Miksi kysytään miten sä jaksat, jos vastaus on aina, niin sellaista se elämä on lapsen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

sit vielä jotkut lapsia saaneet ihmettelee, että kaverit häviää.... no ei ihme. Mitä niiden äitien kanssa uskaltaa edes puhua... vitiskööt keskenään.

Olin just tulossa sanomaan samaa. Ensimmäinen elämänohje: älä ole missään tekemisissä alle kuusivuotiaiden lasten äitien kanssa. Ovat kauheita.

Vierailija kirjoitti:

No jos ap itse juttelet ihmisen kanssa jonka tiedät olevan raskaassa tilanteessa, esim. kaverin vanhemmalla terminaalihoito menossa, puolisolla joku sairaus tai töissä hankalaa, niin huomaatko edes kysyä miten itse jaksat? Luultavasti et, koska pienten lasten vanhemmilta katoaa empatiakyky täysin... mutta siis, jos jostain syystä huomaisit kysyä ystäväsi vointia, niin kysyisitkö siksi että olisit menossa sinne hoitokotiin vuorollasi syöttämään sitä kaverin vanhempaa, tai siivoamaan kaverin kotia, tai järjestämään hänen asioitaan sinne työpaikalle? Et, koska täällä lähtökohta on kumminkin että ihmiset hoitavat omat asiansa, mutta niistä voi toki jutella.

Lapsesi ovat kyllä sinun. Jos et jaksa niin vastaat kysymykseen että en jaksa mitenkään, tule auttamaan. Mutta yritä nyt vähän saada päähäsi suhteellisuudentajua.

Kaipa tähänkin on vastattava, kun niin esität tietäväsi minusta tai muista perheellisistä yhtään mitään...

On tullut kysyttyä vointia, olen kysynyt voinko jotenkin auttaa, (enemmän tarkoittanut ehkäpä työvuorojen vaihdoissa tai ylimääräisille kahvitauoille päästämisissä, vaikea mennä siivoamaan toisen kotia jossa ei aiemmin koskaan käynyt...)

Ja tuo sun suhteellisuuden taju... Edelleen toistan, en tarvinnut apua, en kaivannut apua, mutta alkoi jo niin väsyneenä ja särkyisenä ärsyttään, ettei voi vastata lyhyesti totuutta läheiselle ihmiselle, ilman että joutuu jälleen kerran kuuntelemaan saman jaarituksen itsestään selvästä asiasta. Ja myös kuten kirjoitin, minua ärsytti myös suunnattomasti se, miten itse haksahdin samaan vipuun, samaan kysymykseen, jälleen kerran. Tuntui kuin olisi astunut samaan ansalankaan, jonka toinen virittää aina kun lapseni sairastaa, vain päästäkseen jaarittelemaan samaa liirun laarumiaan jälleen kerran.

Harmitti, miksi ei voi sanoa vain totuutta, ilman että aletaan jälleen kerran samaa itsestään selvää asiaa hieromaan naamaa vasten.

Älä sure ap, kyllä ne sun lapsetkin siitä kasvaa, ja kasvat vielä aikuiseksi itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

sit vielä jotkut lapsia saaneet ihmettelee, että kaverit häviää.... no ei ihme. Mitä niiden äitien kanssa uskaltaa edes puhua... vitiskööt keskenään.

Olin just tulossa sanomaan samaa. Ensimmäinen elämänohje: älä ole missään tekemisissä alle kuusivuotiaiden lasten äitien kanssa. Ovat kauheita.

Mus alkoi kiinnostaan, kuinka ollaan kauheita? Siksi että kehtaamme vastata totuudenmukaisesti kysymykseen, emmekä jauhaa puuta ja heinää? Ja älä ala suoltaan pas*aa miten muka haluamme muut hoitaan lapsemme, siitä tässä ketjussa kun ei ollut kyse. Varmasti löytyy ihmisiä, jotka yrittää säilyttää vanhemmuutta muitten niskoille, heillä on varmaan hukassa muitakin kuin vanhemmuus, mutta pääosin ihmiset hoitavat itse kotinsa ja perheensä.

