Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muistan ikuisesti yhden hetken lapsuudestani, kun isä tuli hakemaan meitä lapsia äitiltä töidensä jälkeen
23.12.2016 |
Ja kun veljelläni meni pukemisessa vähän kauemmin kuin minulla, niin isä kyllästyi odottamaan parkkipaikalla, peruutti auton ja ihmettelin että eihän me vielä voida lähteä kotiin kun veli ei ole autossa vielä mukana, ja peruutettuaan näin auton takaikkunasta kun veli juoksee rappukäytävän ovesta ulos ja isä silti kurvaa pois ja näin kun veli jäi sinne ulos seisomaan 😭 ja loppujen lopuksi joutui kävelemään kotiin, jonkun kilometrin. Oli talvi. Ja oltiin jotain vähän alle 10-vuotiaita.
Mitä tämä teissä herättää? Voisitteko tehdä saman omalle lapsellenne, jos teitä ketuttaisi odottaa raskaan työpäivän jälkeen lasta parkkipaikalla ylimääräistä aikaa? Mulle on jääny jotenki tosi huono olo tosta tapahtumasta, sinällään hylätty olo veljen puolesta, vaikka pääsihän hän kotiin itse kävellenkin, mutta se kun näin veljen juoksevan siellä auton takana ja sanoin siitä isälle, eikä isä pysähtynyt silti ottamaan häntä kyytiin vaan lähti pois. Veli näytti siinä hetkessä niin orvon ja surullisen näköiseltä, kuin olisi jätetty yksin maailmaan :(
Kommentit (21)
Surullista :( Mulla on vastaavanlaisia muistoja, vieläkin sydämestä ottaa, kun niitä muistelee. Omia lapsia ei (vielä) ole, mutta todella vaikea kuvitella, että pystyisin tekemään omalle pojalleni noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistaako veljesi vielä tämän? Hyvää joulua sinulle ja veljellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo en tekis.
Mä muistan lapsuudesta, kuinka heräsin aamulla ja isä tai äiti ei olleet kotona, vaikka olisi pitänyt olla. Etsin joka paikasta, saunastakin. Sitten jossain vaiheessa menin naapuriin mummolaan, josta vanhemmat haki mut illalla tai seuraava päivänä, en tarkkaan muista. En vieläkään tiedä, minne olivat menneet. Olin alle kouluikäinen.
Mun vanhemmat on ihan normaaleja fiksuja ihmisiä ja monesti olen ihmetellyt miksi tekivät noin. Itselle ei tulisi mieleenkään omille lapsille tehdä noin.
Ot mutta että kilometrin matka autolla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä Ap:n veljestä tuli isona?
Tavallinen töissä käyvä, opiskelunsa opiskellut, veroja maksava kansalainen. Menee naimisiin ensi vuonna. Aina ollut kiltti, ja tohon toiseen kysymykseen vastaten, en tiedä muistaako veljeni tätä, en tahdo sinällään kysyä jos onkin hänelle sitten herkkä paikka, kun omaanikin sydäntä riipaisee pahasti :(
ap
Jos eksyttii pienenä kaupassa nii isä lähti ajamaan vain kotiin päi mutta onneksi aina muutti mielensä ja palasi hakemaan. Muistan yhden kerran kun sisko oli eksynyt kauppaan eikä hän ollut autollekkaan tullut kun menimme parkkipaikalle. Pienestä asti siis jos eksyimme kauppaan niin menimme autolle odottamaan isää. Isä kyllästyi odottamaan ja lähti kaasuttamaan kotia kohti. Toisen siskon kanssa itkimme takapenkillä ja anoimme isää kääntymään ja melkein kotona isä pysäytti auton, huokaili tovin ja kääntyi takaisin kauppaa kohden. Sisko seisoi yksin pihalla itkien kun saavuimme paikalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmeen luonnevikaisia teillä on vanhempina 😳
Surullinen tarina.
Ja surullista on sekin miten monelle on normi sanoa yhteistyöhaluttomalle pikkulapselle puistossa/kaupassa/tms. "hei hei, äiti/isi lähtee nyt" ja esittää menevänsä. Vaikka ei oikeasti lähtisi kotiin asti niin kokemus on sama jos lapsi sen uskoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan helmiä vanhempia. Not. Oikeesti, mitä hittoa?
