Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu, että olen pelkkä "haittatekijä" ja ärsytyksen aiheuttaja teinilapselleni :´(
20.01.2017 |
9-lk poika ollut viimeaikoina, ehkä n.2kk ajan, enemmän tai vähemmän ärtynyt, pahantuulinen, hiljaisempikin kuin yleensä (toki ei ole koskaan ollut mikään puhelias tapaus), ilkeämpikin ja ylipäätään naama norsunveenä.
Erään fyysisen vaivan vuoksi ravattu nyt useissa tutkimuksissa, tai itseasiassa kys vaiva ei suoranaisesti ole ollut syynä tutkimuksiin, vaan lääkäri tarttui sydämen sivuääneen ja sitä tutkittu vaikka ja miten. Ilm kaikki kuitenkin kunnossa sen suhteen vaikkakin osaa tuloksista vielä odotellaan, sen sijaan tuo varsinainen fyysinen juttu, sen "syy" on vieläkin epäselvä koska nämä sydänjutut, labrat yms on kuulema tutkittava ensin. No joo, eksyin hieman asiasta.
En tajua yhtään mikä pojalla on, jos mikään, mutta olen hälle sanonut, että jatkuessaan voisi olla aihetta mennä vaikka koulupsykologille tai terkalle puhumaan tai sitten puhuisi täällä kotona. Mutta kun ei kuulema ole mitään erityistä eikä ns vaivaa mikään. Milllaisena ja miten pitkään jatkuvana tällainen hapannaamaisuus, äkäisyys ym ei enää mene ns teini-iän/angstin piikkiin?
Koulussa on kavereita ja koulu sujuu hienosti joten niissä ei pitäisi syytä olla. On vain ihan hemmetin ikävä tunne, kun koen että en "uskalla" hälle paljoakaan sanoa etten vain ärsytä lisää tai aiheuta ärtymystä, saa silmien pyörittelyä ja tuiskaisua vastaukseksi.
Kommentit (63)
Voin kertoa ainakin omasta kokemuksesta, että omassa teini-iässä tuo äidin hössötys, "mikä sulla nyt on", "miks oot noin huonolla tuulella" jne. lässytys oli aivan käsittämättömän raivostuttavaa. Mulla ei ollut silloin yhtään mikään, ainoastaan teini-ikä. Lähinnä pää alkoi leviämään siihen äidin mussutukseen, se itsessään teki musta huonotuulisen.
"Kokemuksia koulupsykologillä käymisestä, jonkin aikaa tässä jo miettinyt josko pojalle olisi siitä jotain hyötyä/apua, hän itse ei siihen sano juuta eikä jaata, tietenkään, sehän olisikin ihan liian helpottavaa äidille."
Sieltähän tuli se marttyyriasennekin, joka omallakin äidillä aina välillä välähteli tuolloin. Ymmärrä, että se teini ei sua vihaa tai tahallaan tee sulle tuollaista oloa. Se kuuluu ikään, deal with it. Oli todella raskasta, kun oma äiti otti normaalin teinikäytöksen aivan tunteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta äiti osaa vieläkin välillä osua jotenkin ärsyttävään kohtaan, silloin kun oli vielä teini ja asui kotona, niin ei ollut edes pakopaikkaa siltä ärsyttävyydeltä. Rakastan äitiäni, mutta ei luoja miten typeriä ajatuksia hällä välillä on! T: 30 vee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Polttaa kannabista?
"Kannabista poltetaan savukkeena tai piipussa ja lisätään myös ruokaan. Kannabiksen polton aikana aineen imelä tuoksu tarttuu useiksi tunneiksi käyttäjän hengitykseen, vaatteisiin ja hiuksiin. Tuoksu muistuttaa poltettua hamppuköyttä, poltettua vanhaa heinää tai sinettivahaa".
Syötynä se ei haise. Tulkaa nyt pois sieltä ysäreiden huumevalistustunneilta.