Vai tarkoitatko, että joskus on poikkeustilanteita joihin pyydetään apua? Eikö lapsettomat sitten ikinä pyydä apua? Kyytiä kun auto hajoaa tai muuta vastaavaa?

Ap

Mitä siihen pitäisi sitten vastata, jotta ap olisit tyytyväinen? Vaikuttaa siltä, että olet siinä mielentilassa, että mitä tahansa se toinen kommentoisi sinun väsymykseen niin sinua vituttaisi. Ei se toinen saa sinulta sitä väsymystä pois ja se ON niin että lasten kanssa se elämä juurikin nyt vaan on SELLAISTA.

Minä olen nykyään lopettanut ns. empatian antamisen ihmisille. On ihan sama, mitä sanoo, niin heti raivotaan herneet nenässä.

Esim. ap.n tapaus. Jos kysyy, että mitä teille kuuluu. Toinen vastaa, että väsyttää, kun lapset sairastaa. Siihen vastaa, että sellaistahan se todella oli. Ap raivoaa, kun siihen ei vastattu, että minä voin tulla hoitamaan lapsiasi, että saat levätä. Jos olisi tarjonnut apua, olisi raivonnut, että etkö usko, että pärjään.

Jollakin kuolee vaikka sukulainen. Osanottoni, miten voit. Vastaus, kyllä tämä tästä, mutta vaikeaa tämä on. Siihen vastaa, että surutyö vie aikansa, mutta toivottavasti joku päivä helpottaa. Sitten raivotaan, kun kysyjä ei ymmärtänyt tukea ja kuunnella oikein ja oikeilla sanoilla yms. Menikin sanomaan, että tämä helpottaa joskus, mitä vähättelyä, vitustako se tietää.

Monta, monta muutakin asiaa. Aina loukkaannutaan ja suututaan. Nykyään otan etäisen asenteen, etten vain loukkaa mitenkään, en kysele kuulumisia, surunvalittelut sanon virallisesti ja yritän välttää muutenkin, etten vain loukkaisi surevan mieltä. Lapsettomien kuullen vältän mainitsemasta mitään omista lapsista. En siis kerro, että menen huomenna tyttöni kanssa shoppailemaan, kun lapseton joko loukkaantuu, kun puhun lapsestani tai vela loukkaantuu, kun kokee, että arvostelen häntä, kun mainitsen, että menen tytön kanssa shoppailemaan.

Ihmiset ovat nykyään niin vaikeita

En nyt jaksa jokaiselle yksilövastata.. Mutta yritän nyt pääpiirteisesti. Minä en odottanut apua, minä en vetänyt herneitä nenään, minua vi*utti ja harmitti kun jälleen kerran haksahdin samaan vipuun, joutuen kuuntelemaan jälleen saman minuutti tolkulla kestävän saarnan itsestään selvistä asioista

Ja tuolle nerolle joka vertasi minua lapseen, sinuako ei koskaan mikään ärsytä? Ärtyminen on sinusta lapsellista? Vai valiumiako vetelet jos et koskaan ärry?

Ap

Vierailija kirjoitti:

En nyt jaksa jokaiselle yksilövastata.. Mutta yritän nyt pääpiirteisesti. Minä en odottanut apua, minä en vetänyt herneitä nenään, minua vi*utti ja harmitti kun jälleen kerran haksahdin samaan vipuun, joutuen kuuntelemaan jälleen saman minuutti tolkulla kestävän saarnan itsestään selvistä asioista

Ja tuolle nerolle joka vertasi minua lapseen, sinuako ei koskaan mikään ärsytä? Ärtyminen on sinusta lapsellista? Vai valiumiako vetelet jos et koskaan ärry?

Ap

Siinä tapauksessa, jos odotat jotain tietynlaista vastausta, niin ei todellakaan kannatakaan kertoa väsymyksestä. Se keskustelukumppani ei pysty lukemaan sun ajatuksia ja siten valita sinua tyydyttävää vastausta.