Vierailija kirjoitti:
Ot mutta että kilometrin matka autolla?
Isä oli tulossa töistä. Ja meidän lapsilla on ainakin isälleen mennessä kaikenlaista tavaraa mukana, joten auto tosiaan on hyvä vaikka matka ei pitkä olekaan. Pojalla esim oli viime viikonloppuna lumilauta ja monot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pukeutuiko pentu jatkossa nopeammin?
Toi on varsin kevyttä verrattuna mun lapsuuden kultaisiin muistoihin.... No en jaksa niitä vatvoa, hyvin mulla menee, mutta veljellä ei.
Siis mä en pysty ylipäätänsä ymmärtämään miten omaa lasta voi kohdella julmasti, oli kyse sitten vakavista tai vähemmän vakavista jutuista. Oma lapsihan on se maailman tärkein ihminen ja vaikka huonoja päiviä on meillä kaikilla niin en vaan käsitä miten pahaa voidaan tahtoa tärkeimmälle asialle. Itse en lapsia ole tehnyt joten kokemusta ei ole, mutta kuvittelisin kuitenkin että asia on näin.
Vierailija kirjoitti:
Jos eksyttii pienenä kaupassa nii isä lähti ajamaan vain kotiin päi mutta onneksi aina muutti mielensä ja palasi hakemaan. Muistan yhden kerran kun sisko oli eksynyt kauppaan eikä hän ollut autollekkaan tullut kun menimme parkkipaikalle. Pienestä asti siis jos eksyimme kauppaan niin menimme autolle odottamaan isää. Isä kyllästyi odottamaan ja lähti kaasuttamaan kotia kohti. Toisen siskon kanssa itkimme takapenkillä ja anoimme isää kääntymään ja melkein kotona isä pysäytti auton, huokaili tovin ja kääntyi takaisin kauppaa kohden. Sisko seisoi yksin pihalla itkien kun saavuimme paikalle.
Kauhee! Muistan kerran lapsena kaupanpihalla yhden tytön itkevän liikennemerkin vieressä, vähän kuin kuvailemasi tapahtuma. Ihmiset käveli tytön ohi kun hän roikkui siinä liikennemerkin tangossa itkien vanhempiaan, kun oli joko eksynyt tai jätetty siihen :(
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen luonnevikaisia teillä on vanhempina 😳
Niimpä! Vakka taas kantensa valinnut.
En tiedä milloin tämä tapahtui, mutta maailma oli kovin erilainen etenkin sota-ajan kokeneiden ja varsinkin sotaveteraanien lapsilla. Ei todellakaan roudattu kouluun, saatika harrastukseen, vaan itse oli matkat taitettava parhaaksi katsomallaan tavalla. Varakkaimilla lapsilla oli polkupyörä. loput kulki kävellen. Varsin itsenäisesti täytyi toimia jo kansakoulu (ala-aste) ikäisenä.
En minä lapsuuden 60-luvulla eläneenä tuossa mitään hirveän kamalaa näe, että lapsi kilsan joutui kävelemään. Oppipahan seuraavalla kerralla tulemaan ajoissa. Tuskin siitä ainakaan traumoja sai.
Ei entisajan juttuja voi mitenkään verrata tähän päivään. 60-luvulla fyysinen kuritus oli vielä sangen yleistä ja ihan yleisesti hyväksyttyä. Ei se toki silloinkaan joka perheessä jokapäiväistä ollut, mutta muutaman kerran sain tuntea minäkin, miltä koivuniemen herra tuntui persposkissa. Ei jäänyt traumoja niistä kerroista.
Kuitenkin nykyään on ihan toisenlaiset ajat, eikä fyysinen kuritus enää sallittua ja hyvä niin. En itsekään koskaan lastani fyysisesti kurittanut, mutta en silti omia vanhempianikaan siitä syyllistä, että toimivat omassa lapsuudessani kyseisen ajan opetusten mukaisesti. Ajat muuttuu ja hyvä niin.
Alue: Aihe vapaa
Sairasta.