Vanhemmat ei tunnu ymmärtävän miten yleistä kannabiksen käyttö on nuorten keskuudessa ja miten sitä on tarjolla yllin kyllin. Vaaleanpunaisten sydämenmuotoisten lasien läpi katsotaa kuinka meillä on kaikkien aikojen fiksuin nuoriso, kun tupakan ja alkoholin käyttö on kääntynyt laskuun.
Pää pensaaseen vaan ja eihän minun lapseni...ihmetellään vaan käytöksen yms muutosta ja pistetään iän piikkiin.
En ihmettele, sillä edellä mainituilla ysäreiden huumevalistustunneilla iskostettiin päähän ajatus, että kannabiksen käyttäjä on narkomaani, ja sellaisen tunnistaa huonoista kirkollista, mummojen potkimisesta ja katuojassa asumisesta. Tähän uskottiin silloin. Todellisuus on kuitenkin ihan toinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Polttaa kannabista?
"Kannabista poltetaan savukkeena tai piipussa ja lisätään myös ruokaan. Kannabiksen polton aikana aineen imelä tuoksu tarttuu useiksi tunneiksi käyttäjän hengitykseen, vaatteisiin ja hiuksiin. Tuoksu muistuttaa poltettua hamppuköyttä, poltettua vanhaa heinää tai sinettivahaa".
Syötynä se ei haise. Tulkaa nyt pois sieltä ysäreiden huumevalistustunneilta.
Vanhemmat ei tunnu ymmärtävän miten yleistä kannabiksen käyttö on nuorten keskuudessa ja miten sitä on tarjolla yllin kyllin. Vaaleanpunaisten sydämenmuotoisten lasien läpi katsotaa kuinka meillä on kaikkien aikojen fiksuin nuoriso, kun tupakan ja alkoholin käyttö on kääntynyt laskuun.
Pää pensaaseen vaan ja eihän minun lapseni...ihmetellään vaan käytöksen yms muutosta ja pistetään iän piikkiin.
En ihmettele, sillä edellä mainituilla ysäreiden huumevalistustunneilla iskostettiin päähän ajatus, että kannabiksen käyttäjä on narkomaani, ja sellaisen tunnistaa huonoista kirkollista, mummojen potkimisesta ja katuojassa asumisesta. Tähän uskottiin silloin. Todellisuus on kuitenkin ihan toinen.
*kotioloista
Kai muistat syyllistää sitä lasta kuinka SINUSTA tuntuu, että olet lapselle vain haittatekijä ja ärsytyksen aiheuttaja, kuinka SINÄ olet huolissasi, jne?! Ja ottaan hikeä kaikesta tekemisestä ja sanomisesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa, meillä sama tilanne on kuin miinakentällä kävelisi, koskaan ei tiedä milloin räjähtää. Tuttavapiirissä on muutama, joiden lapsi käy psykologilla ja syö mielialalääkkeitä, onko se nyt sitten se tie, en tiedä. Vastatkaa joku jolla enemmän kokemusta
EI ole!!! APn teini kuulostaa ihan normi 9lk pojalta murrosiän kuohuissa - jatko-opinnot stressaa (pitäisi nyt muka tietää mitä KOKO loppuelämänsä haluaa tehdä) , sukupuolisuus, tyttöystävä/ei ole, kesätyöt/mistä hitosta rahaa, kikkelin kasvaminen, itsenäisyyteen kasvaminen - hän haluaisi olla vielä pieni poika (ja salaa on, voit mainiosti sanoa, että hän on aina sun pieni rakas:) ) mutta tietää että häntä nyt velvoitetaan jo vaikka mihin... ja nuo terveysjutut stressaa myös.
Teini-ikään kuuluu erilaiset Angstit ja vanhemmille voi rageta pahaa oloaan, sillä he rakastaa sua silti vielä huomenna aamullakin. Se on myös tärkeää kasvua siihen, että isona selviää elämän karikoista! Siis sitä ei kuulu "puuduttaa" mielialalääkkeillä! (Vasta jos on pelko että lapsi tekee itselleen jotain pahaa niin sitten toki hän saattaa olla se yksilö joka ei selviä murrosiän läpi omin avuin.
