Onko sinulla lieviä pakko-oireita? esim. tarkistettava usein, että avaimet mukana.

On, pitää tarkistaa, että avaimet ja pankkikortti on mukana.

Nuorena muutin opiskelija-asuntoon ja lähdin yhtenä lauantaina pyykkitupaan. Kello oli kahdeksan aamulla ja heti oven kiinni laitettuani huomasin, että avaimet ei ole mukana. Piti mennä soittamaan huoltomiehen ovikelloa ja hän tuli avaamaan oven tukka pörrössä ja silmät sirrillään. Tajusin, että olin herättänyt hänet ja minua hävetti ihan hirveästi.

Kerran kävin ostamassa marketista kärryllisen ruokaa. Kassa oli skannannut tavarat ja kaivelin lompakkoa, kun huomasin, että pankkikortti oli jäänyt toisten housujen taskuun, kun olin iltakävelyllä käynyt lähikaupassa. Oli sekin ikävä tilanne, kiireellä kotiin korttia hakemaan.

Tarkistan aina noin 5-6 kertaa että avaimet ovat mukana kun poistun kotoa, ennen nukkumaanmenoa katson että hella on pois päältä vaikka en olisikaan tehnyt ruokaa sillä päivän aikana. Kokeilen myös että jääkaapin ja pakastimen ovet ovat kiinni.

Kyllähän näistä suurin osa menee pakko- oireisten häiriöiden puolelle, vaikka tässä vähätellään, että "tämähän on ihan normaalia". Minulla oli ihan näitä samoja oireita ja sain näihin lääkkeen terveyskeskuksen psykiatrilta, Suprium nimeltään. Auttoi huomattavasti.

Tarkistan jopa ennen nukkumaanmenoa, että

hellan säätimet ja kahvinkeitin ovat nollilla. Lähtiessä ulos teen saman. Ulko-ovenkin tarkistan usein monta kertaa, että tuli menneeksi lukkoon.

Onhan se lievää pakko-oireilua, mutta

minkäs teet. Joku pakko-oireinen kontrollin

tarve varmaankin taustalla.

Mie painelen hanoja, että ovat varmasti kiinni :( mulla saattaa tulla sellanen että jos esim iltasin juon vessan lavuaarista, niin mun pitää mennä takasin siihen painaa sitä hanaa 10 kertaa ennenku käyn nukkuu... 

M.30

Täällä maksaa oven avaus 80-100e kellonajasta ja päivästä riippuen. Todellakin tarkistan vielä ennen ulko-oven sulkemista että avaimet on mukana. Kärsin myös pahasta unettomuudesta joten en voi valitettavasti luottaa muistiini yhtä hyvin kuin ei-univelkaisena.

Onko kukaan (oikeasta) pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä käynyt terapiassa ja miten on sujunut?

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näistä suurin osa menee pakko- oireisten häiriöiden puolelle, vaikka tässä vähätellään, että "tämähän on ihan normaalia". Minulla oli ihan näitä samoja oireita ja sain näihin lääkkeen terveyskeskuksen psykiatrilta, Suprium nimeltään. Auttoi huomattavasti.

Pilleriä naamaan vaan joka pikkuvaivaan. 👍 Kirjailija Jari Tervo selitti yhdessä haastattelussa kuinka esim. tiskien pitää olla tiskikoneessa tietyssä järjestyksessä ja Pasilasta ei voi lähteä junalla Treelle, vaan on ensin mentävä päärautatieasemalle ja vasta sieltä junaan. Ihan on hyvin pärjännyt elämässään kuitenkin. Eri asia jos pakko-oireet oikeasti tekevät elämästä sietämätöntä.

Pakko-oireiset droppaa mun tunnelman. Lisääntykää keskenänne.

Tarkistan kyllä ennen uloslähtöä pariinkin kertaan, että avaimet ovat mukana. Jos olen kauppa-asioille menossa, pitää varmistua siitä, että lompakko on käsilaukussa. Olen lukinnut itseni ulos pari kertaa ja seissyt kassalla ilman lompakkoa, joten on ehkä tullut jokin neuroosi näistä.

Lisäksi esimerkiksi lompakossa pitää korttien olla aina samalla kohtaa ja käsilaukussa tavaroiden tietyissä lokeroissa. Alkaa muuten sählääminen.

Avaimet, lompakko ja lukitukset ovat sen verran tärkeitä asioita, että niissä kannattaa ollakin vähän "pakko-oireinen" ja tarkistaa ne vaikka useampaan kertaan, jos tuntuu vähänkään epävarmalta.

