Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa kyllästytte suhteeseen?
15.01.2017 |
Kuinka monta vuotta yleensä jaksatte olla samassa suhteessa, kunnes tulee hinku saada uutta piristystä elämään? Tai kuinka kauan teidän kumppanit ovat jaksaneet sitoutua parisuhteeseen, ennen kuin ovat alkaneet pohtia, olisiko sittenkin parempaa tarjolla? Vuoden, viis vuotta, kymmenen vuotta, viistoista vuotta? Missä teidän mielestä menee parisuhteiden maksimiraja nykyään?
Vai uskotteko oikeasti, että edelleen on mahdollista saada kestävä parisuhde, jossa kumppaninsa kanssa haluaa olla vanhuuteen saakka?
Kommentit (15)
Nyt on mennyt todella hienosti jo 16 vuotta. Edellisessä avoliitossa meni huonommin jo parin vuoden jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen avioliitto, 14 vuotta takana eikä kyllästytä vielä yhtään, paranee vaan. Parempaa varmaan olisi jossain tarjolla, mutta entäs sitten? Tyytyväinen olen näinkin, miksipä hyvää vaihtamaan.
No onpas kiva kuulla.
Lähipiiristä en nimittäin tunne ketään, jolla olisi suhteet kestäneet ja näyttäisivät edelleenkin hyvin toimivan. Ihmisillä tuntuu menevän se sitoutumisen raja jossain kymmenen vuoden tiedoilla maksimissaan (useimmiten vähemmän) tai sitten ollaan tottumuksesta yhdessä, mutta oikeasti kumppaniin ollaan läpeensä kyllästytty. Mietin vaan onko tämä se, mihin pitää asennoitua. Itse olen ainakin jo luovuttanut, että oikeasti voisi löytää sen "kunnes kuolema meidät erottaa" -suhteen enkä siksi enää edes halua seurustella. En halua jatkuvasti aloittaa alusta kuten tuttavani tekevät. Tuntuu helpommalta olla yksin kuin laittaa jatkuvasti tunnemaailmansa peliin, varsinkin jos se luottamuksen herääminen toiseen ihmiseen ottaa aikansa.
Kuukausissa. Kyllästyn muihinkin asioihin nopeasti (työpaikat, harrastukset) enkä usko kohtaavani miestä, joka jaksaisi kiinnostaa pitkiä aikoja.
Vierailija kirjoitti:
Kuukausissa. Kyllästyn muihinkin asioihin nopeasti (työpaikat, harrastukset) enkä usko kohtaavani miestä, joka jaksaisi kiinnostaa pitkiä aikoja.
No mut toisaalta, jos on sinut asian kanssa eikä tapailukumppaninkaan anna olettaa muuta, niin eipä kai siinä mitään pahaa ole. Enemmänkin ottaa pattiin, jos itse tietää kyllästyvänsä helposti ja siitä huolimatta menee suhteeseen jonkun sellaisen kanssa, jonka tietää toivovan sitä pitkäaikaista sitoutumista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuukausissa. Kyllästyn muihinkin asioihin nopeasti (työpaikat, harrastukset) enkä usko kohtaavani miestä, joka jaksaisi kiinnostaa pitkiä aikoja.
No mut toisaalta, jos on sinut asian kanssa eikä tapailukumppaninkaan anna olettaa muuta, niin eipä kai siinä mitään pahaa ole. Enemmänkin ottaa pattiin, jos itse tietää kyllästyvänsä helposti ja siitä huolimatta menee suhteeseen jonkun sellaisen kanssa, jonka tietää toivovan sitä pitkäaikaista sitoutumista...
Olen itsetutkiskelun jälkeen tajunnutkin sen, että kyse on omasta luonteenpiirteestäni ja en enää etsikään miestä. En lähtenyt noihin entisiin suhteisiin tietäen, että kyllästyn mieheen vaan petyin itsekin tajutessani, että olen taas samassa pisteessä kun mies ei enää kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuukausissa. Kyllästyn muihinkin asioihin nopeasti (työpaikat, harrastukset) enkä usko kohtaavani miestä, joka jaksaisi kiinnostaa pitkiä aikoja.