Meillä 13-v. poika, joka vapaa-ajat lähinnä pelaa tietokoneella, no ehkä siihen liittyy vähän sellaista kunnianhimoakin ja halua kehittyä, kavereiden kanssa pelaa tiimipeliä. Viikonloppuisin käy pelisession välillä kyllä yleensä ulkoilemassa. Kaipaan vaan ihan hirveästi sitä iloisempaa poikaa, joka halusi joskus jutellakin, tehdä asioita yhdessä. Nyt kaikki kommunikointi on sitä, että yritän ohjeistaa mitä tarvitsee tehdä ym., mikä on tietysti nalkutusta, mutta mielestäni on ihan normaalia asiallista neuvontaa, ei kyykytystä, mutta pointti on siinä, että sen lisäksi ei ehdi ja pysty juttelemaan mitään hauskaa, viettämään kivaa aikaa yhdessä, koska pelaa vaan tai sitten muuten murjottaa. Eli hänen näkökulmastaan olen hirviö, joka aina nähdessä pyrkii vaan keksimään lisää velvollisuuksia yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman poikani kanssa selvisin hankalimmat ajat niin, että annoin hänen olla. En tungetellut enkä kysellyt. Ajattelin, että jos mieltään painaa jokin asia, niin eiköhän tuo ajanoloon ota sen esille. Niin siinä kävikin. Hän hakeutui seuraani, kun oltiin kahden ja kertoi, mikä mättää. Neuvoin, jos siltä tuntui, yleensä riitti, että kuuntelen.
Ei sitä pahinta teini-iän kuohuntaa kestänyt kuin pari vuotta. Nyt hän on aikuinen ja välimme ovat aika läheiset. Edelleenkin jatkan samalla linjalla. En urki asioitaan ja annan hänen elää omaa elämäänsä, mutta olen tukena jos sitä äidin tukea tarvitaan.
En ole mikään malliäiti ja omat puutteeni tunnistan. Tarkoitus oli vain sanoa, että kannattaa ottaa rauhallisesti. Oma teini-ikäni oli sellaista menoa, että huh-heijaa. Jääkööt tarkemmin kuvailematta. Ihan tavallinen aikuinen minustakin kasvoi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa, meillä sama tilanne on kuin miinakentällä kävelisi, koskaan ei tiedä milloin räjähtää. Tuttavapiirissä on muutama, joiden lapsi käy psykologilla ja syö mielialalääkkeitä, onko se nyt sitten se tie, en tiedä. Vastatkaa joku jolla enemmän kokemusta
EI ole!!! APn teini kuulostaa ihan normi 9lk pojalta murrosiän kuohuissa - jatko-opinnot stressaa (pitäisi nyt muka tietää mitä KOKO loppuelämänsä haluaa tehdä) , sukupuolisuus, tyttöystävä/ei ole, kesätyöt/mistä hitosta rahaa, kikkelin kasvaminen, itsenäisyyteen kasvaminen - hän haluaisi olla vielä pieni poika (ja salaa on, voit mainiosti sanoa, että hän on aina sun pieni rakas:) ) mutta tietää että häntä nyt velvoitetaan jo vaikka mihin... ja nuo terveysjutut stressaa myös.
Teini-ikään kuuluu erilaiset Angstit ja vanhemmille voi rageta pahaa oloaan, sillä he rakastaa sua silti vielä huomenna aamullakin. Se on myös tärkeää kasvua siihen, että isona selviää elämän karikoista! Siis sitä ei kuulu "puuduttaa" mielialalääkkeillä! (Vasta jos on pelko että lapsi tekee itselleen jotain pahaa niin sitten toki hän saattaa olla se yksilö joka ei selviä murrosiän läpi omin avuin.
