Olen ollut lapsena niin nolo!! Annoin mm. isälleni joululahjaksi teippurullan...

Luultavasti isäsi muistaa sen teippirullan yhtenä elämänsä parhaista lahjoista :) Itsekin annoin just tuon tyyppisiä.

Mulla on laatikollinen lasten tekemiä joulukoristeita, joita nyt ei oikeen voi kauheasti missään käyttää. Lapset ovat jo teinejä ja just tänään ihmettelivät, että eikö näitä vois heittää pois? Ei mistään hinnasta, niillä on mittaamaton muistoarvo. Mulla on mm. kahdeksan erilaista säkkikankaista pientä liinaa, joihin on kirjailtu kuvioita, painetu kuvioita, liimattu huovasta kuvioita. Ei ole pöytiä niin montaa, mutta ne kaikki on rakkaita :) Ja nämä ovat siis käyttökelpoisimmasta päästä. En luetellut vessapaperirullasta tehtyjä tonttuja, enkä silkkipaperista leikattuja lumihiutaleita.

En meinaa pysyä pöksyissäni, koska tiedän huomenna saavani 10-vuotiaan poikani tekemän peilin. Tuskin kuivin silmin sitä pakettia voin aukaista.

Eiköhän kaikkien pikkulasten lahjat ole samaa sarjaa, jos ei koulussa/kerhossa/eskarissa jotakin väkerretty :D

Mä sain pikkuveljeltä OMAN hiusharjani joululahjaksi penskana, oli siis paketoinut sen :')

Lapset on sellaisia. Fiksu vanhempi sen ymmärtääkin. Oma äitini EI ymmärtänyt. Muistan kuinka karua oli, kun ostin äidille, isän sponssaamana, mielestäni hienon kahvikupin ja tassin, ja äidin reaktio oli kova ja kylmä: "no mitä nyt yhdellä tekee, eihän sitä koskaan kahvia yksin juo!". Tai kun ostin jonkun halvan Lumenen hajuveden kouluikäisen vähistä rahoistani, äiti totesi että onpa kusen hajuista litkua, kaikkea ne tekeekin.

Et oo nolo, vaan söpö :) hih, teippirulla

Mua hävettää, kun kouluikäisenä neuloin isälleni ihan helvetin ruman kaulurin. Siitä piti tulla kaulahuivi, mutta aika loppui kesken, niin piti tyytyä kauluriin. Pitkään ja hartaasti sitä neuloin ja meinas paniikki yllättää. Ei isä sitä koskaan tietenkään pitänyt. Se oli tehty jostain kutittavasta sukkalangasta ja oli tosiaan niin rumakin.

Kiinnostaisi kyllä tietää, vieläkö se on tallessa isällä jossain

Juuh, minä olen kautta rantain yrittänyt lapsille kertoa että eivät paketoisi taas niitä omia aarteitaan (jotka sitten tulevaisuudessa halutaan takaisin). Ihanaa toki että haluavat antaa ja ilahduttaa. Mutta siinä on vähän sellaistakin että kun ei viitsitä tehdä itse tai ostaa niin kääräistään jotain omaa rihkamaa ja ajatellaan että äiti ilahtuu joka tapauksessa...

Olin ylpeä, kun ekaa kertaa sain antaa itsekin lahjoja vanhemmille. Ne oli jotain käsityö-/4h-kerhossa tehtyjä kynttilöitä ym. juttuja, mutta tuntui kivalta antaa jotain.

Itse annoin kymmenen vuotiaana kummisedälle kuulakärkikynän jossa luki 'pelimies'. Setä avasi paketin heti sen käteen saatuaan ja en tajunnut että mitä isä ja kummisetä oikein nauraa.

Minä annoin aikanaan siskolleni puoliväliin asti poltetun kynttilän. Ajatus on tärkein...

Minä annoin isälleni ehkä 8-vuotiaana isänpäivälahjaksi kirkuvan keltaisen automaalisuihkeen aivan onnessani! Ajattelin, että nyt isi tietysti värjää meidän tylsän värisen auton keltaiseksi, joka oli toki lempivärini. Ei kyllä värjännyt ja vuosien saatossa värikin katosi. En enää ihmettele miksi...

No minä leikkasin vessapaperirullasta rannekoruja ala-asteikäisenä ja tussasin niihin timantit. En muista, annoinko niitä kavereille, mutta eivät menneet kädestä edes läpi...