Onko täällä ketään, kuka ei ihmettele miten on tullut kamalaksi, katkeraksi akaksi ja vihaajaksi?

En mä ainakaan ole, enkä meinaa sellaiseksi tulla. Ketä mä nyt muka vihaisin? Ja miksi olisin katkera? Vastoinkäymisiä on ollut ja tulee olemaan, mutta niin kauan kun mulla on mun ihanat lapset, ja mies, niin tärkeimmät on siinä.

N42

En ihmettele. Koulukiusaamista, syrjimistä, sairauksia, satoja pakkeja miehiltä, kaverit puhuneet pelkästään miehistään ja suhteistaan vuodesta toiseen, netissäkin kaikki vittuilee että vitun nirso olet jos yksin jäit.

Olen vielä alle 30v mutta vihaan jo koko maailmaa.

Vihaajat pitävät yleensä kovaa melua itsestään ja mielipiteistään. Siksi tuntuu, että kaikki ovat sellaisia. Ei ole. Ite olen semihapan, mutta en vihaa enkä ole katkera.

Elämä on enimmäkseen tylsässä arjessa taapertamista, se happamoittaa jos ei ole mitään mielenkiintoista juttua elämässä. Ite yritän koko ajan jotain mielenkiintoa keksiä elämään, josko tämä semihapan kestäisi loppuun asti tulematta kammottavaksi harpuksi.  :)

En ihmettele, jos elämä koettelee, eikä ole ketään tukijana. Jos perhekulttuuri on itsekästä, omaan napaan tuijottamista, oma hyöty aina etusijalla. Asioista ei puhuta, niitä ei käsitellä ja yhdelle sysätään aina kaikki, ongelmat ja vastuu.

Minä en ole sellainen, mutta melkein kaikki tuttavat puhuu aina vaan että "mikään ei ole niinkuin ennen vanhaan"

En ihmettele. Elämä on ollut hyvistä yrityksistä huolimatta tylsää, masentavaa, joskus suorastaan surullista. Kaikki kiva on osoittautunut kielletyksi, eli jäljelle on jäänyt pelkkä turruttava pakerrus, harmaata arkea ja ankeutta. Kanssaeläjät ovat osoittautuneet pikkusieluisiksi, ilkeiksi paskiaisiksi, ja ilmastokin on Suomessa hirveä. En lainkaan ihmettele, miksi aamulla ei huvittaisi nousta sängystä ja miksi pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat joskus valtavilta.

Vihaan välillä niin paljon tätä elämää, että tekisi mieli mennä Prismaan, täyttää ostoskärry pakasteilla ja hylätä se urheiluosastolle.

Ei ole mitään syytä.

Parempi on pitää suu supussa siitä, että olen onnellinen ja kaikki paremmin kuin parikymppisenä oli.

Väkisin tulee mieleen, että katkeria ovat tässä iässä ne, jotka nuorempana sattuivat saamaan tiettyjä asioita helpolla... No mä en saanut, mitään.

Vierailija kirjoitti:

En ihmettele. Elämä on ollut hyvistä yrityksistä huolimatta tylsää, masentavaa, joskus suorastaan surullista. Kaikki kiva on osoittautunut kielletyksi, eli jäljelle on jäänyt pelkkä turruttava pakerrus, harmaata arkea ja ankeutta. Kanssaeläjät ovat osoittautuneet pikkusieluisiksi, ilkeiksi paskiaisiksi, ja ilmastokin on Suomessa hirveä. En lainkaan ihmettele, miksi aamulla ei huvittaisi nousta sängystä ja miksi pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat joskus valtavilta.

Vihaan välillä niin paljon tätä elämää, että tekisi mieli mennä Prismaan, täyttää ostoskärry pakasteilla ja hylätä se urheiluosastolle.