Näin saattoi ennen väittää jopa psykologit, mutta nykyään hyvä uutinen on, että tiedetään ettei raivoisa teinikapina ole välttämätön osa normaalia kasvua. Kyllä sen nuoren puolella pitää olla, eikä ottaa sitä asennetta ettei voi tehdä mitään ja estää niitä pahoja asioita tapahtumasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kuulostaa vähän liian holhoavalta eikä tunnu millään nyt tajuavan, että kyseessä on murrosikä. Anna pojalle tilaa / omaa aikaa ja rauhaa. Äläkä nyt herranen aika sitä mihinkään koulupsykologille vielä noilla spekseillä laita. Menee vielä teidän välit kokonaan.
Koita kestää, kasvaminen aikuiseksi ottaa aikansa ja vie voimia. Henkisesti ja fyysisesti. Olet vaan oma itsesi ja sinun hommasi on olla 'ärsyttävä aikuinen'. Vakaa, sama ja johdonmukainen vaikka teinillä olis mitä kuohuntaa ja teiniangstia. Kun on turvallinen peruspohja, on turvallista kurotella aikuisuuteen.
Itse kyselen teinin kuulumisia päivittäin, vaikka välillä silmät muljahteleekin. Kyselen silti, oon paikalla. Välillä päästään keskusteluihin, välillä ei ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä 13-v. poika, joka vapaa-ajat lähinnä pelaa tietokoneella, no ehkä siihen liittyy vähän sellaista kunnianhimoakin ja halua kehittyä, kavereiden kanssa pelaa tiimipeliä. Viikonloppuisin käy pelisession välillä kyllä yleensä ulkoilemassa. Kaipaan vaan ihan hirveästi sitä iloisempaa poikaa, joka halusi joskus jutellakin, tehdä asioita yhdessä. Nyt kaikki kommunikointi on sitä, että yritän ohjeistaa mitä tarvitsee tehdä ym., mikä on tietysti nalkutusta, mutta mielestäni on ihan normaalia asiallista neuvontaa, ei kyykytystä, mutta pointti on siinä, että sen lisäksi ei ehdi ja pysty juttelemaan mitään hauskaa, viettämään kivaa aikaa yhdessä, koska pelaa vaan tai sitten muuten murjottaa. Eli hänen näkökulmastaan olen hirviö, joka aina nähdessä pyrkii vaan keksimään lisää velvollisuuksia yms.
No kun näet oman toimintamalliksi niin voisitko kehittyä? Sano vaikka pojalle, että saa valita mennäänkö hohtokeilaamaan vai leffaan tai että hän valitsee leffan ja tekee popparit ja sä haet limppaa ja karkkia ja vietätte mukavan illan leppostellen (säännöllisesti) - ja suostut myös istumaan ja katsomaan sen Star Warsin tai mikä häntä nyt kiinnostaakaan. Kun annat lapsellesi lepposteluaikaa saat aika paljon myös takaisin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä 13-v. poika, joka vapaa-ajat lähinnä pelaa tietokoneella, no ehkä siihen liittyy vähän sellaista kunnianhimoakin ja halua kehittyä, kavereiden kanssa pelaa tiimipeliä. Viikonloppuisin käy pelisession välillä kyllä yleensä ulkoilemassa. Kaipaan vaan ihan hirveästi sitä iloisempaa poikaa, joka halusi joskus jutellakin, tehdä asioita yhdessä. Nyt kaikki kommunikointi on sitä, että yritän ohjeistaa mitä tarvitsee tehdä ym., mikä on tietysti nalkutusta, mutta mielestäni on ihan normaalia asiallista neuvontaa, ei kyykytystä, mutta pointti on siinä, että sen lisäksi ei ehdi ja pysty juttelemaan mitään hauskaa, viettämään kivaa aikaa yhdessä, koska pelaa vaan tai sitten muuten murjottaa. Eli hänen näkökulmastaan olen hirviö, joka aina nähdessä pyrkii vaan keksimään lisää velvollisuuksia yms.
No kun näet oman toimintamalliksi niin voisitko kehittyä? Sano vaikka pojalle, että saa valita mennäänkö hohtokeilaamaan vai leffaan tai että hän valitsee leffan ja tekee popparit ja sä haet limppaa ja karkkia ja vietätte mukavan illan leppostellen (säännöllisesti) - ja suostut myös istumaan ja katsomaan sen Star Warsin tai mikä häntä nyt kiinnostaakaan. Kun annat lapsellesi lepposteluaikaa saat aika paljon myös takaisin!