No mut toisaalta, jos on sinut asian kanssa eikä tapailukumppaninkaan anna olettaa muuta, niin eipä kai siinä mitään pahaa ole. Enemmänkin ottaa pattiin, jos itse tietää kyllästyvänsä helposti ja siitä huolimatta menee suhteeseen jonkun sellaisen kanssa, jonka tietää toivovan sitä pitkäaikaista sitoutumista...
Olen itsetutkiskelun jälkeen tajunnutkin sen, että kyse on omasta luonteenpiirteestäni ja en enää etsikään miestä. En lähtenyt noihin entisiin suhteisiin tietäen, että kyllästyn mieheen vaan petyin itsekin tajutessani, että olen taas samassa pisteessä kun mies ei enää kiinnosta.
Aivan sama täällä...kyllästyn yleensä 3-6 kuukaudessa,yritän aina kyllä vääntää eron silleen,että keksin jonkun mitättömän asian miehenpuolelta josta voin syyttää miestä...todellisuudella asialla ei ole väliä,mutta saan miehen suuttumaan...
Välillä olen muka peruuttanut nämä eroaikeet ja sitten taas sanonut erosta...tuota vääntöä miehet ei kestä ja lopulta olen päässyt helposti eroon..en kyllä itsekkään ymmärrä tätä toimintatapaani....ihankuin en haluaisi erosta syytä itselleni.Onko muita samanlaisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuukausissa. Kyllästyn muihinkin asioihin nopeasti (työpaikat, harrastukset) enkä usko kohtaavani miestä, joka jaksaisi kiinnostaa pitkiä aikoja.
No mut toisaalta, jos on sinut asian kanssa eikä tapailukumppaninkaan anna olettaa muuta, niin eipä kai siinä mitään pahaa ole. Enemmänkin ottaa pattiin, jos itse tietää kyllästyvänsä helposti ja siitä huolimatta menee suhteeseen jonkun sellaisen kanssa, jonka tietää toivovan sitä pitkäaikaista sitoutumista...
Olen itsetutkiskelun jälkeen tajunnutkin sen, että kyse on omasta luonteenpiirteestäni ja en enää etsikään miestä. En lähtenyt noihin entisiin suhteisiin tietäen, että kyllästyn mieheen vaan petyin itsekin tajutessani, että olen taas samassa pisteessä kun mies ei enää kiinnosta.
Aivan sama täällä...kyllästyn yleensä 3-6 kuukaudessa,yritän aina kyllä vääntää eron silleen,että keksin jonkun mitättömän asian miehenpuolelta josta voin syyttää miestä...todellisuudella asialla ei ole väliä,mutta saan miehen suuttumaan...
Välillä olen muka peruuttanut nämä eroaikeet ja sitten taas sanonut erosta...tuota vääntöä miehet ei kestä ja lopulta olen päässyt helposti eroon..en kyllä itsekkään ymmärrä tätä toimintatapaani....ihankuin en haluaisi erosta syytä itselleni.Onko muita samanlaisia?
No toi on vähän ikävämpi juttu kyllä. Mikset vain sano suoraan, että et haluakaan tapailla? Että toivoit, että kolahtaisi, mutta kun ei nyt käynytkään niin, niin parempi jättää suhde alkuunsa ennen kuin menee vakavammaksi. Siitä jäisi parempi fiilis, vaikka ensin toista ehkä harmittaisi. Varmaan sullekin olisi parempi... Koska kyllähän se toinen huomaa ainakin jälkikäteen, jos keksimällä keksi hänestä vikoja jättämiselle. Ja silloin hän tuskin sua kovin hyvänä tyyppinä pitää. Enemmän saisit kunnioitusta, jos sanoisit vain suoraan asian.
Vuosi aikalailla maksimi. Kohta taas vaihtoon. N23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen avioliitto, 14 vuotta takana eikä kyllästytä vielä yhtään, paranee vaan. Parempaa varmaan olisi jossain tarjolla, mutta entäs sitten? Tyytyväinen olen näinkin, miksipä hyvää vaihtamaan.
