Onko masentunut hyvä vanhempi?

Voi olla, mutta ei mikään paras vanhempi. Lapselle täytyy antaa henkisestä hyvinvoinnista niin paljon ja on mahdotonta antaa jostain, mitä ei ole. Terapia ja lääkitys eli ylipäätään hyvä hoitosuhde täydentää näitä voimavarastoja, jolla arjen saa pyörimään. Lapsen kanssa eläminen tuo pysyvyyttä ja rutiineja, onhan lapsesta seuraa vrt. yksinäinen ja syrjäytynyt masentunut, joten paraneminen nopeutuu joillakin äideillä tai isillä. Tässä vaikuttaa paljon se, onko lapsen kanssa yksin vai onko toinen, terve vanhempi mukana. Olen nähnyt yhden bipolaarisen äidin, joka maniavaiheissa oli aika hyväkin äiti, koska jaksoi valvoa vauvan kanssa viikkoja putkeen ja oli innostunut touhuamaan keittiössä ja kotona. Valitettavasti tämä äiti katkaisi hoitosuhteensa, koska kertoi "äitiyden parantaneen hänet". Vauva otettiin seuraavan masennuskauden aikana huostaan, koska hän vaan makasi ja tuijotti kattoa välittämättä vauvasta enää yhtään. Hän soitti itse viranomaisille että tulkaa hakemaan tää pois, ei mua enää huvita. Onneksi vauva sijoitettiin lähipiiriin ja toivon, ettei äidin hylkäämäksi tuleminen aiheuta tytölle vanhempana ongelmia. Masennus ja bipolaarisuuden masennusvaihe on todellakin kaksi eri sairautta ja koska olen nähnyt lähipiirissä molemman tyypin vanhempia, ovat masennusisät ja -äidit aina selvinneet lopulta karikosta ja moni heistä on sanonut, että lapset antoivat juuri voimaa ajatella valoisampaan tulevaisuuteen.

Mun isä on masentunut. Ei ollut hyvä vanhempi. Oli väkivaltainen fyysisesti ja psyykkisesti. Ilmapiiri kotona oli jännittynyt ja pelokas.

Käy terapiassa - hyvä! Välittää itsestään ja muistaan, koska haluaa käsitellä traumat jne ja jatkaa elämää.

Syö lääkkeitä - ok. Yleensä terapian aikana mielialalääkkeiden käyttö pyritään lopettamaan. Lääkitys vaikuttaa hoidon tehoon ja terapian kestoon.

Joutuu mielisairaalaan masennuksen takia - häh? Ei masennuksen takia mihinkään mielisairaalaan joudu. Jos masennuksen takia tulee psykoottiseksi tai itsetuhoiseksi, niin silloin varmaan voi "joutua hoitoon".

Väistämättä masennus vaikuttaa vanhemmuuteen. Jaksaminen voi olla heikompaa, mieliala laskenut ja sairastava voi olla myös vetämätön tai ns nollat taulussa. Vanhempi voi tällöin pitää lasten rutiineja yllä, leikkiä lapsen/lasten kanssa ja elää kaikin puolin tavallisen tuntuista elämää. Silti uskon, että masennus vaikuttaa lapseen jollain lailla negatiivisesti. Oma lapseni reagoi puolisoni masennukseen, vaikka se ei päällepäin hirveän selvästi näkynytkään. Esim hän ei ollut koskaan "petipotilaana", mutta väsynyt kylläkin.

Sanotaanko näin, että kyllä masentunut voi olla riittävän hyvä vanhempi. Sairaus vaikuttaa läheisiin ihmisiin väistämättä. Mutta onko hän automaattisesti sairautensa takia huonompi vanhempi?

eikainysentää kirjoitti:

Käy terapiassa - hyvä! Välittää itsestään ja muistaan, koska haluaa käsitellä traumat jne ja jatkaa elämää.

Syö lääkkeitä - ok. Yleensä terapian aikana mielialalääkkeiden käyttö pyritään lopettamaan. Lääkitys vaikuttaa hoidon tehoon ja terapian kestoon.

Joutuu mielisairaalaan masennuksen takia - häh? Ei masennuksen takia mihinkään mielisairaalaan joudu. Jos masennuksen takia tulee psykoottiseksi tai itsetuhoiseksi, niin silloin varmaan voi "joutua hoitoon".

Väistämättä masennus vaikuttaa vanhemmuuteen. Jaksaminen voi olla heikompaa, mieliala laskenut ja sairastava voi olla myös vetämätön tai ns nollat taulussa. Vanhempi voi tällöin pitää lasten rutiineja yllä, leikkiä lapsen/lasten kanssa ja elää kaikin puolin tavallisen tuntuista elämää. Silti uskon, että masennus vaikuttaa lapseen jollain lailla negatiivisesti. Oma lapseni reagoi puolisoni masennukseen, vaikka se ei päällepäin hirveän selvästi näkynytkään. Esim hän ei ollut koskaan "petipotilaana", mutta väsynyt kylläkin.

Sanotaanko näin, että kyllä masentunut voi olla riittävän hyvä vanhempi. Sairaus vaikuttaa läheisiin ihmisiin väistämättä. Mutta onko hän automaattisesti sairautensa takia huonompi vanhempi?

Tämä vanhempi saa aina muutaman vuoden välein psykooseja siksi joutuu aina välillä sairaalaan vaikka terapiat ja lääkitys kunnossa.

Itse olen masentunut. Syön lääkkeeni, enkä todellakaan ole juonut tai joutumassa mihinkään "mielisairaalaan". Työkuntoni on vähän niin ja näin, mutta perheeni hoidan ja hoidan hyvin. Ihan samalla tavalla täällä naureskellaan, pelaillaan lasten kanssa pelejä ja pidetään kainalossa. Koti on siisti ja ruoka joka päivä pöydässä. Olen onnellinen ollessani lasten ja mieheni kanssa. Kaiken muun tekeminen takkuaa. Olem siis täällä hetkellä huono kaikessa muussa, mutta en vanhemmuudessa.

Toki tilanne voisi olla toinen, jos masennukseni ja ahdistuksesi olisi pahempi. Halusin tilanteeni nyt vain kertoa tuodakseni esille, ettei masennusdiagnoosi välttämättä määritä koko ihmistä ja hänen ympärillään elävien elinoloja.

Kärsin itse pitkäaikaisesta masennuksesta ja minusta olisi hyvin itsekästä jos hankkisin lapsia. Lapset aistii niin paljon enemmän kuin vanhemmat tajuaa ja myös kärsii enemmän kuin vanhemmat tajuaa. Äitini ei edes tajunnut että olin jo hyvin nuorena masentunut vaan ajatteli että ei kai nyt 10-vuotias oikeasti masentunut voi olla. En haluaisi riskeerata sitä että oma huono olo estäisi huomaamasta jos lapsilla on myös huono olla. He saattaisivat myös peitellä sitä parhaansa mukaan kun tietäisivät että minulla on jo muutenkin vaikeaa.

Olen katsellut vierestä perhettä jossa äidillä on ollut pitkään masennusta ym. Vanhimmat lapset ovat jo aikuisia ja heillä on kaikilla ollut hyvin hankala aikuistumisprosessi. He ovat joutuneet kärsimään äitinsä takia (huoli, pakko ottaa vastuuta nuoremmista sisaruksista ym.) ja sen takia heillä on omakin mielenterveys kärsinyt. Sen kuvan olen saanut ettei äiti todellakaan tajua olevansa osasyyllinen lastensa ongelmiin.