Ja muista myös kehua! Ihan silleen sivumennen - hei sä oot tuonut sun pyykit, hieno homma Mä laitankin koneen pyörimään (siis niin että hän kokee että sinä myös näet kun hän tekee jotain)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoiko tämä käytös samoihin aikoihin kuin nuo terveysasiat? Itse olin teininä aikamoinen asioiden "hautoja" ja ilman muuta olisin tehnyt kuolemaa mielessäni noiden terveydasioiden takia. Enkä todella puhunut mitään.
Meidän äksy murkkutyttö on tasaantunut, kun aloitettiin (molemmat) kunnon annos B-vitamiinia päivittäin ja hänellä on uusi rankka liikuntaharrastus.
Sanoo itsekin, että onpa treenin jälkeen mahtava fiilis. Käyn hakemassa hänet treeneistä, jutellaan autossa ja saunotaan vielä kahdestaan. Välit ovat paljon paremmat kuin ennen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä 13-v. poika, joka vapaa-ajat lähinnä pelaa tietokoneella, no ehkä siihen liittyy vähän sellaista kunnianhimoakin ja halua kehittyä, kavereiden kanssa pelaa tiimipeliä. Viikonloppuisin käy pelisession välillä kyllä yleensä ulkoilemassa. Kaipaan vaan ihan hirveästi sitä iloisempaa poikaa, joka halusi joskus jutellakin, tehdä asioita yhdessä. Nyt kaikki kommunikointi on sitä, että yritän ohjeistaa mitä tarvitsee tehdä ym., mikä on tietysti nalkutusta, mutta mielestäni on ihan normaalia asiallista neuvontaa, ei kyykytystä, mutta pointti on siinä, että sen lisäksi ei ehdi ja pysty juttelemaan mitään hauskaa, viettämään kivaa aikaa yhdessä, koska pelaa vaan tai sitten muuten murjottaa. Eli hänen näkökulmastaan olen hirviö, joka aina nähdessä pyrkii vaan keksimään lisää velvollisuuksia yms.
No kun näet oman toimintamalliksi niin voisitko kehittyä? Sano vaikka pojalle, että saa valita mennäänkö hohtokeilaamaan vai leffaan tai että hän valitsee leffan ja tekee popparit ja sä haet limppaa ja karkkia ja vietätte mukavan illan leppostellen (säännöllisesti) - ja suostut myös istumaan ja katsomaan sen Star Warsin tai mikä häntä nyt kiinnostaakaan. Kun annat lapsellesi lepposteluaikaa saat aika paljon myös takaisin!
Näin juuri. Mikään ei huvittanut enemmän teinipoikaa kun katsoa jotain kauhuleffaa kiljuvan äidin kanssa... Inhoan miedoimpiakin tuollaisia, mutta suostuin katsomaan kun olivat kuitenkin mukavia hetkiä yhdessä poppareineen, koirakin kiertyi kerälle viereen. Kerran näytin yhden lehtikirjoituksen jossa jo myöhäisteini neuvoi vanhempia heidän pahimmista mokistaan teinilasten suhteen, kysyin mitkä on mun pahimmat vian. Saatiin pitkä hyvä ja rakentava keskustelu aikaiseksi. Vaikka on se aikuinen ei tarvitse asettua jalustalle joka asiassa ja jakaa käskyjä ylhäältäpäin. Kun uskaltautuu kohtaamaan lapsen ihan tasavertaisena välillä tuo lähentää, mutta silti pitää sen aikuisuuden kypsyyden siinä, että aina voi käytöksen ja puheen perusteella päätellä kumpi se lapsi on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa, meillä sama tilanne on kuin miinakentällä kävelisi, koskaan ei tiedä milloin räjähtää. Tuttavapiirissä on muutama, joiden lapsi käy psykologilla ja syö mielialalääkkeitä, onko se nyt sitten se tie, en tiedä. Vastatkaa joku jolla enemmän kokemusta
EI ole!!! APn teini kuulostaa ihan normi 9lk pojalta murrosiän kuohuissa - jatko-opinnot stressaa (pitäisi nyt muka tietää mitä KOKO loppuelämänsä haluaa tehdä) , sukupuolisuus, tyttöystävä/ei ole, kesätyöt/mistä hitosta rahaa, kikkelin kasvaminen, itsenäisyyteen kasvaminen - hän haluaisi olla vielä pieni poika (ja salaa on, voit mainiosti sanoa, että hän on aina sun pieni rakas:) ) mutta tietää että häntä nyt velvoitetaan jo vaikka mihin... ja nuo terveysjutut stressaa myös.
