Kuuluuko nelikymppisyyten ystävyyssuhteiden murrokset?

Itsestä tuntuu että nelikymppisenä ystävyyssuhteet hiipuu hiljalleen kohti olemattomuutta. Parikymppisenä suurin osa vapaa-ajasta tuli vietettyä kavereiden kanssa ja osa noista suhteista jatkui sitten läpi pikkulapsiajan. Mutta nyt kun lapset alkavat olla teini-iässä, vanhat ystävyys/kaverisuhteet ovat kovasti kutistuneet. Kellään ei tunnu olevan aikaa mihinkään, tapaamisia yli neljän ihmisen kanssa pitää sopia 4-6kk etukäteen ja esim. kesäviikonloput on jo nyt tammikuussa täyteen bookattuja ja kevään kaikki viikonloput samoin. Jotenkin surullista kun esim. kummilapsiperheille ei koskaan sovi mikään. Ja kun tarpeeksi monta vuotta on mennyt ”olisi kiva nähdä mutta ei juuri nyt käy eikä silloinkaan ja katsotaan sitten syksyllä joku päivä” -niin antaa asian olla. Ja sitten kun nähdään kerran vuodessa; ei enää päästäkään oikein samalle aaltopituudelle kuin joskus aikaa sitten. Ehkä se on vaan sitten todettava että aikansa kutakin ja keskityttävä niihin ystävyys-/kaverisuhteisiin, joita vielä on.

Toinen vieraannuttava tekijä tuntuu olevan hurahtaminen johonkin; oli sitten triathlonharjoittelu, fitness, karppaus tai marittaminen. Yhden ihmisen kanssa olimme vuosia ystäviä, ristiin lasten kummeja ja kävimme samassa harrastuksessa viikottain vuosikausia, ja juttua riitti myös mulloin. Nyt sitten ystävä lopetti harrastuksen työkiireiseen vedoten, aloitti totaalisen marittamisen ja hänenkin kanssaan on yhteydenpito käytännössä lähes loppunut. En vaan jaksanut enää sen enempää purnausta ja voivottelua hurjasta työtahdista – ei ihme että väsyttää jos lähtee töihin joka aamu klo6 , tekee töitä klo17 asti, ajaa tunnin suuntaansa ja jatkaa kotona klo20 töiden tekemistä. Joka päivä ja koko ajan on ”tämä poikkeuskriisi, kohta helpottaa” mutta homma jatkuu entistä hullumpana jo ties monetta vuotta. Työkaverit ovat idiootteja, johto tyhmää, liian rankkaa jne. Ja sitten joka toisessa lauseessa jaksaa hehkuttaa kuinka ihanaa on kun päässyt lähes kaikesta tavarasta eroon mutta kuinka paljon miehen ja leikki-ikäisten lasten tavarat ärsyttää ja kuinka minunkin pitäisi heittää tavaraa pois. Tuntuu että työstressi purkautuu hirveänä raivaamisena ja siinä, ettei kestä mitään täydellisyydestä poikkeavaa. Lyttää kaiken mistä itse pidän -esim. kirpparilöydöt, puutarhanhoito ja kesäkukkien kasvatus on hänestä kammottavan sotkevaa ja inhottavan sekaista puuhaa saati sitten remontti ja huonekalujen tuunaus. Kaikesta tulee loputtomasti arvostelua; puhuu myös mieshestään varsin ilkeästi enkä enää jaksa kuunnella.

Onneksi on joitakin vanhoja ystäviä, joilla edelleen on aikaa nähdä ja joitakin, jotka eivät arvostele jokaista asiaa mutta näitä tuntuu olevan harvassa. Tuntuu surulliselta kun vuosikymmeniä vanhat ihmissuhteet ovat tulleet tiensä päähän. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?