Kerro nyt millainen on se oikeanlainen vastaus mikä sinua lohduttaisi tuossa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt jaksa jokaiselle yksilövastata.. Mutta yritän nyt pääpiirteisesti. Minä en odottanut apua, minä en vetänyt herneitä nenään, minua vi*utti ja harmitti kun jälleen kerran haksahdin samaan vipuun, joutuen kuuntelemaan jälleen saman minuutti tolkulla kestävän saarnan itsestään selvistä asioista

Ja tuolle nerolle joka vertasi minua lapseen, sinuako ei koskaan mikään ärsytä? Ärtyminen on sinusta lapsellista? Vai valiumiako vetelet jos et koskaan ärry?

Ap

Siinä tapauksessa, jos odotat jotain tietynlaista vastausta, niin ei todellakaan kannatakaan kertoa väsymyksestä. Se keskustelukumppani ei pysty lukemaan sun ajatuksia ja siten valita sinua tyydyttävää vastausta.

Kerro nyt millainen on se oikeanlainen vastaus mikä sinua lohduttaisi tuossa tilanteessa.

Oikeanlainen vastaus on joku tyhjänpäiväinen vastaus, kurja juttu, mut kyl se siitä tai kysyä voiko jotenkin auttaa. Saarnaaminen tyhjänpäiväisistä, itsestäänselvistä asioista ei ole sellainen.

Vai alatko entiselle tupakoitaijalle saarnaamaan tämän saadessa keuhkosyövän, miten olisi pitänyt loputtaa jo aikoja sitten ja tämä teki sen itselleen? Miten terveelliset elämäntavat ja hyvät geenit vähentää taas sen mahdollista. Ja jaarittaa ja jaarittaa sitä samaa asiaa jatkuvalla syötöllä?

Luuletko ettei hän sitä tiennyt? Luuletko sinun kertovan jotain uutta ja ihmeellistä?

Jos sanot äidille, että lapsi aika on rankkaa verrattuna lapsettomaan aikaan (mikä on suhteellista, mutta enemmän näin painottuvaa, koska olet vastuussa, muustakin kuin omasta navasta ja sävytettynä monesti huonoilla yöunilla), niin luuletko tosissasi että kerrot jotain uutta?

Ja älä saarnaa. Saarnan tunnistaa siitä, miten toinen alkaa vastaamaan puheesi lomaan aha, niin, yhym. Väsynyt ei välitä saarnasta.

Voi vinetto miten raskas tyyppi tää Ap on!

Sulla on kurjia tuttavia. Jos itse sanon, että väsyttää niin saan vastaukseksi "voi harmi, osta suklaata piristämään" tai "laita isä hoitamaan töiden jälkeen ja lepää itse, tsemppiä".

minulla on eräs ystävä, jolla oli tapana kysyä ällöttävän lempeään sävyyn "no, kuinka sinulla menee?" kerran sitten, 2v korvatulehduskierre-lapsen ja 5kk kolikkivauvan äitinä täräytin kahvilassa isoon ääneen " en ole nukkunut kolmeen vuoteen, närästää  ja peräpukamia jomottaa . entä sulla?" rikoin tieten tahtoen kirjoittamatonta small talkin sääntöä ja jukuliste, että minulla oli hauskaa!  :D 

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä ajattelisin että kysymyksen tarkoitus on osoittaa myötätuntoa eikä vittuilla..?

Se olisi myötätuntoa, jos kysyjä jatkaisi myötätunnon osoittamista saatuaan vastauksen. Tuohan on täysin pöhköä vastauksen mitätöintiä. Miksi kysyä, jos aidon vastauksen saatuaan alkaa mitätöimään sitä. Hyvin ymmärrän tätä äitiä. 

Vierailija kirjoitti:

Tuota kutsutaan smalltalkiksi. 

Tuollainen small talk on aivan jonnin joutavaa. On tunteetonta kysyä vaikeassa tilanteessa olevalta, kuinka hän jaksaa olematta valmis kuulemaan, kuinka hän todellisuudessa jaksaa. Small talkatkoon sitten mieluummin vaikka säästä, jos sellaiselle on tarvetta. Ja lisäksi, jos kyse on kaverista, ihmettelen, mikä tarve jonnin joutavalle jäänsärkemis small talkille on.  Ymmärrän pinnalliset keskustelun avaukset tuntemattomien välillä, mutta kavereiden kesken tuo on täysin typerää.