Teini-ikään kuuluu erilaiset Angstit ja vanhemmille voi rageta pahaa oloaan, sillä he rakastaa sua silti vielä huomenna aamullakin. Se on myös tärkeää kasvua siihen, että isona selviää elämän karikoista! Siis sitä ei kuulu "puuduttaa" mielialalääkkeillä! (Vasta jos on pelko että lapsi tekee itselleen jotain pahaa niin sitten toki hän saattaa olla se yksilö joka ei selviä murrosiän läpi omin avuin.
Näin saattoi ennen väittää jopa psykologit, mutta nykyään hyvä uutinen on, että tiedetään ettei raivoisa teinikapina ole välttämätön osa normaalia kasvua. Kyllä sen nuoren puolella pitää olla, eikä ottaa sitä asennetta ettei voi tehdä mitään ja estää niitä pahoja asioita tapahtumasta.
Mutta AP ei mielestäni kuvaillut "raivoisaa teinikapinaa" vaan ihan normaalia teiniangstia -jos siinä rupeaa ehdottelemaan että "pitäisikö sun mennä psykologille" niin se on turhaa ja teini kokee että rage-äiti pitää häntä vajakkina - lopputulos tuskin siis on toivottu..
Meidän 13-vuotias on rauhoittunut nyt kun hänellä on tyttöystävä. Ihan kuin olisi kypsynyt henkisesti useamman vuoden! Pari vuotta on meille raivonnut ja vihannut ja tehnyt kaikkea tyhmää. Nyt hänen kanssaan voi puhua asiallisesti ja viettää aikaakin taas yhdessä.
Toivottavasti ei ole vain tyyntä uuden myrskyn edellä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä 13-v. poika, joka vapaa-ajat lähinnä pelaa tietokoneella, no ehkä siihen liittyy vähän sellaista kunnianhimoakin ja halua kehittyä, kavereiden kanssa pelaa tiimipeliä. Viikonloppuisin käy pelisession välillä kyllä yleensä ulkoilemassa. Kaipaan vaan ihan hirveästi sitä iloisempaa poikaa, joka halusi joskus jutellakin, tehdä asioita yhdessä. Nyt kaikki kommunikointi on sitä, että yritän ohjeistaa mitä tarvitsee tehdä ym., mikä on tietysti nalkutusta, mutta mielestäni on ihan normaalia asiallista neuvontaa, ei kyykytystä, mutta pointti on siinä, että sen lisäksi ei ehdi ja pysty juttelemaan mitään hauskaa, viettämään kivaa aikaa yhdessä, koska pelaa vaan tai sitten muuten murjottaa. Eli hänen näkökulmastaan olen hirviö, joka aina nähdessä pyrkii vaan keksimään lisää velvollisuuksia yms.
No kun näet oman toimintamalliksi niin voisitko kehittyä? Sano vaikka pojalle, että saa valita mennäänkö hohtokeilaamaan vai leffaan tai että hän valitsee leffan ja tekee popparit ja sä haet limppaa ja karkkia ja vietätte mukavan illan leppostellen (säännöllisesti) - ja suostut myös istumaan ja katsomaan sen Star Warsin tai mikä häntä nyt kiinnostaakaan. Kun annat lapsellesi lepposteluaikaa saat aika paljon myös takaisin!