Itselle on kerran jostain ihmeen syystä käynyt, että avaimet unohtuivatkin ulko-oven ulkopuolelle kun olin jo hyvän aikaa ollut sisällä asunnossa. Tuli sitten tämä tarve tarkistaa avaimet, ja paniikki alkoi hiipiä mieleen kun ne ei olleetkaan siellä missä piti! Pitkien etsintöjen jälkeen löysin sitten ne ulko-oven ulkopuolelta lukossa roikkumassa! Onneksi kukaan ei niitä ollut varastanut siitä.

Kyllä olisin voinut vedellä itseäni turpaan 20 kertaa tällaisesta törkeästä huolimattomuudesta!!

Vierailija kirjoitti:

Tarkistan jopa ennen nukkumaanmenoa, että

hellan säätimet ja kahvinkeitin ovat nollilla. Lähtiessä ulos teen saman. Ulko-ovenkin tarkistan usein monta kertaa, että tuli menneeksi lukkoon.

Onhan se lievää pakko-oireilua, mutta

minkäs teet. Joku pakko-oireinen kontrollin

tarve varmaankin taustalla.

Pakko-oireilua tuo on vasta sitten kun sinun pitää nousta uudelleen sängystä ja mennä useampaan kertaan tarkistamaan että onhan se hella pois päältä vaikka muistat aivan selvästi tarkistaneesi asian juuri eikä tuloksessa ollut mitään epäselvää.

Tarkistaminen on TURVALLISUUTTA, itseä ja muita kohtaan.

Ei pakko-oireista.

Vierailija kirjoitti:

Pakko-oireiset droppaa mun tunnelman. Lisääntykää keskenänne.

Droppaa sä vaan ittes vessanpytystä alas, twat!

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näistä suurin osa menee pakko- oireisten häiriöiden puolelle, vaikka tässä vähätellään, että "tämähän on ihan normaalia". Minulla oli ihan näitä samoja oireita ja sain näihin lääkkeen terveyskeskuksen psykiatrilta, Suprium nimeltään. Auttoi huomattavasti.

Joo just, ja toi nimenomainen lääkekemikaali tekee susta muistihäiriöisen etkä muista sen jälkeen enää avaimistasi tai lompakoistasi mitään! :D Kannattaisiko ennemmin tarkistella asioita, ilman lääkkeitä?

Voi kyllä. Ulko-ovi, kahvinkeitin, hella, jouluvalot... ja pahin kaikista: silitysrauta. Mulla on ollut jo vuosia itseni kanssa sopimus, etten koskaan silitä mitään aamulla ennen töihin lähtöä tai ennen matkalle lähtöä. Silitysrautaan saan koskea vain silloin, kun tiedän, etten taatusti poistu kotoa ainakaan pariin tuntiin silittämisen jälkeen. Sen verran monta kertaa on pitänyt lounastunnilla ajella kotiin tarkastamaan tilanne vain todetakseni, että ei ollut päällä, ei. Samoin yksi loma on mennyt totaalisen pilalle, kun koko ajan takaraivossa nakutti, että takuulla jäi silitysrauta päälle ja koko talo on nyt iloisesti liekeissä. Että semmoinen hullu täällä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näistä suurin osa menee pakko- oireisten häiriöiden puolelle, vaikka tässä vähätellään, että "tämähän on ihan normaalia". Minulla oli ihan näitä samoja oireita ja sain näihin lääkkeen terveyskeskuksen psykiatrilta, Suprium nimeltään. Auttoi huomattavasti.

Toi lääke saattaa aiheuttaa kohtalokkaita veritulppia.

Ei suoranaista oiretta mutta pari vuotta sitten jouluostoksilla tuli pieni paniikki kun huomasin autolla että korttikotelo ei olekaan taskussa mihin laitoin. Kävin pikku paniikki päällä liikkeessä kyselemässä jäikö kassalle. Ei ollu. No sitten tutkin pumppu pamppaillen reitin autolle. Ei mitään. Luulin jo että joku ehti noukkia ja tekee sillä jo ostoksia. Meinasin soittaa kuoletus puhelun mutta tarkastin vielä auton. Ja penkomisen jälkeen kotelo löytyi eräästä muovipussista ostosten seasta. Huhhuh.

Tuosta lähtien olen tarkkaillut aina kassalla mitä teen kotelolle.