Mitäköhän tämä kumppanisi mahtaisi tykätä ajatuksistasi? "Parempaa varmaan olisi jossain tarjolla, mutta entäs sitten?"
Jos minä en olisi poikaystävälleni parasta, niin olisi entinen poikaystävä se.
Vierailija kirjoitti:
Vuosi aikalailla maksimi. Kohta taas vaihtoon. N23
Kun tietää itsekin, että on tapana kyllästyä helposti, niin rankkaatteko jotenkin pois sitten ne tyypit, jotka etsivät pitempiaikaista suhdetta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut yhden ja saman miehen kanssa naimisissa yli 27 vuotta, enkä ole kyllästynyt. Suhde on tietenkin arkipäiväistynyt, mutta se ei tarkoita kyllästymistä.
Yhdeksi suhteen kestävyyden osasyyksi olen arvellut sitäkin, että näin parikymppisenä erään naapurin hautajaisissa vanhan pariskunnan, joka vaimon huonon kunnon takia käveli käsikynkkää. Mietin siinä, että tuollaisen avioliiton minäkin haluaisin, jos joskus naimisiin menisin. En tarkoita, että vain miehen pitäisi hyysätä vaimoa vaan sitä, että olipa huonot ajat kummalla hyvänsä, toinen on valmis tukemaan häntä tarvittaessa (enkä tarkoita tässä rahallista tukea). Paljon enemmän arvostan sitä, että mieheni on pysynyt kuvioissa mukana myös sairastuttuani vakavasti - samoin minä silloin, kun hän sairastui vakavasti. Siinä on tärkeämpääkin miettimistä kuin toisen naamaan kyllästyminen.
Tämä on ihan aiheellinen kysymys ja pari vuotta sitten olisin vastannut että kuukausissa. Mutta nyt kohdattuani tämän ihmisen niin voihan apua jos tähän kyllästyn? Kaikki toimii ja kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä, koko aika parantuen.
Kuten tuossa joku edellinen sanoikin niin myös näin sukulaispojan lakkiasissa vanhan pariskunnan jossa vaimo kulki huonosti ja mies hellästi kannatteli eteenpäin. Siinä se oli mitä haluan parisuhteeltani eli molemmin puoleisen kunnioituksen. Mies huolehti ja vaimo arvosti mitä hänen eteensä tehtiin, ei ollut ylimielinen eikä ottanut itsestään selvänä eikä myöskään joutunut pitämään itseään raukkana kun näin taakkana on. Molemminpuolinen rakkaus näkyi teoissa ja katseissa, ikää +80v.
En tuon näyn jälkeen aio vähempään tyytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen avioliitto, 14 vuotta takana eikä kyllästytä vielä yhtään, paranee vaan. Parempaa varmaan olisi jossain tarjolla, mutta entäs sitten? Tyytyväinen olen näinkin, miksipä hyvää vaihtamaan.
Mitäköhän tämä kumppanisi mahtaisi tykätä ajatuksistasi? "Parempaa varmaan olisi jossain tarjolla, mutta entäs sitten?"
Jos minä en olisi poikaystävälleni parasta, niin olisi entinen poikaystävä se.
Meitä on niin monenlaisia. Kyllä hän tietää että näin ajattelen, itse tuntee varmaan osittain samoin. Maailmassa on yli 7 miljardia ihmistä, ja olisi melkoisen epätodennäköistä että sieltä ei muka löytyisi sopivampaa kumppania. Se, millä vaivalla ja todennäköisyydellä onkin sitten kokonaan toinen kysymys. Tähän yhteen kuitenkin törmäsin aikanaan ja häntä rakastan kaikkine vikoineen, näin mennään eteenpäin. En itsekään elättele mitään kuvitelmia siitä että olisin mieheni mielestä se Kaunein ja Paras, onhan minulla silmät päässä. Mutta rakastaa voi silti, me molemmat ollaan tässä tilanteessa parasta mitä kohtuullisella vaivalla saadaan, se riittäköön.
23 v yhdessä, ei kyllästytä lainkaan. Paremmaksi muuttuu vuosi vuodelta.