Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En uskalla erota
02.01.2017 |
Pakko purkaa johonkin tunteita ja toivosin ehkä myös vertaistukea. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä reilu kymmenen vuotta, lapsia on kaksi, ikää 5 ja 2,5v. Koko suhteen ajan meillä on ollut ongelmana miehen riitelytavat. On huutanut, rikkonut ja paiskonut tavaroita, heittänyt minua tavaroilla (ei onneksi raskaita esineitä), haukkunut ja säännöllisesti uhannut erolla. Parisuhteen dynaamiikka on muutenkin ollut huono, mies on päättänyt kaikesta eikä mielestäni ole arvostanut mielipiteitäni ja näkemyksiäni vaan jyrännyt omia. Seksielämäänkään en ole ollut kovin tyytyväinen, eikä sitä ole ollut usein.
Kaikesta huolimatta olen jäänyt suhteeseen. Olen haaveillut ydinperheestä ja itsetuntoni on heikko. Kun lapsia on tullut en pitkään edes harkinnut eroa. Olen pelännyt yksin jäämistä, yksinäisyyttä, löydänkö ketään enää, mitä muut ajattelevat jne.
Vähitelleen alkoi tuntua että riidat kärjistyivät ja myös lapset alkoivat näkeään tilanteta. Mies on mm. uhannut erolla lasten kuullen. Pari kertaa on myös tarttunut minua kovaa kädestä ja tönässyt. Sanoin etten enää jaksa ja haluan erota, menimme terapiaan (mies ei tätä ennen oikein suostunut, vaikka olin ehdottanut).
Aloimme käymään terapiassa, mutta vaikka se tavallaan tuntuu auttavan miehen käytökseen, koen ettei minulla ole enää tunteita häntä kohtaa. En pysty antamaan anteeksi, samassa tilassa oleminenkin ahdistaa. Olen alkanut puhumaan erosta ja mitä enemmän puhun sitä enemmän mies estelee ja yrittää olla hyvä aviomies. En kuitenkaan oiken usko tähän muutoksen, enkä tiedä haluanko enää edes yrittää.
Silti en uskalla tehdä sitä viimeistä siirtoa. Kun mies ei ole yhtään mukana tuntuu pahalta yksin hajottaa perhettä ja kantaa siitä kaiken vastuun. Mies osaa myös vetää oikeista naruista. Sanoo että taloudellisesti minulla olisi vielä vaikeampaa, samoin henkisesti. Ja että kukaan ei kuitenkaan välitä minusta niin paljon kuin hän.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Tuntuu etten pääse yhtään eteenpäin...
Kommentit (21)
Miehesi ei päätä sitä, kuka sinusta välittää ja kuinka paljon, nyt tai joskus tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommentistasi! Vaikka ymmärrän järjellä että näin sen täytyy olla, minun on silti vaikeaa uskoa sitä, kun mies on vakuuttava..
Tsemppiä päätökseen ap! Olin itse vuosia onneton ja vaikka ero on nyt tuore ja kipeä, tiedän tulevan olevan parempaa. Jokainen on itse oman onnensa seppä, ajattele se niin. Myös lapset voivat paremmin, kun kotona ei vallitse ahdistava ilmapiiri.
Onko kellään ollut vastaavanlaista tilannetta? miten selvisitte?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni mikään versio lauseesta "kukaan muu ei välitä sinusta kuin minä" on niin suuri hälytyskello että sillon juostaan ja lujaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli tuon kaltainen liitto, ja siedin miehen jyräävää ja aggressiivista käytöstä aivan liian pitkään. Mies ei tosin töninyt tai paiskonut minua, eikä lyönyt, mutta tuli pari kertaa päähän vaippapakettia ja riidellessä kädet olivat nyrkissä ja otsasuonet turvoksissa. Pelkäsin niissä tilanteissa, että oikeasti lyö. 3 lasta, nuorin oli erotessa 5 v ja vanhin 11 v. Ihan samat pelotkin minulla oli. Rahallista selviytymistäkin pelkäsin. Lisänä oli "sinähän et lapsia minulta vie"-uhkailu. Jotenkin sitä taapersi päivästä toiseen, ja ihania viikkoja olivat ne, kun mies oli iltavuorossa ja en nähnyt häntä ennen iltayhtätoista. Voi miten leppoisaa meillä lasten kanssa oli.
