Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muistan ikuisesti yhden hetken lapsuudestani, kun isä tuli hakemaan meitä lapsia äitiltä töidensä jälkeen
23.12.2016 |
Ja kun veljelläni meni pukemisessa vähän kauemmin kuin minulla, niin isä kyllästyi odottamaan parkkipaikalla, peruutti auton ja ihmettelin että eihän me vielä voida lähteä kotiin kun veli ei ole autossa vielä mukana, ja peruutettuaan näin auton takaikkunasta kun veli juoksee rappukäytävän ovesta ulos ja isä silti kurvaa pois ja näin kun veli jäi sinne ulos seisomaan 😭 ja loppujen lopuksi joutui kävelemään kotiin, jonkun kilometrin. Oli talvi. Ja oltiin jotain vähän alle 10-vuotiaita.
Mitä tämä teissä herättää? Voisitteko tehdä saman omalle lapsellenne, jos teitä ketuttaisi odottaa raskaan työpäivän jälkeen lasta parkkipaikalla ylimääräistä aikaa? Mulle on jääny jotenki tosi huono olo tosta tapahtumasta, sinällään hylätty olo veljen puolesta, vaikka pääsihän hän kotiin itse kävellenkin, mutta se kun näin veljen juoksevan siellä auton takana ja sanoin siitä isälle, eikä isä pysähtynyt silti ottamaan häntä kyytiin vaan lähti pois. Veli näytti siinä hetkessä niin orvon ja surullisen näköiseltä, kuin olisi jätetty yksin maailmaan :(
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Mun isä oli ilmeisesti vähän luonnevikainenkin ja aloittajan juttu kuulostaa hyvinkin tutulta. Muistan montakin vastaavaa juttua.
Kun valitin autossa matkalla mökille pahoinvoinnista, jätti isä minut autosta tien poskeen ja ajoi matkoihinsa. Paikka oli siis jotain 150 km mökiltä, sellainen asumaton teollisuusalue. Tämä tapahtui kun olin 9-10 -vuotias. Kesti aika kauan, ennen kuin äiti sai isän palaaman. Ehdin kävellä mökille päin jotain 30-45 minuuttia.
(Autossa istunut serkkuni oli itkenyt hysteerisesti ja on aikuisena kerran puhunut mulle tästä kauheimpana lapsuuden muistonaan - hän ei tiennyt että meillä kotona tämmöinen oli tavallista, joten otin itse asian kohtuullisen rutiinilla).
Samanlaista ulosheittämistä faija nimittäin harrasti muutenkin. Asuttiin kerrostalossa, ja olin 5-6 -vuotias. Isä halusi että menen ulos pihalle, minä en halunnut. Faija työnsi mut väkisin ulos asunnon ovesta. Mulla olikin taskussa kotiavain, joten tulin sisään vähän ajan kuluttua. Silloin äijä työnsi mut ulos uudestaan ja köytti asunnon oven kiinni sisältä. Muistan että se oli sellainen oranssi paksu muoviköysi, jota käytetään veneilyssä.
Kun olin 11-vuotias olimme muuttaneet maalle ja asuimme omakotitalossa. Kerran illalla faija suuttui minuun (en muista edes syytä, jotain niin mitätöntä), ja laittoi minut ulos talosta ja lukitsi oven. Olin yöpaidassa ja paljain jaloin, oli pakkasta aika rankasti ja pimeää. Jouduin jonkun aikaa istuskelemaan siinä pakkasessa, mutta onneksi äiti tajusi käydä avaamassa toisen oven ja pääsin sitä kautta sisään, kun isä vahti ensimmäisellä ovella.
Isä ei myöskään sietänyt kotieläimiä, joten myi mun koiran (kun olin 5-vuotias) ja tappoi mun kissan (kun olin 14-vuotias). Syy kummallakin kerralla oli se, että olimme muuttamassa kerrostaloon, eikä kerrostaloissa voi muka pitää eläimiä. (Arvaatte varmaan, että taloissa jonne muutimme, oli joka perheellä joku kotieläin.)
Tässä vaan pari juttua kesymmästä päästä. Lisäksi oli huutamista, uhkaamista, haukkumista, ja esineillä heittelemistä, tarttumista, estämistä, esineiden rikkomista, syömään pakottamista, yms. Mun äiti oli enemmän tolkun ihminen, mutta pelkäsi isääni, joten poistui yleensä tilanteista ja jätti mut yksin taistelemaan ukon kanssa.