:D

Passiivisaggressiivisuutta luovimmillaan.  :)

Yli viiskyt on jo mittarissa, mutta yhä edelleen elämä enimmäkseen hymyilyttää. En ole elänyt pumpulissa eikä elämä ole kohdellut silkkihansikkain, ketäpä olisi, mutta miksi vastoinkäymisten takia pitäisi ruveta vihaamaan ihmisiä ja koko maailmaa. Keskityn mieluummin siihen mitä minulla on kuin siihen mitä ei ole, se on helppo konsti pitää suupielet oikeassa asennossa. Ei tule niin paljon ryppyjäkään ja jos tulee, niin oikeisiin paikkoihin :)

Omituista kun en tunne ketään katkeraa vihaajaa. Ehkä metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan?

N46

Kyllä minäkin hymyilen ihmisille vähän väliä, oikeastaan ihan liikaa. Minulla on sellainen idioottimainen harhakuva, että elämä voisi jonain päivänä tarjota minullekin hymyjä kun niitä itse muille annan. Tajuan kyllä, että turha luulo. Samoin on turhaa toivoa, että saisi toisilta ihmisiltä mitään vastavuoroisuutta missään tärkeässä asiassa. Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Ei tämän tiedostaminen minusta vihaajaa ole tehnyt, mutta enpä voi sanoa myöskään pitäväni ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kaikki yli 40:t akat on sellaisia. Itteäni ihan pelottaa miten kamala vihaaja ja kiusaaja musta on tullut huomaamatta.

Minustakin tuo on hyvin pelottava vaihtoehto, varsinkin kun olen kuusikymppinen. Onhan tässä tullut koettua kaikenlaista narsistin tuttavuudesta omiin ja suvun sairauksiin ja vähiin rahoihin, mutta minulla ei ole aikaa heittäytyä katkeraksi, varsinkaan nyt, kun ilmaantui vahvat epäilykset syövän leviämisestä useampaankin paikkaan. Toisaalta juuri nyt positiivisuuskin on per*eestä, mutta sen ja katkeruuden välissä on paljon muitakin vaihtoehtoja.

Kuulostanko katkeralta? Jos kuulostan, kertokaa se vapaasti. Yritän hankkiutua sitten moisesta eroon.

Mä olen tyypillinen keski-ikäinen norsunvittunaamainen ämmä. Vihaan itseäni nuorempia ja kauniimpia sekä ihmisiä jotka ovat saavuttaneet jotain.

Ihmettelen ettei minusta ole tullut sellaista. Ihan paska lapsuudenperhe, lastensuojelu kusi perheeni kohdalla hommat täysin ja me lapset kärsittiin ihan älyttömästi. Ketaan ei kiinnostanut. Koulukiusaamista ja kiusaaminen jatkui kotona. Ei juuri ystäviä aikaisemmin, monet unelmani ovat kariutuneet ihan siitä syystä, että on mennyt 15-vuotta selvitä traumaattisesta lapsuudesta. Olen alisuoriutuja ja käyn terapiassa edelleen. Ihmiset ovat kohdelleet todella huonosti ja olen sairastellut paljon fyysisesti. Jouduin jättämään unelma-ammattini. Ollaan miehen kanssa painittu paljon rahan vähyydestä johtuvien ongelmien kanssa ja olen joutunut työskentelemään jopa sairaana jaksamiseni äärirajoilla asti, koska muuten olisi menny luottotiedot. Olen ollut masentunut ja ahdistunut jo pienestä pitäen. Olen vahingoittanut itseäni lukuisilla tavoilla, ollut itsetuhoinen ja halunnut kuolla.

Mutta en ole katkera enkä enää juuri vihainen. Olen iloinen ja suht positiivinen ihminen, haluan olla muille hyvä ihminen ja nykyään minulla on paljon hyviä asioita elämässä. Haluan uskoa siihen, että elämäni lähtisi nousujohdanteiseen suuntaan ja suurimmat vaikeudet olisi takanapäin.