Mitä haluaisit sanoa minulle? Mitä ajattelet kokemastani?

Eipä kai sinulla hirveän hyvät mahikset ole ollut käsitellä asiaa, jos siitä ei saa puhua.

Vihaan sitä että asioista ei saa puhua, mutta vihaan äärettömästi sitä, että kielletään toisia puhumasta, eli maassa makaavaa painetaan syvemmälle mutaan, naama alaspäin.

Ihme vatvomista. Ihmisiä kuolee, deal with it.

Kerrot niin vähän, että on hankala kommentoida. Yleisellä tasolla tunnen suurta myötätuntoa kohtaloasi kohtaan. Minulle tulee tunne, ettet koe vieläkään saaneesi puhua asiasta tarpeeksi. Oletko harkinnut kirjoittaa kirjaa lapsuuden kokemuksistasi?

Shit happens.

Kyllä tunnen myötätuntoa sitä lasta kohtaan joka olet ollut. Arvostan sitä että olet jaksanut sitoutua terapiaan. Toivon että et jää jumittamaan vaan  pääset elämässäsi eteenpäin ja että terapiasta, ajasta ja kasvusta on sinulle hyötyä.

Halveksin ja säälin ihmisiä jotka jäävät vain tuijottamaan siihen mikä on paskaa, eivätkä osaa olla koskaan kiitollisia mistään, iloisia mistään eivätkä nähdä mitään valoa missään. Toivon ettei sinusta tule sellaista. Tai että et sellaiseksi jää.

Vierailija kirjoitti:

Kerrot niin vähän, että on hankala kommentoida. Yleisellä tasolla tunnen suurta myötätuntoa kohtaloasi kohtaan. Minulle tulee tunne, ettet koe vieläkään saaneesi puhua asiasta tarpeeksi. Oletko harkinnut kirjoittaa kirjaa lapsuuden kokemuksistasi?

Pelkään että joku tunnistaa. Varsinkaan isäni ei kestäisi. Järjellä ymmärrän kyllä että siitä ei pitäisi välittää, mutta mutta...Terapiassa olen kyllä puhunut mutta olen kasvanut niin kieroon jo lapsesta saakka että olen joutunut rakentamaan koko elämäni uusiksi. Tuntuu että vasta nyt alan jollain tavalla vasta päästä juuri näihin tunteisiin ja esimerkiksi tuntemaan ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Shit happens.

Kyllä tunnen myötätuntoa sitä lasta kohtaan joka olet ollut. Arvostan sitä että olet jaksanut sitoutua terapiaan. Toivon että et jää jumittamaan vaan  pääset elämässäsi eteenpäin ja että terapiasta, ajasta ja kasvusta on sinulle hyötyä.

Halveksin ja säälin ihmisiä jotka jäävät vain tuijottamaan siihen mikä on paskaa, eivätkä osaa olla koskaan kiitollisia mistään, iloisia mistään eivätkä nähdä mitään valoa missään. Toivon ettei sinusta tule sellaista. Tai että et sellaiseksi jää.

Kyllä minä olen elämässäni peruspositiivinen ja kiitollinen. En ole lyönyt välejä keneenkään vaikka se ehkä olisi minulle parempi että voisin rakentaa ihan omaa elämääni sellaisten ihmisten kanssa kuin haluan. Tietenkin olen ollut katkera. Mutta enemmänkin surullinen hylkäämisestä ja heitteillejätöstä. Syyllistänyt myös paljon itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Ihme vatvomista. Ihmisiä kuolee, deal with it.

Totta tämäkin. Itselle tai sille lapselle traagista on ollut se että parikymppiseen mennessä olen menettänyt kaikki elämäni tärkeimmät ihmiset. Myös ne korvaavat aikuiset joihin pystynyt jossain määrin lapsena turvautumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Shit happens.

Kyllä tunnen myötätuntoa sitä lasta kohtaan joka olet ollut. Arvostan sitä että olet jaksanut sitoutua terapiaan. Toivon että et jää jumittamaan vaan  pääset elämässäsi eteenpäin ja että terapiasta, ajasta ja kasvusta on sinulle hyötyä.

Halveksin ja säälin ihmisiä jotka jäävät vain tuijottamaan siihen mikä on paskaa, eivätkä osaa olla koskaan kiitollisia mistään, iloisia mistään eivätkä nähdä mitään valoa missään. Toivon ettei sinusta tule sellaista. Tai että et sellaiseksi jää.

Kyllä minä olen elämässäni peruspositiivinen ja kiitollinen. En ole lyönyt välejä keneenkään vaikka se ehkä olisi minulle parempi että voisin rakentaa ihan omaa elämääni sellaisten ihmisten kanssa kuin haluan. Tietenkin olen ollut katkera. Mutta enemmänkin surullinen hylkäämisestä ja heitteillejätöstä. Syyllistänyt myös paljon itseäni.

Peukut sulle. Olet hyvällä tiellä. Kyllä syystä olet ollut surullinen ja katkerakin. Syyllisyyskin on toisaalta ymmärrettävää; kun voit tuntea syyllisyyttä voit väistää avuttomuutta, kuvitella että muka olisit voinut jotain asioille jos... vaikka oikeasti et olisi voinut. Avuttomuus vaan on aika sietämätön tunne ihmiselle sekin.

