan "normaaleita". Lapset ovat kuitenkin sanoneet, että äidin luona saavat olla rauhassa omissa huoneissaan eikä tarvitse mitään aikuisten tyhmiä juttuja edes kuunnella.