Vihaan anoppiani. On maarannyt meidan elamaa jo niin kauan, etta melkein toivon, etta han " lahtis" pois, tavalla tai toisella.

auttoi ainakin meillä.



Vai oletko sellainen nynnerö, että täällä vain vikiset ja anopin eessä olet mielinkielin?

Nyt olen kuitenkin päättänyt ryhdistäytyä ja aion paukuttaa päin naamaa kun seuraavaksi tulee meille kuin tulisi omaan kotiinsa. Hän ei malta luopua perheestään. Kun tulee meille niin suhtautuu poikaansa kuin aviomieheensä.. mun pitäisi tajuta olla mahdollisimman näkymätön, jotta hän pääsisi leikkimään perhettä oman poikansa kanssa.



Ihmiset ei vaan kovin helposti sulata jos jalkamatto yrittää kohota ihmisarvonsa tuntevaksi yksilöksi..

vähennä tapaamisia reilusti. Teet kotitöitä, menet omiin harrastuksiin, katoat pihalle tai naapuriin kun anoppi tulee. mitä sitä kaiken maailman p*koja kuuntelemaan..



mies nykyään valittaa kun vanhempansa eivät uskalla meille tulla eikä mitään voi sanoa, kun minä loukkaannun, mutta mitä sitä toisten koteihin mennäkään totuuksiaan laukomaan. En minäkään mene niiden kotiin kuuntelemaan niiden pään aukomisia ja omapa on ongelmansa jos eivät minun kodissani pysty suutaan supussa pitämään. KOhta tilanne on sellainen, ettei ne jaksa minun pään aukomisia kuunnella minun kodissani..

Minä olen sen verran hyvän itsetunnon omaava ihminen, ettei minua kukaan pompottele, ja anopinkin pistän järjestykseen, jos uskaltaa meidän asioihin puuttua!

kaikkea on tullut vähän niin kuin ohimennen ja puolihuolimattomasti sivu suun.



Nykyään en anna mitään tilaisuuksia pään aukomiselle. Tapaamiset ovat osaltani hyvin lyhyitä. Vaikka suku istuisi meillä tuntitolkulla, minä teen omia asioitani enkä ala sohvalla analysoimaan, " Miksi en ole kuten hänen tyttärensä on" tai " miksi en tee niin ja näin" . En kerro mitään itsestäni, eipä sitä koskaan ole kukaan kysynytkään ja jos on niin ei ole jaksanut kuunnella.



Anopilla en käy juuri koskaan eikä ole suunnitelmissakaan

Appiukko ja anoppi on sellainen pari, että oksat pois. Meidän elämään puututaan lapsen uskonnollista kasvatusta ja asuinpaikkaa myöten. Mies on vielä sellainen nössö, ettei osaa sanoa vanhemmilleen vastaan. Hänen sisaruksensakin ovat suuna päänä aina omia elämänohjeitaan pyytämättä jakamassa.



Ärsyttää, kun on ympäröity kaikkitietävillä päällepäsmäreillä, joilla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja. Neuvoissa ei välttämättä ole aina vikaa, mutta ne annetaan ylimieliseen ja töykeään tapaan. Suvussa on paljon mielenvikaisuutta, joten ehkäpä syy löytyy epätäydellisesti järjestäytyneestä pääkopasta.

ja toiset ihmiset kyllä osaavat syödä toisen itsetunnon pikkuhiljaa pois.



minulla on niin hyvä itsetunto, että pystyn antamaan toisten ihmisten olla sellaisia kuin ovat eikä minun tarvitse eroista jatkuvasti huomautella ja viattomasti sinisilmin ihmetellä.



Anopilla taas on vielä parempi itsetunto ja hän kyllä voi ja suorastaan on hänen velvollisuutensa huomata epäkohdat ja todeta ne ääneen, että joku voi niille jotain tehdä. mieluiten vielä hyvin maireasti ja iloisesti hymyillen. HUOM! Se joku, joka tekee ei ole ainakaan anoppi eikä anopin pikkupoika.

mun anoppi oli todella piru naiseksi. ja itse olin liian nuori ja arka ensin laittamaan kampoihin. viiminen niitti tuli kun pari kuukautta ennen laskettua aikaa anoppi soitti ja " käski" tulla heille puutöihin hetipaikalla. siis kirveellä tekemään klapeja ja kantamaan ne liiteriin. anoppi ja appi eivät kuulemma itse ehtineet(!) ja olivat muuten noin 45v eli ikä ei kyllä takuulla vielä painanut. ystävällisesti totesin etten enää näin lähellä laskettua aikaa selkävaivojeni ja enneaikaisten supistusten vuoksi suostu. anoppi lättäsi luurin korvaani. sillon mulla meni hermo. kun anoppi käveli jossain vastaan, käänsin kasvoni poispäin. kun hän soitti, löin luurin korvaan. tätä jatkui vuoden verran kunnes annoin anteeksi. vasta sitten anoppi näki ensimmäisen lapsenlapsensa. nykyään on kuin eri ihminen. emme sydänystäviä ole mutta toimeen tullaan hyvin.

Monesti olen sinä häntä hyvässä uskossa pitänytkin ja avoimena ihmisenä hyvin vastavuoroinen ollut. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun huomasin hänen puhelevan minusta ja elämästämme hyvin kriittiseen sävyyn. Jutut palautuivat aina takaisin ja kuulin hänen shokeistaan milloin mihinkin elämäämme koskevaan aiheeseen. Sulkeuduin siis kuin simpukka. Tapaamme tätä nykyä, olemme näennäisystävällisiä hyvää päivää kirvesvartta tyyliin, mutta siinä kaikki. En uskalla olla oma itseni. Tönkköä on, mutta vartin verran kuukaudessa kestän.

Surullisinta kaikessa on, että halusin pitää anopistani. Olla ystävä, mutta hän kai katsoi kuuluvansa yläpuolelleni ja tuohon asetelmaanhan ei ystävyys istu. Ehkä ystäväksi ei koeta tyyppiä, joka varastaa vauraan perheen vesan tuomatta sukuun yhtään vastaavaa varallisuutta ja kloriaa. Anoppini kritiikin viestintuojana toimii meillä melkein aina käytännössä sosiopatiaan taipuva appi. Kritiikki siis lauotaan aivan suoraan ja kaunistelematta. Vaikka appi ei käytöspisteitä saa, tuntuu suorapuheisuus paremmalta, kun anopin jatkuva selkäänpuukottamismeininki. Suoraan puheeseen kun voi suoraan kommenttiakin antaa. Tilanne on reilumpi.



Huvittavinta anopissa on, että hän on harras lähimmäistään rakastava kristitty. Lähimmäisen rakkaus ei kuitenkaan kanna poikansa kirkosta eroamisen yli. Minua siitä syytetään yhä tänäkin päivänä.

Mies käy lasten kanssa siellä kylässä, en mene ikinä mukaan, ehkä kerran vuodessa käyvät meillä kahvilla, sen vielä jaksan, mutta en yhtään enempää. Tämä on meille ihan hyvä juttu, mies ymmärtää mua täysin, ja lapsetkin on jo tottuneet, etten ikinä lähde mummille mukaan. Kaikille parempi näin!

Insesti juu... Ap

Sellaisia ne anoppi ämmät on. Itsekkäitä ihmisiä. Roskasakkia.

Insesmiä!!