Lue keskustelun säännöt.
Kuuluuko nelikymppisyyten ystävyyssuhteiden murrokset?
30.01.2017 |
Itsestä tuntuu että nelikymppisenä ystävyyssuhteet hiipuu hiljalleen kohti olemattomuutta. Parikymppisenä suurin osa vapaa-ajasta tuli vietettyä kavereiden kanssa ja osa noista suhteista jatkui sitten läpi pikkulapsiajan. Mutta nyt kun lapset alkavat olla teini-iässä, vanhat ystävyys/kaverisuhteet ovat kovasti kutistuneet. Kellään ei tunnu olevan aikaa mihinkään, tapaamisia yli neljän ihmisen kanssa pitää sopia 4-6kk etukäteen ja esim. kesäviikonloput on jo nyt tammikuussa täyteen bookattuja ja kevään kaikki viikonloput samoin. Jotenkin surullista kun esim. kummilapsiperheille ei koskaan sovi mikään. Ja kun tarpeeksi monta vuotta on mennyt ”olisi kiva nähdä mutta ei juuri nyt käy eikä silloinkaan ja katsotaan sitten syksyllä joku päivä” -niin antaa asian olla. Ja sitten kun nähdään kerran vuodessa; ei enää päästäkään oikein samalle aaltopituudelle kuin joskus aikaa sitten. Ehkä se on vaan sitten todettava että aikansa kutakin ja keskityttävä niihin ystävyys-/kaverisuhteisiin, joita vielä on.
Toinen vieraannuttava tekijä tuntuu olevan hurahtaminen johonkin; oli sitten triathlonharjoittelu, fitness, karppaus tai marittaminen. Yhden ihmisen kanssa olimme vuosia ystäviä, ristiin lasten kummeja ja kävimme samassa harrastuksessa viikottain vuosikausia, ja juttua riitti myös mulloin. Nyt sitten ystävä lopetti harrastuksen työkiireiseen vedoten, aloitti totaalisen marittamisen ja hänenkin kanssaan on yhteydenpito käytännössä lähes loppunut. En vaan jaksanut enää sen enempää purnausta ja voivottelua hurjasta työtahdista – ei ihme että väsyttää jos lähtee töihin joka aamu klo6 , tekee töitä klo17 asti, ajaa tunnin suuntaansa ja jatkaa kotona klo20 töiden tekemistä. Joka päivä ja koko ajan on ”tämä poikkeuskriisi, kohta helpottaa” mutta homma jatkuu entistä hullumpana jo ties monetta vuotta. Työkaverit ovat idiootteja, johto tyhmää, liian rankkaa jne. Ja sitten joka toisessa lauseessa jaksaa hehkuttaa kuinka ihanaa on kun päässyt lähes kaikesta tavarasta eroon mutta kuinka paljon miehen ja leikki-ikäisten lasten tavarat ärsyttää ja kuinka minunkin pitäisi heittää tavaraa pois. Tuntuu että työstressi purkautuu hirveänä raivaamisena ja siinä, ettei kestä mitään täydellisyydestä poikkeavaa. Lyttää kaiken mistä itse pidän -esim. kirpparilöydöt, puutarhanhoito ja kesäkukkien kasvatus on hänestä kammottavan sotkevaa ja inhottavan sekaista puuhaa saati sitten remontti ja huonekalujen tuunaus. Kaikesta tulee loputtomasti arvostelua; puhuu myös mieshestään varsin ilkeästi enkä enää jaksa kuunnella.
Onneksi on joitakin vanhoja ystäviä, joilla edelleen on aikaa nähdä ja joitakin, jotka eivät arvostele jokaista asiaa mutta näitä tuntuu olevan harvassa. Tuntuu surulliselta kun vuosikymmeniä vanhat ihmissuhteet ovat tulleet tiensä päähän. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (21)
Minusta tuntuu, että oikeita ystäviä ei ole enää ollenkaan. Lähinnä tulee vietettyä aikaa työkavereiden kanssa, jos perheeltä joskus aikaa jää. Kaikki entiset ystävyyssuhteet ovat hiipuneet. Tuntisin itseni superyksinäiseksi, jos oma äitini ja mieheni eivät olisi kuin ystäviä minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alusta tekstisi oli ihan sympatiaa herättävää, mutta sitten kun aloit moittia ihmisten keski-ikäisinä löytämiä uusia asioita elämäänsä, ei enää ollut kiva lukea tuota. :( Tuli tunne, että sinulle kelpaisi vain se, että kaikki pysyisivät samanlaisina. Et varmasti tarkoittanut sitä, mutta loppu tekstistäsi oli niin negatiivista, etten ihmettele, että ihmiset ovat vetäytyneet seurastasi.