On, minun on pakko tarkistaa monta kertaa päivässä mitä meghan tai muut inhokkini puuhaavat. Somea, keskusteluja ja uutisia kyttään pakonomaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko normaalia myöhästyä matkalta jos tulee hirmuinen tarve käydä kotona tarkistamassa oliko hella varmasti sammutettu?

nimim. "kokemusta on"

Välillä en meinaa päästä lähtemään kun tarkastelen pistorasiat , hanat ja hellat ym. ettei ole päällä . Ulospäästyä alkaa oven tarkastus tie moneenko kertaan . Välillä on tultava sisälle uudelleen kattoon että mikään ei jäänyt päälle . Elämä on vaikeaa.

Tunnistan niin tämän. Itse kärsin varsinkin nuorempana juuri tämänkaltaisista pahoista pakko-oireista. Suurimmat pelkoni olivat tulipalo ja asuntomurto. Siksi varsinkin hella oli sellainen, jonka tarkastamiseen meni ikuisuus. Oli aivan pakko tarkistaa se vähintään 30 kertaa, vaikken olisi käyttänyt sitä päiviin. Takaisin keittiöön palasin monen monta kertaa tarkistamaan että se VARMASTI oli pois päältä. Myöhästyin jatkuvasti tapaamisista ja joskus sellaiset jäi jopa väliin, kun en vain kyennyt lähtemään kotoa. Kerran tarkastuskierros kesti kolme tuntia. Lopulta nukahdin itkuisena sohvalle enkä päässyt lähtemään mihinkään. Jos pääsin keittiöstä ulos, seuraava ahdituksen aihe oli ulko-ovi, joka piti myös repiä melkein saranoiltaan ennen kun uskoin että se on kiinni. Rasittavaa oli myös keksiä hätävalheita ja selityksiä jatkuville myöhästymisilleni. Eihän totuutta kehdannut kertoa. Lisäksi mulla oli niin etten voinut ennakoida näitä tilanteita ja vaikka aloittaa tarkastusrundit 30 minuuttia ennen kun piti lähteä. Ei, rundit oli pakko tehdä just ennen kun lähti ovesta ulos, oli aivan mahdotonta tehdä ne valmiiksi ja sitten istua vaikka sohvalla odottamassa. Vasta juuri ennen kun piti lähteä pystyin tekemään tarkastukset. Ja vaikka olisin tehnyt ne etukäteen, oli kuitenkin pakko tehdä ne uudestaan. Ihan hullua. Ja etenkin tuskallista.

Sitten tutustuin mieheeni ja myöhemmin muutimme yhteen uuteen asuntoon. Sen myötä oireet helpottuivat, kun en ollut enää yksin "vastuussa" kaikesta. Mieheni on ns. normaali eikä tarkastele asioita "normaalia" enemmän ja jostain syystä se kelpasi mulle, eli luotin kyllä hänen "tarkistuksiin" aina kun olimme yhdessä lähdössä jonnekin. Mutta kun olin yksin lähdössä kotoa (ja mies ei ollut kotona), oireet palasivat ja lähtemiseen saattoi kulua aikaa, vaikkei oireet enää olleet yhtä pahoja kuin yksin asuessani. Vuosia myöhemmin saimme ensimmäisen lapsemme ja muutimme isompaan asuntoon. Tämän myötä oireet helpottivat, ehkä koska elämä muuttui muutenkin eikä ehkä ollut aikaa obsessata näistä asioista samalla tavalla. Edelleen tarkastan toki hellan kunnolla ja varmistan että tiskikone on varmasti pois päältä ja vesihana kiinni. Kahvinkeittimen johdon irrotan aina kun lähdemme yön yli pois kotoa ja ulko-oven suljen huolella ja lukitsen turvalukon ajatuksella ja varmistan että ovi on varmasti kiinni. Myös auton ovenkahvasta vedän aina varmistaakseni että se varmasti meni lukkoon (hassua kyllä yhden oven vetäminen riittää 😄), mutta nykyään nämä kaikki asiat ovat melko "normaalin" rajoissa. Sellaisen kikan keksin helpottamaan hella-ahdistustani että otan puhelimella kuvan napeista kun hella on tarkastettu. Sitten voin jälkeenpäin katsoa kuvasta että onhan se kiinni, jos sattuisi alkaa ahdistaa, mutta ei ole kyllä alkanut. Joten nykyään olen kai "hyvin tarkka, mutten enää ihan OCD-tapaus" näissä tarkastusjutuissa.

Erittäin hankalaahan tällainen voi kyllä olla. Asiasta kun ei oikein kehtaa puhua kenellekään, koska itsekin tajuaa että käytös on järjen vastaista. Silti on PAKKO tehdä tarkistusrundit, muuten ahdistus paisuu aivan valtavaksi. Terapia voi auttaa ja joskus tavoista voi nähtävästi päästä irti itsekin, mutta helppoa se ei ole.