Kyllä me nyt jotain yhdessä tehdään, viime viikonloppuna pelattiin mitä lie "jääsählyä" pihalla ja kivaa oli, mutta tuo on vaan niin harvinaista nykyisin. Poika itse on intohimoisen kiinnostunut pelaamisesta, se ei ole sellaista paremman puutteessa -tekemistä. Ei ole ikinä ollut mitenkään menevä tyyppi, joka haluaa lähteä harrastamaan kaikenlaista, mutta kotioloissa on puuhailtu yhdessä. Ja vaikka välillä on kiva käydäkin yhdessä jossain, en nyt oikein näe mieltä siinä, että pitäisi hirveästi alkaa keksiä mitään superhyperkivaa ja rahaa vievää menoa, kun muut tyytyvät ihan "tavalliseen elämään", jossa kotona puuhailukin on kivaa. Äh, en osaa tätä oikein selittää, mutta vaikka lapsi ja nuori tarvitsee jakamatonta huomiota, laatuaikaa jne., niin jotenkin sellaiselta "nöyristelyltä" tuntuisi, että pitäisi tehdä kaikkensa, jotta tuo yksi "hapannaama" viihtyisi, eikä vain pahoittaisi mieltään, kun muilta tässä taloudessa voi reilusti jotain vaatiakin. Tämä teini kun suuttuu heti, kun vaatii yhtään mitään. Positiivista huomiota yritän kyllä antaa kotiasioista ja koulusta onkin helppo, kun wilmassa on paljon positiivisiakin merkintöjä. Kai tässä on minun puoleltani paljon sellaista luopumisen tuskaa, mitä en voi lapsen harteille sälyttää. Silti vaan toivoisin, ettei minua suurinta osaa ajasta katsottaisi kuin halpaa makkaraa. Itse asiassa muistan omasta nuoruudestani, että kaikki sellainen "mielistely" äitini osalta oli minusta tosi ärsyttävää ja toivoin, että hän olisi ollut jotenkin rohkeampi "elämään omaa elämäänsä", eikä olisi yrittänyt olla niin KIVA, vaikka se nyt toisaalta hullulta tuntuu. Ei minusta ole hyvä, että äiti on se, joka aina kääntää toisenkin posken, sanoi ja teki nuori mitä vaan, vaikka sillä tavalla saisi pidettyä kommunikaatiokanavan auki ym. mitä nykyisin korostetaan. Mutta ehkä tästä johtuen siis haluaisin antaa nuorelle omaa aikaa ja vapautta, enkä halua olla mikään pahan mielen säiliö, johon nuori voi dumpata kaikki pahat olonsa. Joo, vähän olisin vailla sellaista ihan peruskunnioitusta. Yritän myös kunnioittaa nuorta, olen esim. tuossa pelaamisasiassa joustanut ihan hirveästi johonkin vuoden takaiseen, enkä tiedä, onko nyt varsinaisesti hirveän epäkunnioittavaa ja tylyä asiallisesti kehottaa nuorta tekemään läksyt (jättäisi mieluusti iltamyöhään, jolloin ei jaksa keskittyä) tms.
Näin monilla. Se toinen versio murrosiästä on sulkeutuminen itseensä. Jos kavereita on, ja jos heidän seurassaan tuntuu käyyttäytyvän ihan normisti, on iloinen ja aktiivinen, niin en masennusta epäilisi, kaikki taitaa olla ihan OK. Masentunut usein passivoituu kaikilla elämän alueilla, näkysi koulussa ja kaveripiirissa. Ysiluokkalaisella on tulossa paljon muutoksia elämässä, lukio tai amis, joillakin kotoa muuttaminen jne. Jotkut vanhemmat huolehtivat hirveästi niistä koulujen pääsypisterajoista, tuolla saattaa jo lisätä lapsen ahdistusta jos jatkuvasti jankuttaa/vahemmat tuntuvat olevan ahdistuneita teinin puolesta jatkokouluista. Teinien kanssa pärjää rennommalla asenteella, löysiä siellä missä voi antaa, ei ihan joka asiasta nipotusta ja paljon huumoria kotiin.