Omalla kohdalla on käynyt kyllä aika samalla tavalla, nuorten perheiden aikaan oli paljon kanssakäymistä, naisilla keskenään ja koko perheittäin, mutta lasten teini-iän myötä se on jäänyt. Omalta kohdalla se on kyllä tietoista, olen alkanut hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, enkä ole seurallinen ihminen vaan mieluiten omissa oloissani. Se että minulla on uusia mielenkiinnon kohteita on minulle tärkeämpää kuin vanhat kaveruudet, vaikka ne ihmiset ovat oikein kivoja ja heidän kanssaan on aikoinaan ollut mukava viettää aikaa.
Nelikymppisenä voidaan olla aika elämäntilanteissa. Toisilla jo aikuiset lapset, toisilla pikkulapset. Puheenaiheet ja aktiviteetit ovat silloin aika erilaisia ja itse en jaksaisi tapailla niin, että toisella on aina lapset mukana tapaamisissa.
Ihmiset muuttuvat ajan myötä. Usein perheestä ja aviopuolisosta tulee tärkeimmät. Aika on rajallista, eikä sitä enää jaksa jakaa kavereille. Keskusteluyhteys katoaa, kun asutaan eri paikkakunnilla. Minä karkotan ystäviä jatkuvasti, koska vain valitan kaikesta. Olen tyytymätön ja turhautunut elämäntilanteeseeni, enkä tee mitään muutosta. Eipä ihme, kun pikkuhiljaa kontaktit ovat vähentyneet.
Joo ja ei. Minusta on aika normaalia, että mitä suuremmalla porukalla yrittää löytää kaikille sopivan ajankohdan, sitä vaikeampaa se on. Nuorena sinkkuna riitti, että ajankohta sopi itselle ja kavereille, perheellisenä sen pitää sopia lisäksi puolisolle, lapsille ja kavereiden puolisoille ja lapsille. Monilla perheellistymisen myötä välit omiin vanhempiin ja sisaruksiin lähenevät, koska halutaan, että lapset viettävät aikaansa myös sukulaistensa kanssa. Näitäkin tapaamisia joudutaan usein aikatauluttamaan oman työn, puolison työn, lasten ja omien harrastusten mukaan. Isovanhempien ja sukulaisten aikatauluista puhumattakaan. Mitä sosiaalisemmasta ihmisestä on kyse, sitä pidemmälle kalenteri on varattu.
Tuossa neljänkympin korvilla tai oikeammin siinä vaiheessa, kun lapset kulkevat jo itse omiin harrastuksiinsa, tulee aikaa. Jotkut hankkivat siinä vaiheessa vielä iltatähden tai tekevät jotain muita suuria elämänmuutoksia. Elämä on suurinpiirtein puolivälissä ja vielä on aikaa muuttaa elämänsä suuntaa ja toteuttaa unelmiaan. Ne ystävät ja kaverit, jotka tuossa vaiheessa valitsevat kutakuinkin saman suunnan, säilyvät pitkään. Samalla suunnalla en tarkoita mitään yksittäisiä asioita vaan lähinnä sitä, kuinka paljon vapaata kalenterista löytyy ystäville ja kavereille tai kuinka hektistä elämä tässä vaiheessa on. Mitä lyhyemmällä varoitusajalla voidaan tavata, sitä helpommaksi ystävyyden ylläpitäminen muodostuu.
Olen nyt 56-vuotias ja paras ystäväni on vain 10 vuoden takaa. Meillä kummallakaan ei ole enää kovinkaan paljoa mitään pakollisia menoja vapaa-ajallamme ja sen vuoksi voimme tavata usein. Yleensä, kun toinen ehdottaa, toiselle sopii oikein hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alusta tekstisi oli ihan sympatiaa herättävää, mutta sitten kun aloit moittia ihmisten keski-ikäisinä löytämiä uusia asioita elämäänsä, ei enää ollut kiva lukea tuota. :( Tuli tunne, että sinulle kelpaisi vain se, että kaikki pysyisivät samanlaisina.
Miten sitten pitäisi olla/suhtautua kun (entinen) hyvä ystävä arvostelee AIVAN KAIKKEA mitä itse teen ja hehkuttaa vain sitä omaa uutta "ismiään"? Minusta on ihan ok, jos on innoissaan jostain mutta siinä vaiheessa kun toisen ihmisen vaaditaan/painostetaan hurahtamaan samaan tai pelkästään se, että puheenaiheeksi käy vain hänen mielestään tällä hetkellä oikea juttu, niin mitä voi tehdä? Olen valinnut hiljaisuuden ja myöhemmin vetäytymisen koko ihmisuhteesta -noin parin vuoden jatkuvan arvostelun jälkeen- Onk se tosiaan "ikävää negatiivisuutta"? ap
On joo samansuuntaisia kokemuksia. Nykyäänhän monilla menee harrustukset äärimmäisyyksiin. Kai se on jotain pakoa arjesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" kesäviikonloput jo tammikuussa täyteen buukattuja..". Mitä ihmettä sä höpiset? Kuka elää noin?
