Haluaisin ihan hirveästi huomiota

Mutta en saa. Enkä osaa sitä hakeakaan, keneltäkään. En osaa olla näyttävä enkä osaa kerjätäkään sitä (ylpeys ei anna periksi). Mutta salaa sisimmissäni toivon, että joku sanoisi jotain. Tai edes katsoisi minuun. Tämä on hirveää, ja ihan hirveän noloa aikuiselle ihmisille!

Mutta koen olevani vastenmielinen muiden silmissä. Bussissa kukaan ei istu viereeni. Asiakaspalvelutilanteessa usein tuntuu, että minun pitää jotenkin murtaa jää minun ja toisen ihmisen välillä. Että kun tulen johonkin liikkeeseen, myyjä jotenkin jäätyy ja minun pitää olla erityisen mukava ja huumorintajuinen että toinen on rennommin kanssani. Opiskellessa saan olla omissa oloissani. Harrastuksissa en juuri tutustu kehenkään. Kotiäitivuosina tuntui, että jouduin tekemään hirveän työn siinä että sain kavereita muista äideistä. Ja silti koen olevani ulkopuolinen heistäkin.

Enkä tietenkään osaa olla objektiivinen omasta itsestäni. Että miksi olen niin näkymätön. Tai miksi baarissa kukaan ei koskaan lähesty? Tai miksi jotkut joskus näyttävät niin vihaiselta katsoessaan minua? Kuvittelenko minä? Miksi en saa koskaan kehuja? Aargh. Inhottavaa. Olen varmaan hullu. En vain itse tajua sitä.