Aikuiset ovat unohtaneet kuinka julma lasten maailma on

En ole unohtanut. Aikuisena on helpompaa etenkin kun on päässyt pois huonosta perheestä.

Muistan lapsuudesta kyllä sen miten joka puolelta tuli paskaa niskaan.

Toiset lapset haukkuivat, nimittelivät, olivat väkivaltaisia, nauroivat, pilkkasivat ja eristivät ryhmästä.

Opettajakin otti silmätikukseen ja nöyryytti luokan edessä.

Kotona ei saanut tukea, koska käskettiin olemaan reipas ja parempi kuin ne muut. Tehtiin myös selväksi ettei kielikelloista kukaan tykkää, eli ei saa tulla kielimään toisten perseilyistä aikuisille.

Koulupäivät olivat pitkiä ja koulumatkat kestivät kauan.

Joka ikinen päivä vain toivoi että se helvetti loppuisi.

Joka päivä vain odotti koulun loppumista, ja laski päiviä.

Ei ollut huoletonta ja mukavaa. Aivan päin vastoin.

Mua aina puistattaa kun joku puhuu siitä miten lapsuus on niin onnellista ja huoletonta aikaa. Joo, ei ehkä ole samanlaisia huolia kuin aikuisilla mutta ne huolet on usein ihan yhtä suuria tai jopa suurempia koska lapsen on vaikeampi keksiä niihin ratkaisuja  koska  on niin muiden armoilla.

Mulla mm. yksi suurista traumoista oli iso leikkaus johon jouduin lapsena. Kukaan ei kunnolla selittänyt mitä tapahtuu, mut vaan vietiin käytännössä väkisin sairaalaan ja jätettiin sinne ilman vanhempia. Nöyryyttävänä koin myös sen että  isolle kandilaumalle piti yhtäkkiä esitellä leikkaushaavaa ja lääkäri vihaisena käski riisuutua ja seistä pikkuhousuillaan kaikkien tuijotettavana. Olin kuitenkin jo 12 vuotta ja murrosikäkin jo alkanut. Sitten lääkäri vielä totesi isoon ääneen, että huonosti ommeltu, ruma ja leveä arpi jää (ilmeisesti olin ollut jonkun kandin harjoitusvälineenä). Mulla oli muutenkin jo huono itsetunto...

Ihan samaa mieltä aloittajan kanssa, tuntui että vaikka niille olisi mitä sanonut millään ei ollut mitään vaikutusta.

Jouduin kanssa opettajan silmätikuksi koska olin ADD:n takia huono oppilas. Eihän silloin vielä sellaisesta mitään tiedetty. Kerroin etten pärjää koulussa ja kouluttamattomat vanhemmat vain sanoivat että koulu onkin tarkoitettu vain rikkaiden lapsille, ei siellä tarvitse mitään osata. Ahdisti hirveästi kun tajusi ettei pystynyt olemaan sellainen kuin olisi pitänyt olla. Ne jotenkin luuli että koulussa suurinpiirtein leikitään jotain piirileikkejä vaikka se oli kolmannesta luokasta eteenpäin hirveän vaativaa.

Mulla alkoi akne jo ala-asteen neljännellä luokalla, eivät välittäneet siitäkään. Kerran luin nuorten lääkäripalstalta että akneen on olemassa lääkkeet. Sanoin siitä äidille ja se vain sanoi että et sä sellaisia tarvitse. Kaikkein oudointa oli se että äiti on aika hyvännäköinen ja sille se ulkonäkö oli tärkeä. Mutta mun ulkinäöllä ei ollut mitään väliä. Pääsin ihotautilääkärille vasta lukion tokalla. Äidillä oli kamala ihottuma selässä ja se märisi sitä kun laitoin siihen rasvaa. Sanoin sille että mitä märiset, ole onnellinen että se ei ole sun naamassa. Ehkä se viimein pystyi tuntemaan jotain myötätuntoa muakin kohtaan. 

Kerran koitettiin siskon kanssa puhua niille että mitä pitäisi tehdä kun ollaan epäsuosittuja koulussa. Vanhemmat sanoivat että se riippuu itsestä ja pitäisi olla mukavampi muille. Ei tsiisus, se keskustelu jäi sitten siihen...

Katsoin kerran dokumenttia suurista ikäluokista. Siinä joku nainen sanoi että sen sodannähneet vanhemmat eivät kanssa olleet kiinnostuneet lasten ongelmista, aivan kuin mikään ei ikinä ollut tarpeeksi vakavaa että siihen olisi pitänyt reagoida jotenkin. Mun vanhemmat kuuluu suuriin ikäluokkiin. Olen joskus miettinyt että onkohan ne perineet sen asenteen omilta vanhemmiltaan.

No kokemuksia varmasti on kaikenlaisia. Oma lapsuuteni oli oikeasti todella hyvä ja onnellinen, niin minä sen koin ja muistankin. Täydellinen se ei ollut, mutta minua ei kiusattu, mitä nyt tietysti joitain yksittäisiä haukkumisia, mitä kokee varmasti jokainen.

Minä en lapsuudessani kokenut olevani muiden armoilla, vaikka jouduinkin tekemään asioita, joista en välittänyt. Muistan kyllä ajatelleeni, että sitten kun olen aikuinen, niin voin tehdä mitä huvittaa, mutta meillä taisi jälkikäteen ajatellen olla aika vapaa lapsuus, vaikkakin oli myös esim. tarkat kotiintuloajat ja hyvä käytös oli aivan normi vaatimus.

Nuoruusvuoteni sensijaan olivat aika rankat, mutta eivät nekään mitenkään onnettomat olleet..

Minä uskoisin, että yksi oleellinen asia lapsen hyvinvoinnin kannalta on se, että häntä kuunnellaan. Mikään ei voi olla kamalampaa kuin kokea olevansa toisten armoilla ja ettei kukaan kuule ja auta. Niin hyvät vanhemmat, kuunnelkaa niitä lapsianne!