Mulla on kalenterissa jo syys/lokakuussa varauksia ja tosiaan kesäviikonloppuihin on ihan turha yrittää mitään; ei löydy kahdelta perheeltä yhteistä vapaata viikonloppua millään. Ihan normisettiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kalenterissa jo syys/lokakuussa varauksia ja tosiaan kesäviikonloppuihin on ihan turha yrittää mitään; ei löydy kahdelta perheeltä yhteistä vapaata viikonloppua millään. Ihan normisettiä
Ankeeta.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että oikeita ystäviä ei ole enää ollenkaan. Lähinnä tulee vietettyä aikaa työkavereiden kanssa, jos perheeltä joskus aikaa jää. Kaikki entiset ystävyyssuhteet ovat hiipuneet. Tuntisin itseni superyksinäiseksi, jos oma äitini ja mieheni eivät olisi kuin ystäviä minulle.
Aivan samassa tilanteessa itsekin.
N41 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä huomasin sen, että pikkulapsiaikana tavattiin kavereiden kanssa usein, koska kaikki halusivat tehdä jotain muutakin kuin olla kotona pienten kanssa ja lisäksi oli kivaa, että lapset saivat leikkiä yhdessä. Nyt kun lapset ovat teinejä, heillä on itse hankkittuja kavereita eikä vanhempien tarvitse etsiä heille seuraa. Lisäksi äidit ovat palanneet työelämään, joten aikaa ei ole niin paljon kahvitteluihin.
Kerrot ap, että onneksi on vielä joitakin vanhoja ystäviä, joita voi tavata. Mitä haluat, keräiletkö ystäviä ja lukumäärä on tärkeä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pikkulapsiaikana kaivataan vertaistukea. Kun lapset kasvaa, niin voi taas palata itseä kiinnostavien juttujen pariin. Ne, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia, on jääneet/jätetty pois porukoista jo aiemmin. Kaikki on "kasvaneet" eri suuntiin.
Mulla alkaa kaverit tippumaan jo kolmekymppisemä, pikkulapsiaikana. Oon onnistunut löytämään ympärilleni paljon ihmisiä joille se oma äitiys on ainoaa oikeaa vanhemmuutta ja muita tapoja arvostellaan rankalla kädellä. En vaan jaksa kuunnella jyrkiiä mielipiteitä siitä miten "lapsesta tulee hullu jos sen laittaa päivähoitoon alle 3-vuotiaana", "kyllä sektio on paras tapa synnyttää" "yli 2 v. imettävät on sairaita" jne. jne. Oon varmasti mieluummin yksin kun kuuntelen näitä "täydellisiä äitejä".
Vierailija kirjoitti:
Pikkulapsiaikana kaivataan vertaistukea. Kun lapset kasvaa, niin voi taas palata itseä kiinnostavien juttujen pariin. Ne, jotka eivät koskaan hankkineet lapsia, on jääneet/jätetty pois porukoista jo aiemmin. Kaikki on "kasvaneet" eri suuntiin.
No tietääpä ainakin, kuka oli tosi ystävä ja kuka ei. Tosi ystävä on yhteyksissä myös sen lapsettoman ystävänsä kanssa, eikä jätä häntä unholaan ja päinvastoin.
Suurin osa ystävistäni on lapsettomia, osa heistä vapaaehtoisia eivätkä koskaan edes halua lapsia. Näitä taitaa olla ainakin kolme ja näistä kolmesta kaksi on minulle erittäin läheisiä. Ei tulisi kuulonkaan heitä vaihtaa ystäviin, joilla on lapsia. Nään heitä ilman lapsia ja hengaillaan, mutta toki aikaa ei enää ole samallalailla mitä oli kun ei ollut vielä lapsia.
Oikea ystävyys säilyy, vaikka toinen haluaa olla lapseton ja toinen haluaa suuren lapsikatraan, jos vain ystävät tulevat muuten erinomaisesti juttuun. Kaikki ystävät eivät katoo perheenlisäyksen myötä. :)
Ihmiset ovat erilaisia. Toiset haluavat sen vähäisen vapaa-ajan käyttää niiden kaikista läheisimpien ihmisten kanssa; perheen, sukulaisten ja ehkä muutaman hyvän ystävän. Satunnaisille kavereille, joiden kanssa käydään pari kertaa vuodessa lasillisella ei riitä enää aikaa. Jotta tällainen ystävyyssuhde syventyisi niin se vaatisi taas tiiviimmän yhteydenpidon ja jos se ei ole mahdollista niin pinnalliset kaverisuhteet monesti jäävät unholaan.
Ehkä eläkkeellä on sitten taas aikaa ystäville; nyky työ- ja perhe-elämä vie kaiken ajan. Varsinkin jos lapset harrastavat jotakin
Eikö kellään muulla ole samantapaisia kokemuksia? vai oonko vaan liian vanha tälle palstalle? ap