Lue keskustelun säännöt.
Kaikki on huonosti
03.01.2017 |
Olen aina ollut siinä mielessä pinnallinen ihminen, että tarvitsen ihailua, kehuja yms. Sellaiseen totuin aikoinani, vaikka en ikinä mitään huomiota kerjännyt. En tunne oloani mukavaksi paljain säärin, joten peitän ne visusti. Samoin rintavaon. Meikkinä vähän ripsiväriä. Ja silti pojat ja miehet olivat aina kiinnostuneita ja sen huomasi katseista ja kehuista ja kaikesta. Nykyään koen olevani aivan huomaamaton ja epäviehättävä, enkä ymmärrä onko tämä pääni sisällä, vai todellisuutta. Lihonut olen vuosien saatossa, mutta en järkyttävästi. Oloni ei ole tukala eikä liikkuminen ole yhtään vaikeampaa kuin koskaan aiemminkaan. En vain ymmärrä, mikä on muuttunut, vai olenko vain niin maassa etten enää tajua todellisuudesta pätkän vertaa.
Poikaystäväni on kusipää ja halveksun häntä. Kaikkia hänen tekojaan en jaksa edes luetella, niitä täytyisi muunnella sen verran ettei kukaan tunnista. Viimeinen pisara oli kuitenkin eräs laiton asia, joka kuuluu poikaystävän elämään. Minä en vain istu poikaystävän elämäntapoihin, tai pikemminkin hän ei istu omiini. Järkytyin poikaystävän suoranaisesta tyhmyydestä (tuli ilmi tämän em. asian myötä) ja häpeän, miten olen retkahtanut niin TYHMÄÄN ihmiseen.
En myöskään voi hyvällä tahdollakaan ymmärtää ihmisiä, joita ei kiinnosta syödä hyvin, vaan ruokavalio koostuu kaikesta mahdollisimman helposta (valmiista) ja mahdollisimman epävihreästä. Minä olen sekasyöjä, mutta rakastan lihan lisäksi monipuolisia salaatteja ja lähestulkoon kaikkia mahdollisia aineksia joita voi vain kuvitella. Tuntuu todella, todella ankealta olla tämän intohimon kanssa täysin yksin, kun toinen vetää naamaansa mäkkiaterian ja on siihen tyytyväinen.
En siis halua enää seurustella, koska en kykene enää arvostamaan poikaystävääni monen eri syyn takia.
Puheeni kääntyvät usein itsetuhoiseen suuntaan, mutta poikaystävä ei ikinä huolestu. En hae huomiota, vaan toisinaan (nykyään usein) vaivun vain niin pohjalle, että kaikki järkeni häviää ja itsetuhoisuus tuntuu hyvältä. Niitä juttujani sitten puhelen poikaystävälle, mutta hän ei tosiaan reagoi mitenkään. Olen kaikin puolin vain todella pohjalla, huonoitsetuntoinen, itsetuhoisuuteen taipuvainen (joskus olen lyönyt itseäni, useampia kertoja) jne. Kaikki on vain huonosti enkä tiedä tarkkaa syytä. Enkä sinänsä edes haluaisi erota poikaystävästä, mutta en näe enää yhteistä tulevaisuutta hänen kanssaan.
Kommentit (10)
Terveisiä Puuhamaasta NARTTU! HYMYÄ HUULEEN SAATANA!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen avautuminen.
Kummallinen on olokin. Ap
Poikaystäväsi on oma valintasi, eikä masentuneen juttuja jaksa kukaan kuunnella, ainakaan kauan. Laitappa hihat heilumaan.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti, että ku elämä potkii päähän, niin voisit aina olla brasialaisessa vankilassa. Sitä helvetillisempää paikkaa ei maa päällä meinaan ole. Sinulla on siis asiat hyvin.
Voisitko näyttää kirjoittamasi tekstin jollekin luottohenkilölle tai perheenjäsenelle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole "ketään." Olen väleissä perheeni kanssa, mutta en missään mainittavissa. Kunhan siedän parhaani mukaan. Näin on ollut aina. Aina tunsin itseni ulkopuoliseksi perheessäni ja mustaksi lampaaksi, jolla on täysin omanlainen ajattelutapa, elämäntapa, aivan kaikki. Ei uskoisi, että olen vanhempieni biologinen lapsi, niin eri maailmasta olen heidän kanssaan.
En yksinkertaisesti tiedä enää että mikä on totta ja mikä ei. Olenko oikeasti muuttunut epäviehättäväksi, onko kaikki oikeasti muutamista kiloista kiinni? Ymmärtäisin ehkä, jos oloni olisi tukala, silloin olisin varmasti todella iso. Nyt en vain enää tiedä mitä olen. Otin itsestäni kuvan eräässä julkisessa vessassa (iso peili) enkä mielestäni ole kuvassa iso. Minulla on ollut aina kehonkuvani kanssa ongelmia, siksi en vain osaa nähdä itseäni oikein.
Voi olla, että välttelen nykyään katsekontaktia miehiin. Ehkä siksi en huomaa katseita? Tai sitten kukaan ei yksinkertaisesti viehäty minusta enää :(
Haluaisin tietää totuuden.
Poikaystävä on oma valinta, tiedetään. Masentaa huomata, etten ikinä onnistu valitsemaan oikein. Ei minulla ole koskaan mitään hulttiomiehiä, vain täysin epäsopivia loppupeleissä. Minulla on sinänsä korkea taso, että esimerkiksi elämäntapatyötön olisi ehdoton ei, samoin alkoholisti ja narkkari. Ja tässä vasta alkua... En siis voi sanoa ottavani liian herkästi kenet tahansa, vielä kun olen sitoutumiskammoinen ja välttelen suhteen virallistamista mahdollisimman pitkään. Ehkä minun elämäni "tarkoitus" on vain harrastaa kevyitä juttuja, paneskella ympäriinsä ja sisustaa kotia. En minä löydä miestä, johon haluaisin täydestä sydämestäni sitoutua loppuelämäkseni. Aina ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan karu totuus miehestä, niin kävi nytkin.
Kohta täytyisi lähteä käymään kaupoilla, mutta en saa kasvoilleni minkäänlaista ilmettä. En haluaisi herättää huomiota siksi, että näytän näin masentuneelta. Olen aivan uupunut kaikkeen. Kunpa voisin vain nukkua. Herätä syömään jotain hyvää ruokaa ja mennä sitten takaisin nukkumaan.
Unohtui mainita, että syön erästä ssri-lääkettä, mikä osaltaan saattaisi selittää tämän omituisen masennuksen ja ahdistuksen. Mutta ymmärtääkseni lääkkeistä johtuva masennus poistuu alun jälkeen, eikä yhtäkkiä vain tupsahda puskista. En sitten tiedä. En vain ole enää järjissäni... Periaatteessa kai poikaystäväni on ihan OK, mutta en usko voivani elää hänen kanssaan loppuelämääni. Mutta olenko tällä hetkellä edes kykenevä päätöksiin? Tavallaan päätökseni jo tein, ja jos poikaystävä ei yritä taistella vastaan, niin saa olla... Parempi kai sitten niin.