Onko täällä ketään jolla epävakaa persoonallisuushäiriö?

Onko ystävästi halukas ottamaan apua vastaan? Se on jo iso askel.

Terapia ja lääkkeethän tuohon sitten määrätään. Mikäli aiempi psykoterapia ei ole auttanut, niin sitten joku muu terapiasuuntaus varmaan koitetaan seuraavaksi.

Epävakaat on raskaita myös omalle mielenterveydelle, kokemusta on. Voimia sulle aloittaja.

Mulla löytyy. Ei saa muuta apua enää kun 3 viikon välein psykologi ja joskus psykiatri, olen kans käynyt 3 vuoden psykoterapian josta ei tullut mitään tulosta. Lääkkeitä en syö koska yhdetkään eivät ole sopinut ja monet kymmenet on yritetty. Yhtä lääkettä tosin popsin 2 vuotta ja teki aivan zombiksi mutta ainakin oli "rauhallista". Olen tullut siihen tulokseen että parasta on yrittää pitäytyä poissa sellaisista ihmissuhteista joissa sitä ei pysty peittämään. Nämä oireet aiheuttaa syvää häpeää ja usein vain pidän kaiken sisälläni räjähdyspisteeseen saakka. Olen nuorempana kolunnut useat itsemurhayritykset ja osastoreissut läpi ja siitä vähän viisaamapana tiedän että parempi esittää maailmalle olevansa kunnossa ja normaali kun näyttää itsensä sellaisena kun on.

Tätä sairautta edelsi tai seurasi toimintakykyä laskeva masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriä ja unettomuus. Ja tämä ketjureaktio on yleinen tämän diagnoosin kanssa...

Kaverisi elää tällä hetkellä tuota pahinta impulsiivivaihetta. Se on just tota itsetuhoista ja myrkyllistä käytöstä jota ei kykene oikein hillitsemään. Koin silloin itse ainakin etten kyennet estämään tai hillitsemään itseäni tekemästä itsetuhoisia ja impulsiivisia asioita.

Omani kesti 2 vuotta. Sen jälkeen vaivuin masennukseen takaisin ja koittanut peitellä niitä asioita mitä tein ja koittanut paeta menneisyyttä.

Sanon suoraan että parhainta olisi laittaa kunnon turruttavat lääkitykset, pysytellä osastolla jonkin aikaa, hankkia joku helppo kuntouttava arkirutiini joka sisältäis mahdollisimman vähän "triggereitä". Tämä on vaikea sairaus. Ystäväsi kokee varmasti häpeää ja kykenemättömyyttä muuttaa tilannettaan, vaikeita tunteita kantaa päivästä toiseen. Siksi se itsemurha vetäänkn puoleensa

Tsemppiä

N20

Olisin kiinnostunut tuosta impulsiivivaiheesta, millaista käytöstä siinä on?

Kiitos vastauksista. Tuntuu niin pahalta, kun ei voi auttaa mitenkään, ja tuota itsetuhoista käytöstä on niin vaikea ymmärtää (viiltelyä, syömishäiriötä yms, joista hän puhuu avoimesti, välillä tuntuu jopa leveilevän, mutta kuitenkin kärsii siitä valtavasti..) Hoitohenkilökuntaa ei vaikuta kiinnostavan eikä hän tunnu saavan oikein kunnollista apua mistään. Eikä ehkä jaksa sitä kunnolla vaatiakaan. Syömishäiriötä ei oteta vakavasti, kun hän on ylipainoinen. Ainoastaan jos olisi vakavasti alipainoinen anorektikko niin apua olisi saatavilla. Minusta on käsittämätöntä, miten heitteille ihminen jää, eikä apua saa mistään ellei ole rahaa tai varakkaita sukulaisia jotka suostuvat maksamaan psykoterapian..

Edellinen siis ap

On, mutta olen selvinnyt helpolla elämästä.Ei koskaan lääkitystä ja ammattikin on.Ihmisuhteet aina hankalia, kaikki  "jättäneeet", mutta nyt kun olen oppinut olemaan sanomatta omaa mielipidettäni ja vain myöntelemään kaikille helpottaa.Lisäksi vietän lähes kaiken aikani yksin, joten ei ole ketään jota ärsytän.Voimia kaikille kaltaisilleni, vanhuutta kohden kaikki on helpompaa.

Up