Kuinka huomasit olevasi introvertti?

En nyt osaa sanoa olenko miettinyt olevani introvertti. Onhan se ominaisuus ollut minussa aina.

Olen kuitenkin yrittänyt aina elää niin kuin "kuuluu" eli sosiaalisesti. Siinä täysin epäonnistuen. Nyt vihdoin viiskymppisenä tajusin alkaa elää juuri niin kuin haluan.

Noin 15 vuotta sitten tein työhön liittyen persoonallisuustestin ja silloin kuulin tästä asiasta ensimmäistä kertaa niin, että sille tuli nimi. Kyllähän minä olen aina ollut tällainen, mutta en tiennyt nimetä sitä introverttiydeksi.

Väsyn "kahvipöytäkeskusteluissa" valtavasti. Töissä isolla porukalla kahvi- ja ruokatauot, väsyn siihen pölinään ja jotenkin en jaksa edes yrittää kuunnella mitä muut puhuvat, ääni on vain sellaista puheensorinaa. Tykkään kuitenkin olla ihmisten kanssa tekemisissä sopivissa määrin, tosin tykkään myös kovasti olla vaikka koko päivän yksin. En pidä puhelimessa juoruamisestakaan, en koskaan soita kenellekään. Työni on kuitenkin todella sosiaalista (hoitaja).

Kukaan muu ei usko, että olen Introvertti. Mulla on aina ollut tarve ikäänkuin eheyttää itseni, olemalla yksin, jos olen ollut pitkään ihmisten keskellä, lisäksi olen kovin aistiherkkä. Nautin pitkistä lenkeistä (jopa monta tuntia) yksin pimeässä ja sateessakin, muut eivät tätä puolta minussa ymmärrä, lisäksi voin mennä osaksi ryhmäliikuntaa, mutten tarvitse mukaani ystävätärtä, kuten moni nainen. Rakastan lukemista. Olen myös tajunnut, että ole. Itse itseni paras ystävä!!!!

Luin asiasta vasta muutama kuukausi sitten ja todella moni asia loksahti paikoilleen ja tuntuu että on helpompi tajuta asioita.

Minäkin olen aina ollut tällainen mutta koittanut olla sosiaalinen ja menevä koska luullut että kyllähän nyt nuoren ihmisen kuuluu viettää aikaa ystävien kanssa, matkustaa jne.

Jouluna täytyi olla sosiaalinen ja tavata uusia ihmisiä. Välipäivinä olin töissä ja huonosti nukutut yöt joulun jälkeen ottivat niin paljon voimille että nyt uuden vuoden haluan olla yksin. Ja se on minusta niin ihanaa.

Tiesin jo pojannaskalina olevani hieman erikoinen vaikka en ollut edes tietoinen introvertti sanasta tai ylipäätään  koko käsitteestä.

Oma introverttiyteni on sitä luokkaa että kaupassa käynti ja siellä olevat vieraat ihmiset saavat minulle aikaan  jopa takautuvaa stressiä, en koskaan tule olemaan kykenevä myyntitöihin saati istumaan palavereissa tai ylipäätään olemaan missään mainittujen kaltaisissa ympäristöissä, jopa jo muutama lenkillä vastaantuleva vieras ihminen voi saada ajatukseni sekoamaan täysin.

Siinä missä ekstrovertti nyyhkisi autiolla saarella kohtaloaan niin itse pomppisin tasajalkaa onnesta ja alkaisin tekemään aivotyötä siitä että miten hoidan ruoka puolen ja millaisen linnan itselleni rakentaisin.

Vierailija kirjoitti:

Väsyn "kahvipöytäkeskusteluissa" valtavasti. Töissä isolla porukalla kahvi- ja ruokatauot, väsyn siihen pölinään ja jotenkin en jaksa edes yrittää kuunnella mitä muut puhuvat, ääni on vain sellaista puheensorinaa. Tykkään kuitenkin olla ihmisten kanssa tekemisissä sopivissa määrin, tosin tykkään myös kovasti olla vaikka koko päivän yksin. En pidä puhelimessa juoruamisestakaan, en koskaan soita kenellekään. Työni on kuitenkin todella sosiaalista (hoitaja).

Lisään vielä, että minäkin olen aistiyliherkkä. Enkä halua kaveria mukaan tapahtumiin, jumppiin, leffaan jne vaan menen mielelläni yksin tai mieheni kanssa. Tosin joskus jossain tapahtumissa tulee haikea ja surullinen olo, kun olen yksin.

