Mitähän ajattelevat sellaiset lapset jotka olisi seulonta poistanut mutta pääsivät vähingossa läpi elämään?

Minä elän vaikka äitini ei minua koskaan halunnut. Mitä siitä kukakin haluaa ajatella.

No mä voin kertoa, että ainakin tällainen keskosena syntynyt ja nippa nappa elämään jäänyt alle parikiloinen rääpäle on ihan tyytyväinen, ettei kuollut vaan jäi henkiin ja elämään.

Tällä perusteella uskallan väittää, että varmaan joku abortoitukin olisi ihan mielellään kokeillut elämää.

Vierailija kirjoitti:

No mä voin kertoa, että ainakin tällainen keskosena syntynyt ja nippa nappa elämään jäänyt alle parikiloinen rääpäle on ihan tyytyväinen, ettei kuollut vaan jäi henkiin ja elämään.

Tällä perusteella uskallan väittää, että varmaan joku abortoitukin olisi ihan mielellään kokeillut elämää.

Mistä ei tiedä niin ei sitä voi odottaa. Uskon että on monia jotka eivät olisi halunneet tänne kokeilemaan sitä elämää.

Minä olen seurausta siitä virheestä/lipsahduksesta, että vanhemmiltani erään kerran jäi ehkäisy käyttämättä. Aikuisiällä sen sain kuulla, enkä ole siitä mitään sen kummempaa ajatellut.

Vierailija kirjoitti:

Minä elän vaikka äitini ei minua koskaan halunnut. Mitä siitä kukakin haluaa ajatella.

Kannatatko aborttia?

Aivan, koska solumöykyllä on jo ajatukset ja käsitys tulevaisuudesta. Ei kukaan voi sanoa että "ne abortoituneet sikiöt olisivat halunneet elää!".

Itse aion käydä kaikissa seulonnoissa, olen miettinyt tarkoin ylipäätään lapsen hankkimista ja kun terveen lapsenkaan kanssa ei ole helppoa niin vammaista lasta en halua. Shoot me, I don't care.

Minä ajattelinkin tilannetta jossa lapsi tiedostaa että oma äiti olisi listinyt mutta hoitovirhe pelkästään pelasti. Että mitä siitä äidistä ajattelee oikein kun se yritti poistaa sut?

Vierailija kirjoitti:

Aivan, koska solumöykyllä on jo ajatukset ja käsitys tulevaisuudesta. Ei kukaan voi sanoa että "ne abortoituneet sikiöt olisivat halunneet elää!".

Itse aion käydä kaikissa seulonnoissa, olen miettinyt tarkoin ylipäätään lapsen hankkimista ja kun terveen lapsenkaan kanssa ei ole helppoa niin vammaista lasta en halua. Shoot me, I don't care.

Mutta ethän sinä care kun shoottaisit oman lapsesikin tarvittaessa ellei se olisikaan täydellinen.

Minä olen tuollaisen seulasta lipsahtaneen lapsen äiti. 30 vuotta olen ollut kiitollinen, että lapseni vamma ei näkynyt ultraäänessä. Olin tuolloin 24-vuotias ja ainoat kokemukseni vammaisista olivat iäkkäät sotaveteraanit sekä vanhempieni tuttavaperheen kehitysvammainen poika, joka aina vieraiden tullessa lääkittiin uneen ja suljettiin toiseen huoneeseen pois ihmisten silmistä. Jos olisin saanut raskauden aikana tietää odottavani vammaista lasta, olisin ollut kauhuissani. Se nuori tyttö, joka silloin olin, ei ollut kokenut elämässään mitään kouluaikaisen seurustelusuhteen päättymistä suurempaa vastoinkäymistä. Olen varma, että se nuori tyttö ei olisi millään tavalla pystynyt kuvittelemaan selviävänsä vammaisen lapsen vanhemmuudesta ja olisin päätynyt aborttiin, jos lapsen vamma olisi tullut ultraäänessä esille. 

Synnytin pikkiriikkisen siipirikon. Paljon keskimääräistä pienemmän lapsen, jolta puuttui vasen yläraaja kokonaan ja oikeassakin oli useita epämuodostumia. Shokkihan se oli silloinkin, mutta tapahtuneelle ei voinut enää mitään. Viiden ensimmäisen vuoden aikana musta kasvoi vastuuntuntoinen äiti, joka osasi vammaispalvelulain kannesta kanteen ulkoa, oppi tappelemaan Kelan ja kaupungin virkamiesten kanssa  ja jolle proteesit, terapiat, Lastenklinikalla ravaamiset yms muuttuivat arkipäiväksi. 

Kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon huolta, varsinkin niihin ensimmäisiin vuosiin. Mutta myös paljon iloa ja suoranaista ällistystä, miten joku pärjääkin niin hyvin vammastaan huolimatta. Viimeisin sydäntä raastava  huoli oli kahdeksisen vuotta sitten, kun saatoin tyttäreni lentokentälle, jossa hän oli suurinpiirtein kuin joulukuusi ripustettuaan olkalaukkunsa, kameralaukkunsa ja tietokonelaukkunsa kaulastaan roikkumaan ja veti perässään ainoalla kädellään matkalaukkuaan. Matka suuntautui maapallon toiselle puolelle ja pieni nuori nainen yksin lähtöselvityksessä kouristi sydänalaani. Sinne se vaan lähti, vaikka synnytyslaitoksella aikoinaan itkin, miten pikkuiseni saa koskaan puettua edes sukat jalkaan. Matkoja tuli sen jälkeen vielä useita, mutta en ollut enää sydän syrjälläni. Ammatit on hankittu, töitä tehty miten nyt tähän maailmanaikaan yleensä pätkätöitä löytyy ja 5 vuotta hän on ollut jo naimisissakin. Olen 100%:n varma, että hän on hyvin tyytyväinen livahdettuaan seulasta läpi.