Toivon vielä että ajan myötä saat poimittua helmet ja timantit tarinastasi, kaiken sen kurjuuden ja lian ja murheen joukosta: toivon ja urheuden siemenet, rakkauden rippuset, rohkeuden yritykset.

Tsemppiä!

En ymmärrä, miksi pitäisi paheksua. Sulla oli vaikeat lähtökohdat. Jos itse käytit väkivaltaa varhaisnuorena kasvettuasi sen keskellä, se on surullista mutta ymmärrettävää. Tuo yhdistelmä on turmiollinen, että paljon kauheaa tapahtuu, ja siitä puhuminen kielletään. Silloin menee epämääräiseksi riehumiseksi.

Minulla on tapana muistuttaa ihmisiä siitä, että lopultakin joku toinen eläessään sinun elämääsi olisi toiminut ihan samoin, tai paljon pahemminkin. Häpeä voi ajaa ihmisen muuttamaan asioita paremmiksi, silloin se on hyväksikin. Yleensä se kyllä vain lamauttaa ja ehkäisee hakemasta toisista apua ja tukea, tai auttamasta heitä itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Shit happens.

Kyllä tunnen myötätuntoa sitä lasta kohtaan joka olet ollut. Arvostan sitä että olet jaksanut sitoutua terapiaan. Toivon että et jää jumittamaan vaan  pääset elämässäsi eteenpäin ja että terapiasta, ajasta ja kasvusta on sinulle hyötyä.

Halveksin ja säälin ihmisiä jotka jäävät vain tuijottamaan siihen mikä on paskaa, eivätkä osaa olla koskaan kiitollisia mistään, iloisia mistään eivätkä nähdä mitään valoa missään. Toivon ettei sinusta tule sellaista. Tai että et sellaiseksi jää.

Kyllä minä olen elämässäni peruspositiivinen ja kiitollinen. En ole lyönyt välejä keneenkään vaikka se ehkä olisi minulle parempi että voisin rakentaa ihan omaa elämääni sellaisten ihmisten kanssa kuin haluan. Tietenkin olen ollut katkera. Mutta enemmänkin surullinen hylkäämisestä ja heitteillejätöstä. Syyllistänyt myös paljon itseäni.

Peukut sulle. Olet hyvällä tiellä. Kyllä syystä olet ollut surullinen ja katkerakin. Syyllisyyskin on toisaalta ymmärrettävää; kun voit tuntea syyllisyyttä voit väistää avuttomuutta, kuvitella että muka olisit voinut jotain asioille jos... vaikka oikeasti et olisi voinut. Avuttomuus vaan on aika sietämätön tunne ihmiselle sekin.

Toivon vielä että ajan myötä saat poimittua helmet ja timantit tarinastasi, kaiken sen kurjuuden ja lian ja murheen joukosta: toivon ja urheuden siemenet, rakkauden rippuset, rohkeuden yritykset.

Tsemppiä!

Kiitos sinulle! Ja kaikille muillekin kommenteista. Nostit älyttömän hyvän pointin esille jota en ole koskaan ajatellut. Minulla on paniikkihäiriötausta (ei varmaan yllätä) ja ehkä itselle syyllisyys on ollut helpompaa kuin avuttomuus. Koska on tarve hallita elämää edes jotenkin ja avuttomuushan on hallitsemattomuutta. Ja tietenkin se on vaikuttanut etten ole isältäni enkä monelta muultakaan saanut koskaan hyväksyntää. Ja vielä aikuisenakin etsin sitä sisimmässäni. On älyttömän kipeää yrittää myöntää ettei sitä saa mitä turhaan odottaa. Äitini kanssa koin aikamoisia pelkotiloja koska hän oli viimeisen vuoden täysin sekaisin.

Ja haluan sanoa vielä että kyllä mä näen positiivisiakin asioita. Niin kliseistä kuin se onkin niin elämänarvot on kyllä jotain muuta kuin ennen romahdusta. Sehän minut terapiaan lopulta ajoikin. Ihmissuhteet ja äitiys on olleet vaikeita. Kun elää itse ilman rakkautta, huolenpitoa ja rajoja joutuu opettelemaan äitiyden ihan alusta asti eri tavalla. Sitä ei voi antaa mitä itse ei ole saanut.

Onko vielä ajatuksia? Näistä voi saada aina jotain uusia oivalluksia.

Sanoisin sulle että kovia olet kokenut. Vaikka varmasti jollain on ollut vaikeampaa, sullakin on ollut rankkaa. Hei, aina löytyy joku jolla on asiat huonommin eikä sitä kannata niin ajatella ettei itse ansaitsisi tuntea suuria tunteita.

Sitten sanoisin että kaiva se suru jostain ja sure se, se on ainoa tapa päästä eteenpäin. Ja halaisin sua lujasti.

Jokainen päättää itse, miten haluaa kokea asiat. Voi jäädä rypemään itsesääliin tai ajatella, että asioita tapahtuu, halusi tai ei. Muuttaa voi vain jotain, joten turha jäädä miettimään asioita, joille ei voi mitään.