Aina se on minussa ollut ja nyt tajuttuani olen osannut yhdistää lapsuudenkin linkit tähän introverttiyteen. Odotin aina koulussa innoissani kotiinpääsyä, että saisin leikkiä tai pelata yksin. Parhaimmat leikit keksin itse ja väsyin, jos olin liian kauan kavereiden seurassa. Olin mielelläni kotona kipeänä ja "kipeänä", sillä koulussa käyminen tuntui väsyttävältä ja kaupunkikouluna ihmisiä täynnä. Haaveilin asuvani pienessä kylässä ja käyväni koulua, jossa on vain muutama luokka. Ajatuksissani ja kuvitelmissani oli mukavempi elää.

Nyt aikuisena huomaan ahdistuvani reissuilla, yökyläilystä, kaupassa käymisestä, ulos lähtemisestä, ajatuksesta lähteä ulkomaille, lääkäriin menemisestä ja lista jatkuu. Kavereiden on ollut vaikea ymmärtää miksi olen normaalisti pirteä ja positiivinen, mutta hermostun reissuissa, enkä halua lähteä baariin. En ole tippaakaan ujo. En vain _halua_ aina puhua ihmisille. Olen keksinyt kymmeniä tekosyitä, miten lopettaa pitkä puhelu. Eikä langan päässä tarvitse olla, kuin rakas läheinen. Olen lämmin ja rakastava ihminen, mutta sisälläni taistelen salaa ulos lähtemisen vaikeutta ja pinnistän kaikki voimani ystäviä nähdessäni, että jaksan pysyä keskustelussa mukana, joka oikeasti kiinnostaa minua, mutta en vain osaa sanoa oikeita sanoja. Hyvää päivää kirvesvartta -keskustelut ovat kamalinta mitä tiedän. Miksi puhua, jos ei ole oikeasti asiaa? Ja kaiken tämän vuodatuksen takana on muista huolehtiva ja nauravainen ihminen, joka joskus tarvitsee akkujen latausta omissa oloissa.

Aina olen viihtynyt omissa oloissani eikä ole ollut jatkuvaa tarvetta hengata kavereiden kanssa. Ehkä vasta parikymppisenä muuttaessani omilleen ymmärsin käyttää sanaa introvertti, kun samoihin aikoihin tutustuin ystävään, joka halusi jatkuvasti olla tekemisissä, soitteli ja halusi tehdä jotain, minkä koin itse jossakin määrin ahdistavaksi.

Ala-asteella joskus saattoi ajatella olevansa ihmisten kanssa toimeentuleva ekstrovertti. Sitten yläasteen kiusaamisissa oppi että kaikki mitä sanot on paskaa. Toisaalta jos joku muu sanoi samoja juttuja niin sitten ne olikin hauskoja. Silloin teini iässä ilmeisesti muutuin introvertiksi. Kaikki sanomiset pitää miettiä moneen kertaan, ja sopeuttaa jutut päässään sen mukaan ketä kaikkia on kuulemassa ettei tule paskaa niskaan. Mistä seuraa että ei tule sanottua paljon mitään. Keskusteluissa on joku luonnollinen rytmi jota en osaa seurata saati sitten ylläpitää.

Taisin tällä palstalla nähdä sanan ensimmäisen kerran. Mutta ihan lapsesta saakka olen viihtynyt hyvin keskenäni ja keksinyt aina tekemistä, mulla ei ole koskaan tylsää. Ei ihmisten seura pahasta ole, eikä minua ahdista seura, mutta en millään tavoin kärsi siitä, että olen itseni kanssa. 

Heti kun kouluikäisenä kuulin ekstroversio–introversio -jaottelusta tiesin, kumpi minä olen. En ole koskaan yrittänyt elää millään muulla tavalla. Itse asiassa monet ihmiset omista vanhemmpista alkaen ovat varmaan vuosien varrella toivoneet, että eläisin vähemmän itsekkäästi ja koettaisin sopeutua enemmän.

Teininä joskus -90-luvulla hyvä ystäväni urputti, kun ei juuri koskaan saanut minusta seuraa teinidiskoihin ja myöhemmin yökerhoihin. "Aina sä vaan luet." Jep, viihdyin jo silloin paremmin kirjapinon kanssa sohvalla kuin ihmismassojen keskellä metelissä.

Näiden sosiaalisten ongelmien lisäksi aistiherkkyys tarkoittaa minulla sitä, että vahvat tuoksut aiheuttavat ahdistusta ja tukehtumisen tunnetta tai oksennusrefleksin, pelkään kovia ääniä ja silmäni eivät kestä yhtään auringonvaloa, vaikka olen tummapiirteinen.