No, paljon asioita tapahtui, ja isäni kuoltua meni vuosi surressa, ja lopulta havahduin tajuamaan, että elämä eletään vain kerran, ei sitku, vaan nytku, ja en voi jonkun kynnysmatto. Etkä voi sinäkään olla. Hyvä että miehesi lähti terapiaan, mutta muista: ihmiset harvoin muuttuvat, jos eivät myönnä itsessään olevan vikaa. Meillä miestä ei saanut sinnekään. Kävin itse perheterapiassa kriisiterapiassa, kun minulle paljastui lisäksi mieheni maksulliset naiset. Sain perheterapiassa voimaa selvitellä ajatuksiani ja aloin "pyörälenkeillä" katsella uutta kotia. Keväällä koulujen loputtua tiputin avioerohakemuksen postiin, otin kuukauden kesäloman ja tilasin sen muuttoauton eli lauma sukulaisia tuli pakulla, ja vietiin tavarat autoon miehen iltavuoron aikana. Sitä ennen äitini antoi tilapäisen lainan, jolla sain käsirahan ja pankista lainan, ja ostin remonttikuntoisen asunnon, ja isoäitini asunnossa oli lääniä remontin ajaksi, ja isän perinnöstä oli kieltämättä apua, kun saimme sen jaettua. (jos joku ihmettelee, niin isäni oli kaukonäköinen ja laittoi testamenttiin pienen ehdon, jolla lasten puolisoiden avio-oikeus suljetaan pois perinnöstä)
Selvisin. Vaikeinta oli selittää 11 veelle, miksi me muutimme. Kyllä hän sen ymmärsi, hän oli nähnyt ne raivonpuuskat.
Remontti oli terapeuttista. Erittäin terapeuttista. Kukaan ei määräillyt, ei huutanut, radio soi ja tunnelma oli leppoisa. Lapsetkin maalasivat, eikä heidän pienet kommellukset haitanneet ketään.
Siitä on jo muutama vuosi. Olen uusissa naimisissa, uusi mieheni on rauhallinen ihminen, ja meillä on yhteinen talo, uusperhe, johon kuuluu nyt tytärpuoli ja yhteinen pieni taapero. Olen hyvin onnellinen. Ex tapaa lapsia säännöllisesti, ja on myöntänyt, että oli aika paska puoliso. Monestihan noin käyttäytyvät ei edes myönnä sitä, vaan syy on aina jossain toisessa...
Eli löytyihän se joku, joka minua rakastaa. Ja vaikka ei olisi löytynyt, olisin ollut onnellisempi lasteni kanssa keskenään, kuin paskassa parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommentistasi! Vaikka ymmärrän järjellä että näin sen täytyy olla, minun on silti vaikeaa uskoa sitä, kun mies on vakuuttava..
Minä uskon että jopa asuinkaupungistasi löytyy ihmisiä jotka välittävät sinusta enemmän kuin tuo miehenkuvatus. Miehesi sen sijaan jäisi aivan yksin ilman peiliä ja lähdettä lähdettyäsi, mikä olisi hänelle täysin oikein.
Kerää rohkeutesi ja lähde.
Ette usko miten rohkaisevaa näitä kommentteja on lukea! Kiitos! Olen niin pitkään ajatellut että minussa on se vika, etten osaa olla riittävän hyvä jotta mies kohtelisi hyvin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: Lasten turvallisuuden tunne vai kulissit?
Suosittelen eroamaan ja viemään lapset turvaan. Hyvä, jos silmäsi ovat viimein avautuneet tilanteeseen. Paras, että haet ulkopuolista apua sinulle ja lapsillesi, jottei väkivaltainen mies pääse terrorisoimaan elämäänne. Voimia ja hali, muista arvostaa itseäsi ja lapsiasi, mies on omaa hölmöyttään pilannut suhteenne omalla käytöksellään. Älä pilaa elämääsi tämän enempää.
Ja ottakaa muut naiset tästäkin tapauksesta oppia: älkää missään nimessä jääkö suhteeseen tai tehkö lapsia, jos teitä kohdellaan tuolla tavalla. Sama koskee myös vastaavan kohteeksi joutuvia miehiä.
Kumppania tulee kohdella arvostaen ja rakkaudella. Jollei sellaista saa osakseen, parasta lähteä lätkimään. Ei se sinkkuuskaan huono vaihtoehto ole, enempi se elämä menee väkivaltaisen tyypin kanssa eläessä pilalle. Arvostakaa itseänne, kyllä sieltä parempikin kumppani löytyy. Erityisesti mukavia kilttejä miehiä on paljon sinkkumarkkinoilla, mikään pakko ei ole jäädä jonkun väkivaltaisen hullun lisääntymispartneriksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti saat miehen jätettyä
Ymmärrän että tilanne näyttää erillaiselta täältä ulkopuolelta ja sinua pelottaa ja mietityttää että miten nyt.
Suosittelisin sinullekin terapiaa, jos siinä on rehellisesti mukana se auttaa. Voi olla että päätät jäädä, voi olla että lähdet mutta terapeutti kykenee auttaa ymmärtämään syyt ja asiat kirkaammin kuin miltä itsestä tuntuu myrskyn sisällä.
Terapia ei ole vain sairaita varten, ajatele asiaa ennaltaehkäsynä kuten hammaslääkärin tarkastus.
T. Kävin itse terapiassa ennen eroa ja oli helpompi erota.
Olen jo käynyt terapiassa, tai siis paritetapiassa, mutta omiakin käyntejä on ollut.. ap.
ei olisi kannattanut tehdä lapsia.
Alue: Aihe vapaa
En pysty vastaamaan, mutta kannustuspeukku.